Minun suomalainen vaimoni

Suomalaisille naureskellaan, koska haluamme aina kiihkeästi tietää, mitä muut meistä ajattelevat. Näin väitetään, ja totta, pitihän tämäkin kirja lukea, kun uteliaisuus heräsi. Mikä suomalaisessa vaimossa on niin erinomaista? Outoa? Yllättävää?

Jos odottaa ylenkatsetta ja mässäilyä suomalaisten junttiudella, pettyy. Herr Kuckelman − kuten häntä hellästi Suomessa nimitetään − kertoo vaimostaan hyvin arvostavasti ja rakastavasti, kuten kunnon aviomiehen kuuluukin. Varsinkin jos on ulkomaan elävä ja yrittää päästä suomalaisen sukunsa ja yhteisön suosioon. Hän ei ole tosiaankaan asemassa, jossa kannattaa kovasti kritisoida, niinpä hän ei sitä tee, eikä liene syytä. Kirjan perusteella on vankat syyt uskoa, että avioliitto on vakaalla rakkauspohjalla.

Samoin suhde uuteen kotimaahan. Mutta kyllä hän taitavasti osaa tuoda esiin suomalaisten tapoja ja piirteitä, jotka kieltämättä ulkopuolisen silmin vaikuttavat eksoottisilta. Kylmään veteen hyppäämiset, sahdinjuomiset, saappaanheitot… joista viimemainitut muuten yhdistelmänä ovat varsin väkivaltainen episodi kirjailijan elämässä. Suomalaisilla on käsite ”itsensä munaaminen”, joka sopisi tähän kohtaan.

Kaikki tärkeä mainitaan: juhannus, paarmat, löyly, Nokia, Marimekko, pakkanen. Vadelmasoppa ja höpöhöpö, joka ei kirjoittajan mukaan ole vain sana, vaan elämänasenne. ”Höpöhöpö”, sanoo anoppi, kun vävy kehuu tämän kalasoppaa maailman parhaaksi. Meille niin tuttua.

Suomalaiset kiehtovat Eilenbergeriä. Hän vertaa meitä Tolkienin hobittikansaan ja löytää monia yhtäläisyyksiä. Lisäksi hän kertoo, että haltiakieli muistuttaa hyvin paljon suomen kieltä. Ja entä Kalevala: ”Valkoinen tietäjä, pimeä Pohjolan maa, hukkunut aarre…” Tolkien on kuulemma tutkinut skandinaavisia kieliä ja kansantaruja, joten voinemme päätellä Eilenbergin tavoin, että Sormusten herra -saaga on saanut meiltä vaikutteita.

Samalla kun kirjoittaja tutustuu suomalaisiin, hän tulee kertoneeksi rivien välissä myös jotain saksalaisista (itse asiassa kirjan nimestä huolimatta vaimosta henkilönä kerrotaan hyvin vähän). Kulttuurierot ovat olemassa, se on selvä. Mutta hyvällä tahdolla ja avoimella mielellä niiden kanssa pärjäilee, ja tämä herra on päättänyt sen tehdä.

Emme me selvästikään mahdottomia ole, koska hän aikoo vakaasti jäädä Suomeen. Lukija voi rentoutua kirjan parissa moitteita pelkäämättä. Teksti on niin sivistynyttä, kohteliasta ja fiksua, että se on suorastaan jo ylettömän miellyttävää (suomalaisena kun ei ole tottunut kehuihin). Mutta arjen sattumukset ja mokailut tekevät siitä elävän ja hauskan, niin ettei lukiessa tarvitse punastella.

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Siltala 2011.