Ei pidä ymmärtää väärin - en aktiivisesti mieti mielessäni kirjailijoiden ulkonäköä, mutta jostain syystä kuvittelin Michael Cunninghamin olevan tumma, hentoinen, runollisen herkkä ja vakava, ehkä ylipitkine hiuksineen vähän ranskalaistaiteilijatyyppinen. Uteliaana katselin kaveria eilen tv:ssä.
Tietysti hän oikeasti onkin vaalea, vanttera, lihaksikas ja hymyilevä. Ja hyvin lyhythiuksinen.
Illan tullen on hieno kirja.
Lisää kuvitelmaa: kirjaa lukiessani näin Michael Cunninghamin (sen tumman) Nycin kadulla, jossa myös Paul Auster ja Siri Hustvedt kuljeskelevat henkeviä keskustellen kohti suosimaansa brunssipaikkaa. Brunssin jälkeen koko joukko menee modernin taiteen näyttelyyn katsomaan nykytaidetta, kuten Damien Hirstiä, jota on nähty Kiasmassakin.
Nyt osui mielikuva napakymppiin: uuden kirjan päähenkilö on taidegalleristi Peter, ja kirjassa toden totta käydään Hirstin töitä katsomassa. Taide on tärkeä kirjan elementti, joka heijastaa henkilöiden sisäistä maailmaa. Itse tarina kertoo Peterin itsensä etsinnästä, entisen minäkäsityksen kadottamisesta: Cunningham kysyy, miltä tuntuu, kun ei enää olekaan oman elämänsä sankari.
Peter on naimisissa kulttuurilehden päätoimittajan, Rebeccan kanssa. Heidän ainoa lapsensa jo muuttanut pois kotoa, kauas. Peterillä on nähtävästi perinteinen keski-iän kriisi, monet asiat alkavat tuntua erilaisilta kuin ennen. Galleristiystävä ilmoittaa olevansa kuolemansairas, elämän rajallisuus muistuttaa itsestään. Huono omatunto isyyden laiminlyönnistä kalvaa, ehkä turhaan, emme voi tietää, koska tytär ei kirjassa puhu. Tosin irtiotto vanhemmista kertoo jotain.
Kun Rebeccan renttuveli Mizzy saapuu kyläilemään, Peterissä herää outoja tuntemuksia. Onko kyse rakkaudesta, erotiikasta vai vain elämään kyllästymisestä? Kyse ei ole Mizzystä, vaan Peteristä: vierailu sattuu sopivaan hetkeen, kun hänen alitajuntansa ehkä jo tietää, että ratkaisuja on tehtävä.
Vaikka Peter on kaikkea, mitä tämä lukija ei ole, häntä on helppo ymmärtää. Jossain vaiheessa jokaisen on katsottava avoimin silmin niin itseään kuin lähimpiäänkin. Eikä näky ole aina kaunis, ei edes tuttu. Henkilökuva on piirretty herkullisesti: Peter on hyvin inhimillinen, kauneudenrakkauksineen ja hämmennyksineen. Lukija oppii tuntemaan hänet hyvin, lapsuuden traumoja myöten. Lisäherkkuina lukijalle tarjotaan New York ja taidemaailma.
Viisas ja tyylikäs tarina, myös hyvin visuaalinen. Tämä on helppo nähdä kuvina.
Michael Cunningham: Illan tullen. Gummerus 2011.
Hehkutan tätä nyt ihan joka paikassa, mutta minulle tämä kirja oli napakymppi. Pidin sitä aika täydellisenä ihan ensi sivulta lähtien ja läpi kirjan, ja tunne vain vahvistuu sitä mukaa, kun aikaa kuluu. Harva on minulle tällainen helmi.
VastaaPoistaSiis piti sanoa: kyllä tämä oli yksi tämän syksyn ja ehkä koko vuoden vaikuttavimpia. Huomaan että vaikea tarttua uuteen kirjaan heti tämän jälkeen. Jäin pohtimaan, miksi, niiden ilmeisten lisäksi (taitavaa tekstiä, kiinnostavat aiheet...): Paitsi visuaalinen, tämä on muutenkin aistillinen. Kaunis, mutta ei siloinen. Tuli lähelle, Peteriin oli helppo jopa samaistua, vaikka tosiaan hänen elämänpiirinsä on niin kaukana kuin olla voi.
VastaaPoista