Hytti nro 6

”Malja maailman ainoalle oikealle valtiolle, Neuvostoliitolle! Neuvostoliitto ei kuole koskaan!”

Näin lausuu mies votkaryyppyä kaataessaan hytissä nro 6, jossa hänen lisäkseen matkustaa nuori nainen. Hyttikumppaniaan he eivät ole saaneet valita itse.

Mies on duunari, raaka ja karkea, mutta juttua hänellä riittää, venäläiseen tapaan. Maailmankuva avautuu juttujen myötä. Hän arvostaa perinteitä: nainen on panopuu, synnyttäjä, kotiapulainen. Miehen on saatava votkansa, vapautensa liikkua kun mieli tekee, matkustaa työn perässä ja huvitella.

Nainen on nuori suomalainen, joka opiskelee Moskovan yliopistossa. Hän hieman pelkää miestä, mutta osaa ottaa tilansa. Matka on hänelle toteutunut unelma, vaikka asiat muuttuivatkin siitä, kun reissua ideoitiin yhdessä poikaystävän kanssa. Nyt poikaystävää ei näy.

”Meikäläiset on rakentaneet sosialismin ja lentäneet kuuhun. Mitä teikäläiset on tehneet? Ette yhtään mitään!”

Maailmankuvat ovat erilaiset, mutta toimeen tullaan, kun on pakko. Tyttö matkustaa ajatuksissaan ja haaveissaan ikään kuin unessa, mies votkahöyryissä. Näillä keinoin kestetään sosialismin realismi.

Rosa Liksom on taitava kuvailija. Junan unettavan, jatkuvan kolkkeen kuulee, hajut haistaa: mätä kala, vedetön vessa, valkosipulihengitys. Ruoka on juuri sellaista kuin neuvostoliittolainen ruoka kuvitelmissa on, ja sitä vähääkin on vaikea saada.

”Kärsimyksessä maistuu elämä, luojan kiitos. Puute ja tyhjyys on hyväksi. Sosialismi tappaa ruumiin, kapitalismi hengen.”

Venäläisyys on osoittautunut sosialismia pysyvämmäksi, ja sitäkin saamme tuhdin annoksen tarinan myötä: nukkumaan ehtii haudassa, aina on aikaa kertoa tarinoita, juoda teetä ja votkaa, syödä mustaa leipää ja suolakurkkuja.

Matka Moskovasta Mongoliaan on pitkä. Kirjakin tuntui pidemmältä kuin se oikeasti on. Henkilöt ovat ärsyttäviä, heihin on vaikea kiintyä tai samaistua. Miehen sovinismi ja tytön untelo haahuilevuus saavat kiukustumaan. Silti tytön puolesta ei tarvitse olla huolissaan; hän kyllä löytää tulevaisuutensa, uskon. Ja mies on jo sen löytänyt, elämäntehtävänsä.

Kirjassa on liikaa luetteloita ja liikaa kuvailua: kuvataan esineitä, maisemaa, taivaan värejä ja ikkunasta näkyviä puita niin paljon, että sekin alkoi ärsyttää, vaikka ymmärrän tehokeinon tunnelman luomisen kannalta tarpeelliseksi. Jossain määrin.

Myöskään en viehäty itäisestä kulttuurista enkä Neuvostoliitosta, johon itsekin tein nuorena matkan. Siitä on nyt hyötyä, tunnistan tarinassa asioita, joita voisi muuten pitää keksityiksi liian hulluina, liian mielikuvituksellisina. Mutta läheistä historiaa ovat niin helmitaulut kuin kauppojen tyhjät vitriinit. Ja ne hajut. Köyhää, karua, ankeaa.

En haltioitunut kirjasta, en sen maailmankuvasta enkä tyylistä. En henkilöistä enkä ympäristöstä, jossa liikutaan. Mutta kiitän kirjoittajan persoonallista otetta, heittäytymistä ja tunnelman luomiskykyä. Ja kunnioitan sitä, että hän tuntee aiheensa läpikotaisin ja kirjan kautta avaa sitä muillekin.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011.

He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverberg ei päästä lukijoita helpolla. Lehtikolumnit ottavat railakkaasti kantaa ympäristön, naisten ja oman arvostelukyvyn kasvattamisen puolesta. Luonto pakastimessa -kirja pisti kiemurtelemaan kiusaantuneena, kun se osoitti lukijansa etiikan heiveröisyyden lihansyöjänä.

He eivät olleet eläimiä jatkaa tinkimätöntä linjaa fiktion muodossa. Novellit kertovat ihmisistä, jotka usein joutuvat reunalle, rajalle tai sen lähelle, mutta eivät (onneksi) välttämättä ylitä sitä. Silti lukija saa pidätellä henkeään muutamankin kerran, kuten tarinassa Liima, jossa äidin käytös on outoa. Uhkaavaa, levottomuutta herättävää tunnelmaa on muuallakin, kuten Emakkohäkissä, jossa raskaana oleva nainen menee käymään sikalassa. Kannanoton sikatilakeskusteluun voi tehdä näinkin.

Luonto ja ympäristö eivät nyt ole pääosassa, jos ihmistä ei lasketa luonnoksi. Monessa novellissa keskeistä on nainen ja naisen fyysisyys. Muutamassa päähenkilöt ovat miehiä: kun veljekset tapaavat isänsä kuoleman jälkeen tai kun yksinäinen mies yllättyy sisarensa lapsen tavatessaan. Kaikki kohtaavat jonkun, onnekkaasti tai vähemmän. Jotain tuntuu aina puuttuvan, olevan hukassa tai rikki.

Maailmankuva on synkeänpuoleinen ja novellit ovat sen verran raskasta tavaraa, että ainakin minä pystyin parhaiten lukemaan niitä sopivissa erissä. Liian iso annos voi aiheuttaa hylkimisreaktioita. Pikalukuun tai juhlatunnelmaan novellit eivät sovellu, mutta niistä jää väläyksiä mieleen kaihertamaan, sen verran tehokkaita kuvia kirjailija esittää.

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. Avain 2011.

Onnen tunti

Tuulalla on kymmenvuotias poika Roope ja onnellinen liitto Harrin kanssa. Kun Tuula erosi Roopen isästä, häneltä poistettiin kohtu, joten yhteisiä lapsia Harrin kanssa ei ole tulossa, mikä vaivaa. Tuula huomaa lehdessä sijaisperheiden hakuilmoituksen, joka jää mieleen. Hän tuntee, ettei hänen hoivaamiskiintiönsä ei ole vielä täynnä, hän haluaisi auttaa, mutta myös saada Harrin kanssa yhteisen perheen. Tuumasta toimeen.

Harri ja Roope suostuvat hankkeeseen, ja pian sosiaalitädit käyvät tarkistamassa perheen soveltuvuuden. Tuulalle ja Harrille tarjotaan kahta lasta, sisarusta. Varovainen tutustuminen kahdeksanvuotiaaseen Lukeen ja viiden vanhaan Venni-tyttöön alkaa.

Aloitin kirjan uteliaana tietämään enemmän sijaisvanhemmuudesta, mutta pian tajusin, että ajatteluni lähti täysin väärästä päästä. Lapset ovat pääasia: huonosti kohdellut, pahoinpidellyt, laiminlyödyt pienet ihmiset, jotka yrittävät selvitä hengissä päivästä toiseen kurjissa oloissa. Uutisista tiedämme, että huostaan otettuja lapsia on yhä enemmän, ja kirja on tärkeä puheenvuoro heidän puolestaan.

Tämä voisi olla totta, tämä on totta. Ikävä kyllä.

Tuula ja Harri ovat onneksi tavallisen järkeviä ja kypsiä ihmisiä - tai ehkä jopa hitusen tavallista fiksumpia - jotka pystyvät ottamaan aikuisen roolin useammankin lapsen elämässä. Tarinassa on oppikirjamaisuutta: se kertoo tarkasti sijaisvanhemmuuden vaiheet sosiaalitoimiston käsittelyä myöten ja avaa myös odotuksia ja pelkoja, joita sijaislapsia harkitsevat kohtaavat. Kun Tuula miettii sijaisvanhemmuutta, hän joutuu miettimään motiivejaan ja käymään läpi omaa haavaista lapsuuttaan. Yrittääkö sijaisvanhempi kompensoida ikäviä kokemuksiaan sijaislasten kautta? Tai yrittääkö hän todistaa olevansa muita parempi ihminen, jos jaksaa huolehtia vieraiden lapsista?

Ja ehkä pahin pelko: entä jos kiinnyt lapseen, ja hänet viedään takaisin omille vanhemmilleen? Miten käy, jos et kiinnykään? Vaikeita ovat myös suhteet oikeisiin vanhempiin, joilta ei ole syytä odottaa kiitollisuutta. He pelkäävät lapsensa menetystä ja ovat yleensä pahoissa ongelmissa muutenkin, eivät ehkä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti haluaisi tuttavikseen, mutta tässä tilanteessa on tultava toimeen. Omat lapsetkaan eivät saa tuntea oloaan laiminlyödyiksi, joten sijaisvanhemman on venyttävä moneen.

Anna-Leena Härkösen kirjat ovat kuin jutustelua ystävän kanssa: ne kertovat isoista mutta arkisista asioista, tuntemuksista naisena, äitinä, vaimona. Hän puhuu konstailematta ja tervejärkisesti, helposti ymmärrettävästi, puheenomaisesti, jopa simppelisti. Sanojen takana ei ole syviä kaksoismerkityksiä eikä monimutkaisia ajatuskulkuja, jotka lukijan pitäisi itse oivaltaa. Näistä syistä hän ei saa hienoja kirjallisuuspalkintoja, mutta kirjat luetaan.

Lasten tilanteen takia kirja oli rankempi kokemus kuin odotin. Kirjailijan oma elämänkokemus näkyy, mutta sijaisvanhempana hän ei ole toiminut haastattelujen mukaan, eikä kirjastakaan sellaista omakohtaisuutta välittynyt, vaan enemmän opiskelun tuloksia. Taattua Härkös-tekstiä kyllä, sujuvaa tarinointia ja osuvia kommentteja, eikä haudanvakavaa, vaikkei aihe hersytä vitsinheittoon.

Mietin kirjan nimeä - vanhemmuuden happy hour? Ainakin Tuula ja Harri saivat kaksi lasta yhden ”hinnalla”. Vai tarkoittaako se hetken onnea, jonka lapset tuovat, olivatpa omia tai toisten tekemiä, lainassa joka tapauksessa.

Ehkä kirja kannustaa jonkun sijaisvanhemmuuteen, tai ainakin auttaa ymmärtämään sen, että heitä tarvitaan, eikä siihen tarvita yli-ihmisiä. Tavallisuus on arvossaan, kun lapsia kasvatetaan.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. Otava 2011.

The Understudy / Varamies

Jotkut etsivät täydellistä risoton tai lihapullien reseptiä, minä etsin täydellistä viihdekirjaa.

Sen pitää olla vakuuttava ja fiksu niin, ettei lukeminen nolota eikä aiheuta myötähäpeää. Siinä pitää olla uskottava juoni, joka imee mukaansa niin, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Sen henkilöiden on oltava kiinnostavia ja persoonallisia, mutta heistä ei tarvitse tietää liikaa. Tapahtumat eivät saa olla ennalta-arvattavia, ja huumori on plussaa. Ja parhaassa viihteessä on aina elämänmakua niin, että vitsin takana aistii vakavammankin vireen ja viestin, josta tarina kumpuaa.

David Nichollsin Sinä päivänä on paljon hehkutettu ja ylistetty, eikä se huono olekaan, mutta jotain jäi puuttumaan. Kirjailija on tehnyt muutakin, joten ajattelin kokeilla, löytyisikö hänen aiemmasta, suomentamattomasta kirjastaan kirjaviihteen helmi.

Kirja kertoo läpilyönnistä haaveilevasta brittinäyttelijästä, Stephen McQueenistä, joka pääsee varamieheksi menestysnäytelmän tähdelle Josh Harperille. Stephen ja Josh tutustuvat produktion myötä, mutta ystäviksi heitä ei voi sanoa. Joshin maailma tunnettuna starana tulee Stephenille tutuksi, samoin Joshin kaunis ja viisas vaimo Nora. Stephen rakastuu.

Joshin noustessa yhä kauemmas tavisten joukosta Stephenin mahdollisuudet läpilyöntiin näyttävät karkaavan käsistä, eikä rakastuminen Noraan helpota asiaa. Maineen ja kunnian nurjat puolet alkavat näyttäytyä, ja Stephen joutuu miettimään, mitä hän oikeasti elämältä haluaa ja mihin hänen mahdollisuutensa riittävät. Matkan varrella on tietysti monenlaista kommellusta ja väärinkäsitystä, kuten viihteeseen kuuluu.

Kirja on huumoripitoinen ja helppolukuinen eikä tuntunut lukiessa liian heppoiselta, vaikka juoni ei tunnu näin kerrottuna kummoiselta. Ammattimaisesti tehty, niin että uteliaisuus pysyi yllä loppuun asti ja lukemisesta jäi hyvä mieli. Viihdyttävä parhaaseen brittityyliin, mutta aihe on sen verran kapea ja käsittely tavanomaista, ettei siitä vuosisadan viihderomaania kehkeydy - ehkä siksi suomennostakaan ei ole tehty.

Helmien etsintä jatkuu.

** edit 12.8.2014. Kirja on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Varamies. Hauska, ajanmukainen ja sujuva suomennos Sauli Santikon. Pidin enemmän kotimaisesta versiosta, tai ehkä vain tajusin vitsit paremmin. *

David Nicholls: The Understudy.
Kirjailijan omat sivut: http://www.davidnichollswriter.com/the_books

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verrosen kirjat luen aina; Karsintavaihe on suosikkini romaaneista, mutta novellikokoelmat, kuten Normaalia elämää, ovat myös kiehtovia. Parhaimmillaan hän mielestäni on kuvatessaan maailmaa, joka on melkein kuin oikea, mutta hieman vinksallaan. Hieman mutta selvästi, niin että jokin siinä herättää levottomuutta ja hämmentää. Hieman scifiä ja reaalifantasiaa, mutta ei täysin tästä maailmasta ulkona.

Novelleista koostuva Vanhat kuviot tuo lukijan eteen Verrosen teksteistä tutun hahmon. Hänen nimensä, ulkonäkönsä ja ikänsä vaihtelee kirjasta ja tarinasta toiseen, mutta silti hän on tunnistettava, tuo viisas, neuvokas ja käytännöllinen nainen (yleensä siis naispuolinen, mutta ei ehdottomasti).

Alkupuoli kirjasta on näitä mietityttäviä tarinoita, loppuosa on pitkä niminovelli. Vanhat kuviot on ”perinteisempää” Verrosta ja muistuttaa hänen uransa alkuaikojen fantasiakertomuksia. Tämä laji ei puhuttele minua samalla tavoin kuin nuo lähempänä todellisuutta – nykyistä tai tulevaa – olevat. Olinkin vähän yllättänyt tähän käänteeseen, eikä kirja siten kokonaisuutena aivan vastannut odotuksiani, mutta Verros-faneille taattua tavaraa. 

Maarit Verronen: Vanhat kuviot. Tammi 2011.

Kallorumpu

Lukemisen parhaita hetkiä: aivan jotain muuta kuin odotit, mykistävän erilaista ja vaikuttavaa. Kallorumpu teki vaikutuksen ja kirjailijan kunnioitus nousi kohisten. Eeva-Kaarina Aronen oli minulle tuttu vain toimittajanimenä, vaikka hän on kirjoittanut jo muutaman kirjan aiemminkin. Kallorumpu on kuitenkin se, joka nostaa Arosen isomman lukijakunnan tietoisuuteen, uskon, ja toivottavasti pitääkin siellä.

Kirjan tyyppiä on vaikea määritellä: fiktiivinen, unenomainen ja vaistonvarainen historiallinen kertomus elämästä Mannerheimin talossa Helsingin Kaivopuistossa ennen sotia. Samaan tapaan vakava mutta huima toiseen aikaan ja elämänpiiriin sukellus kuin Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max, ripauksella maagisuutta.

Päähenkilö ei ole Mannerheim, vaan kertojana on hahmo, joka on tehnyt elokuvan lapsena viettämästään ajasta talossa. Alkuun on arvoitus, kuka hän on, mutta pikku hiljaa kytkökset selviävät. Ensin arvelin, että kyseessä olisi jonkinlainen haamu tai peräti jonkin esineen henki (kun talon tavaroista paljon puhutaan, kirjan nimeä myöten), mutta kyllä hän on ihminen.

Kertoja muistelee ihmisiä ja taloa tavaroineen elokuvansa ensi- ja ainoata esitystä valmistellessaan. Mannerheim on tärkeässä osassa, hänen pikkurillinsä asento tai suupielen värähdys määrää kaikkien muiden toimet, mutta hänen päänsä sisälle emme pääse. Voimme vain arvailla hänen mietteitään ja piirtää luonnekuvaa sen perusteella, miten muu talossa herraansa palvelevat. Ruoka on tärkeässä osassa, onhan henkilökunnan pääpaikka keittiö.

Myös Mannerheimin tytär Sophie on kirjassa mukana. Joitakin henkilöitä kuvataan tarkemmin, joitakin suurpiirteisemmin, mutta kaikkia ja kaikkea katsotaan muistojen ja jonkin oudon henkisen kaukoputken läpi. Putken, joka on kapea eikä zoomauskaan aina onnistu. Jos tarinan näkisi kuvina, niiden reunoilla olisi häivytyksen sumua. Se tuo kirjaan viehättävää vanhanaikaisuutta ja salaperäisyyttä. Hätkähdyttävästä lopusta voi hakea selitystä katsomisen kulmalle.

Realismi joustaa tarvittaessa eikä nouse tunnelman luomisen esteeksi, vaikka suuri osa henkilöistä on ollut oikeasti olemassa. Ja talo ja sen tavarat ovat edelleen. Pääsin heti ympäristöön mukaan, se tuntui tutulta, kun on itse nähnyt temppelitorven ja tiikerin ja taulut seinillä… ja kai sen kallorummunkin, jota en harmikseni muista (jos se on todellinen?). Mannerheim-museon kävijämääriin on odotettavissa piikki ylöspäin, kun innokkaat lukijat alkavat käydä tutustumassa autenttiseen ympäristöön. Kirjan voisi lukea uudestaan käynnin jälkeen, tämä ei tyhjene yhdellä lukemisella. Teksti on upeasti ja omaperäisesti rakennettu, jopa niin, että jos erikoisuutta olisi yhtään enempää, se alkaisi tuntua jo itsetarkoitukselta ja turhan vaikealta. Mutta ei töki vielä, vaan tunnelmaan pääsee mukaan, kun vain heittäytyy.

Niin, kyseessä ei ole hauska eikä helppo tarina, mutta vaikuttava se on, osin kuuluisan keskushenkilönsä ja muiden historiallisten faktojen ansiosta, mutta myös ajankuvauksena ja muistuttajana ajan tavoista ja yhteiskunnan eriarvoisuudesta.

Arvio löytyy ainakin Noralta.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011.

Enkelten verta

Tässä kirjassa on ongelmia. Mehiläisenkasvattajalla on ongelmia, kun pesät autioituvat ja poikakin kuolee. Maailmalla on ongelmia, kun mehiläisten pölytyksen puuttumisen myötä kasvit alkavat hävitä. Tarinalle on ongelmallista olla uskottava ja vetävä alusta loppuun. Lukijalla on ongelmia, kun ei tiedä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Pääjuoni on siis mehiläisten katoamisen aiheuttamat muutokset elinympäristössämme. Lukijaa herätellään julmasti ajattelemaan tekojensa seurauksia ja sitä, mihin tehotuotanto ja lajien katoaminen johtaa.

Sinisalo on taitava kirjoittaja, joka saa draaman tunnun pysymään yllä melko hyvin, vaikka osittain kirja on ”eläinten vapautusliikkeen” vetäjän, päähenkilön pojan Eeron, kirjoittamaa blogia, joka on tylsää saarnausta. Tätä osuutta kirjassa on liikaa. On hienoa, että tärkeää aihetta, ihmisen vaikutusta luontoon, tuodaan esiin, kirjailija tietysti kirjansa kautta, mutta. Jos haluaisin lukea eläinten oloista ja julmasta kohtelusta case-esimerkkeineen, en tarttuisi kaunokirjalliseen teokseen, vaan etsisin faktaa verkosta ja tietokirjoista.

Lisäksi kerrotaan paljon mehiläisistä ja niiden tärkeydestä luonnon kiertokululle, jopa niiden yliluonnollisista ominaisuuksista, eikä lukija oikein tässäkään tiedä, milloin on kyse faktasta, milloin fiktiosta. Tämä on karhunpalvelus itse asialle: herää epäily, että myös eläimiä koskevat kohdat ovat keksittyjä. Jos tarkoitus on hätkähdyttää, se ei aivan toimi, sillä kauheimmatkin asiat saa nyt selitettyä itselleen kirjailijan mielikuvituksen lennolla, sehän on vain romaania -tyyppisesti. Vähän kuin katsoisi veristä tappelua televisiosta - ei paljon hetkauta, mutta toista olisi nähdä sellainen omalla kotipihalla.

Risto Isomäki on käyttänyt samaa keinoa: miksataan tosiasioita ja kuvitelmaa, mutta jostain syystä häntä lukiessani tämä ei vaivaa. En osaa selittää, miksi. Ehkä tekniset asiat, joista hän puhuu, ovat joka tapauksessa niin käsittämättömiä, ettei sillä oikeastaan ole väliä, mikä on totta ja mikä ei, kokonaisuus ja lopputulokset ratkaisevat.

Eeron blogin kunniaksi on sanottava, että se on suoraa puhetta ja tosiaan todentuntuinen. Eikä tekstissä ole kaihdettu mitään, ei edes toisin ajattelevien kommentteja, päinvastoin, kaikki mahdolliset vasta-argumentit vedetään esiin kuviteltujen kommentoijien viesteissä, eikä niitä täysin ammuta alas, vaikka Eero moneen vastaakin pikkutarkalla ja ärsyttävän tietäväisellä tavallaan. Ehdottomuus koituukin Eeron kohtaloksi.

Enkelten verta latoo lukijan eteen niin paljon yksityiskohtaista infoa, että tarina jää toissijaiseksi, ehkä tarkoituksella, mutta lukijaystävällinen ratkaisu ei ole. Kun tarinaan ei voi uppoutua eikä eläytyä, se ei kosketa. ”Toisella puolella” vieraileva mehiläistenhoitaja jää vaisunpuoleiseksi kaveriksi. Kuten sanottu, Sinisalo on taitava tekijä, jota ihailen paljon ja tässäkin kirjassa on paljon hienoja elementtejä: tärkeä aihe, tehoava kauhunsekainen ja mystinen tunnelma, kiehtova kurkistus tulevaisuuteen, huolellinen taustatyö… Silti veikkaan, että moni jättää kirjan kesken tai ainakin siitä jää outo jälkimaku, kuten minulle jäi.

Morrelle ainakin kirja oli pettymys. Mutta Jenni tykkäsi. Ja muitakin löytyy.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos 2011.

Lohtu

Tommi Melenderin kirjat ovat sivistyneitä, täysiä, monikerroksisia. Liikaakin, niiden lukeminen vaatii pinnistelyä ja hyvä olisi, jos tuntisi 1800-luvun ranskalaista kirjallisuutta, filosofiasuuntauksia, elokuvan historiaa ja muuta, mitä tavislukija ei välttämättä tunne eikä edes tunnista. Koko kansan kirjoja ne eivät ole, mutta yksi hyvän merkkihän on, että lukija voi kuvitella olevansa viisaampi kuin onkaan, ja tässä siitä illuusiosta saa hetken nauttia.

Kirjan kertoja Elis Mäki on päättänyt lopettaa elämänsä omakätisesti. Vuosi on armonaika, jonka hän itselleen ja maailmalle lupaa tarkoituksen löytämiseen. Suuri osa kirjasta on hänen ystävänsä elokuvaohjaaja Johan Raution sähköposteja. Raution kuoltua tapaturmaisesti toimittaja Anni Härkönen alkaa kerätä aineistoa Raution elämäkerran kirjoittamiseen ja haastattelee myös Mäkeä.

Mäki on mainosmies, joka vertaa mainoksia ikonitaiteeseen. Sädekehät ovat vain vaihtuneet hymyihin. Rautio piirtää sähköposteissaan kuvaa urastaan elokuvaohjaajana, rahoituksen ja taiteen tekemisen yhdistämisen kiroista. Merkityksiä etsivät molemmat miehet, ja rahan ylivalta kuristaa ja kiukuttaa. Mäki muuttaa lähiöön, jossa hän joutuu opettelemaan tulemaan toimeen paikallisen kuppilan kantajengin ja ostaria hallitsevan äärioikeistojoukon kanssa. Muuallakin Helsingissä kirjassa liikutaan eikä ilman kerjäläistä selvitä tästäkään, tosin kerjääminen Melenderin tapaan on performanssi, joka saa aikaan hämmennystä ja väkivaltaa vielä enemmän kuin todellinen kerjääminen.

Sähköpostien ja Elis Mäen minä-kerronnan lisäksi kirjassa on Anni Härkösen tekemien haastattelujen transkriptioista, taitaa siellä olla pätkiä elokuvakäsiksestäkin. Ne tuovat uutta näkökulmaa kahteen mieheemme ja vaihtelua lukijalle.

Jo alussa käy ilmi, ettei Mäki toteuta aikeitaan itsemurhasta. Suunnitelma kuitenkin rauhoittaa ja muuttaa hänen mielentilaansa niin, että hän tulee löytäneeksi uusia tarkoituksia olla. Yksi sellainen on netistä löytynyt kaukainen palvonnan kohde, joka kaikkien katseltavana lukee verkossa kirjaa - ei ääneen, vaan hiljaa itsekseen. Mainio idea tässä hälyjen maailmassa. Hieman erilainen kirjablogi! Nuori nainen Phong ei kommentoi lukemaansa mitenkään, ei keikistele kameralle, hän vain lukee ja sen jälkeen sulkee kameran. Miten kiehtova ajatus. Myös Mäki lumoutui.

Melenderin tekstiin kuuluu aina myös huumori, hyvin mustana, kiitos. Sinnikkäästi luen aina hänen kirjansa, vaikka niistä osa menee ylhäältä ohi. Aiemmasta, Ranskalaisesta ystävästä, pidin enemmän, nyt etenkin Raution puheenvuorot ovat, tuota noin, haastavia. Melenderin tyypillisyydet, kuten viittailut klassikkoajattelijoihin tai ahkera omatoiminen peniksen kanssa puuhastelu (niin, ei tässä pelkkää henkeä olla), tuntuvat jo toistolta. Mutta huippukohdat, kuten tuo blogi-idea ja kerjäläisperformanssi, toisaalta ovat ainutlaatuisia. Ja tässä ajassa ollaan tiukasti, tai jopa vähän edellä.

Kiehtovia kirjat ovat kuitenkin. Tuulahdus maailmasta, jossa ei tule normaalisti liikuttua, ja jää tunne, että moneen asiaan pitäisi perehtyä ajan kanssa, pitäisi ymmärtää enemmän.

Arvio löytyy ainakin Ilselästä.

Tommi Melender: Lohtu. WSOY 2011.

Kirjailijan oma blogi

Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö osoittaa olevansa enemmän kuin yhden tyylin mies. Nyt hän on kirjoittaja ja ajattelija, jolla on laajaa näkemystä ja sanottavaa monesta asiasta. Huumoriotteella, mutta ei väkisin vitsiä vääntämällä, vaan mukavalla, empaattisella tavalla.

Juoni lienee jo kaikille tuttu: romanialainen Vatanescu ajautuu Suomeen kerjäämään, mutta pakenee ihmiskauppias-velkojaansa ja löytää ystäväkseen jäniksen. Tämän kanssa hän kiertää maata ja yrittää hankkia rahaa pojalleen lupaamiinsa nappulakenkiin. Seikkailuissa on yhteyksiä Paasilinnaan kuulemma paljon.

Suomalaisen yhteiskunnan vaikeat asiat, laiton maahanmuutto, ihmiskauppa, sisäänpäin lämpiävyys ja jopa perussuomalaiset käsitellään kiltin Vatanescun seikkailujen kautta. ”Te olette umpihulluja, mutta hallitsette vesieristämisen.”

Myös hyvät puolet: löytyy ystävällisiä ihmisiä, joilta Vatanescu saa apua. Eikä hänen anneta hukuttautua, vaikka halua olisi. Kirjan pahin roisto, se ihmiskauppias, ei tietenkään ole suomalainen. Mutta hän oppii Suomessa paljon. Kirja on aikamoinen suomalaisuuden ylistys, itse asiassa.

Mielensäpahoittajan jälkeen astetta vakavampi, hyvällä tavalla. Seikkailun takana on sanottavaa, ja vaikka tapahtumat ovat huimia, ei kohellus jää pääasiaksi. Huolella rakennettu monen tason kirja, jolta en odottanut niin paljon kuin se antoi. Näyttöjä on jo riittävästi: Kyrö on kirkkaasti yksi kärkikirjailijoitamme.

Arvioita löytyy monelta, kuten Jenniltä Lilystä ja Jorilta.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala 2011.

Valinta

Tämä on se kirja. Jos olisin kirjailija, toivoisin kirjoittavani juuri tällaisen kirjan. Valinta on viisas, kaunis ja herkkä, mutta ei lälly.

Valinta on yhden perheen tarina. Isä on juuri kuollut, ja nuorin tytär Aava saapuu lapsuudenkotiinsa äitinsä Ruutin avuksi järjestämään jäämistöä ja talon myyntiä. Vanhempi tytär Helena, äskettäin äidiksi itsekin tullut, ei pääse paikalle. Ja Ruutin esikoisesta, Iljasta, kukaan ei ole aikoihin kuullut pihaustakaan.

Kertojina ovat Ruut ja Aava vuorotellen, Helenakin välillä. Heidän ajatuksistaan ja muistoistaan lukija saa kirkkaan kuvan perheen elämästä silloin, kun lapset vielä asuivat kotona, Ruutin tapauksessa vieläkin kauempaa menneisyydestä. Myös nykyhetki hahmottuu.

Tarina on riipaisevan tosi, sen henkilöitä on helppo ymmärtää, jopa samaistua heihin. Kekkonen annostelee asioita sopivasti, tyrkyttämättä, ilman suuria elkeitä, antaa lukijan oivaltaa itse. Vaikka henkilöt kertovat tuntemuksistaan paljon, ei tekstissä ole mitään liikaa. Päinvastoin, se tuntuu lepohetkeltä lukijalle, rauhalliselta, tosin hieman surumieliseltä puheelta kaiken maailman hälinän ja räkätyksen keskellä.

Herkullisesti lukijalle aukeavat sisarusten erot: tunneihminen Aava on tullut äitiinsä, käytännöllinen Helena isäänsä. Ilja on omanlaisensa, ja syykin selviää tarinan myötä. Aava on murehtija, joka ottaa kiltin tytön tavoin muidenkin murheita kannettavakseen. Hän ikävoi veljeään vielä kipeämmin kuin isäänsä, ja muutenkin hän on luonnollisesti enemmän tässä päivässä kuin äitinsä, jolla taas on enemmän muistoja. Helena osaa ottaa etäisyyttä asioihin, jotka hän kokee hankaliksi. Kateus kalvaa: Aava ja Ilja olivat aina läheisiä keskenään, hän oli se kolmas pyörä.

Vaikka kirja on vain 160-sivuinen eikä se ratsasta seikkailuilla, siinä on paljon hiljaista sisältöä. Asioita mietitään eri sukupolvien, eri sukupuolten, eri perheenjäsenten kannalta. Paljon jää pohdittavaa lukemisen jälkeenkin. Sairastuiko herkkä Aava lapsuudenkodissa vaietun salaisuuden vaistoamisesta? Miksi Helena haluaa olla niin tiukasti erossa äidistään? Mitä miettii Ilja? Miten Aavan ja Mikon suhde jatkuu?

Kirjasta kuvastuu kirjoittajan erinomaisen kirjoitus- ja ilmaisutaidon lisäksi elämänkokemus ja tarkkanäköisyys, joita voi vain ihailla, ehkä vähän kadehtia. Top kymppiin menee.

Aiempia arvioita löytyy monesta paikasta,
kuten Sinisen linnan kirjastosta, Me Naisista,
Susalta ja Katjalta .

Helmi Kekkonen: Valinta. Avain 2011.

Nainen, jonka nimi on Nathalie

Rakkausromaani, joka alkaa kuolemasta. Tai oikeammin ensin on rakkaus, sitten kuolema, sitten taas… jotain muuta. Rakkauksia on erilaisia, tahtonee kirjailija kertoa, kun hän kertoo tarinaa Nathaliesta, joka jää leskeksi nuorena.

Avioliitto on ollut vankka, varma ja ongelmaton. Siksi elämänmuutos on suuri. Nathalie yrittää sopeutua: miehen kuoleman jälkeen ihmiset käyttäytyvät häntä kohtaan eri tavalla, hän itsekin toimii oudosti, ei osaa selittää motiivejaan.

Raskas aihe, mutta kirja on kevyt: ei luodata syvältä, ei vellota realismissa, vaan kerrotaan tarinaa, hypähdellään sivupoluille ja lauleskellaan välillä. Kevennetään pienillä vitseillä ja anekdooteilla, viittauksilla johonkin aivan muualle. On listoja, sananselityksiä ja ruokaohjeita. Niiden keskellä tarina etenee, ja Nathalie vähitellen löytää uuden raiteen ja ehkä rakkaudenkin.

Keveys on tässä myönteinen ominaisuus eikä tarkoita hömppää, vaikka kirja on viihdettä eikä niitä, jotka saavat vakavia palkintoja. Kirja muistuttaa paljon Andrew Nicollsin rouva Agathen rakkautta, mutta ilman mystisiä piirteitä. Yhteistä ovat toimisto, työkaveri, ylväs yksinäinen nainen, odottamattomat tapahtumat, mielenliikkeet…

Pidin tästäkin kovasti, kirja oli iloinen yllätys tuntemattomalta ranskalaiselta tekijältä. Mukavaa, ettei rakkausromaanin aina tarvitse olla perinteinen.

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie. Gummerus 2011.