Elävää kuvaa

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Kevätnäyttely

Kevätnäyttely sopii aiheena vuodenaikaan, hykerryttävä jälkimaku siitä jää, kuten ensimmäisistä kevään merkeistäkin. Kirja on pilke silmäkulmassa tehty Kafka-versiointi miehestä, jota syytetään syyttä suotta. Aivan tarkkaan ei selviä, mistä, mutta työ ja asema siinä uhkaavat mennä, ja niiden myötä omanarvontunto.

Gyula Fátray on koneinsinööri, joka joutuu peräpukamaleikkaukseen. ”Ei ole pahitteeksi joutua sairaalaan muutamaa päivää ennen vallankumousta, maata siellä sen kukistumisen yli ja olla kurinpalautuksen aikana rauhassa kotona toipilaana.” Fátray hykertelee hyvää tuuriaan, mutta tilanne muuttuu. Miten voit todistaa olleesi sairaalassa etkä esimerkiksi yllyttämässä kollegoita kapinaan?

Tarina muistuttaa vanhoja venäläisiä kertomuksia tarkoituksellisen vanhahtavalla ja yksityiskohtia (etenkin henkilöitä ja heidän nimiään) rönsyävällä tyylillään. Kertoja puhuu ”sankaristamme”, tosin kertoja muuten jättää näyttämön muille, mutta katsantokanta ja käsittely on koko ajan hieman sivullinen, tilanteet sivullisen silmin nähty ja kuvattu.

Kansannousu tapahtui
Unkarissa 1956, maailmansota oli vielä lähellä ja tulehtuneita välejä eri puolilla. Maan aiemmin vallanneita venäläisiä vastaan noustiin ja myös saksalaisia vihattiin. Pääkärki tarinassa on sosialismiin pakottamisen kurjat seuraukset: miten ihmiset vakoilevat toisiaan, kilpailevat ja ovat valmiita kääntämään takkinsa tuota pikaa, kun arvelevat tilanteen niin vaativan. Miten absurdissa maailmassa Neuvostoliiton valtaamissa maissa elettiin, pelon ja valheiden keskellä.

”Tämä järjestelmä tekaisee oikeusjuttuja, tuomitsee syyttömiä kuolemaan, kiduttaa, lähettää rangaistusleireille, karkottaa ihmisiä kodeistaan, erottelee ihmisiä syntyperän perusteella aivan niin kuin edellinenkin, mutta ei rotu- vaan luokkaperusteisesti.” Fátrayn hämmennys ja pelko tulevat kirjassa hyvin esiin, ja vaikka kirjan sävy on jopa hieman leikkisä, välillä lukija tajuaa kirkkaasti, ettei nyt puhuta leikistä.

Ihmisiä ei ihannoida, jos ei aatteitakaan. Kuten kirjailija sanoo: ”Puutteessa ja henkisessä kurjuudessa ei ole moraalia, ei ajattelua”.

Fátray itse tuntuu selväjärkisimmältä koko porukasta, hän on ehkä hyväntahtoinen hölmö, kuten hän itse arvelee, mutta sentään huomaa asioita, joita toiset eivät halua, osaa tai uskalla nähdä lainkaan. Ikävä puoli Fátrayn kannalta, sillä hän näkee myös vaimonsa tyhmyyden (”rajoittunut, sivistymätön, ilkeä, tyhmä nainen”) ja poikansa tahdottomuuden ja avuttomuuden, eikä pysty iloitsemaan perheestään.

Kaikesta kurjuudesta huolimatta kirjassa leijuu myönteinen henki ja tulevaisuudenusko, ja se antaa lukijalle historianäkemystä niin sodanjälkeiseen Eurooppaan kuin sosialistisen järjestelmän hurjiin yksityiskohtiin, kuten vaikka taide-elämän järjestelyihin, joista kirja sai nimensäkin Fátrayn vaimon ammatin kautta. Yllättävän antoisan pitkä jälkimaku tästä tosiaan jäi, vaikkei alussa lukiessa siltä tuntunut.

György Spiró: Kevätnäyttely. Avain 2012. Suomentanut Juhani Huotari.

2 kommenttia:

  1. Mulla on tämä kesken, en aivan ole päässyt kirjan imuun ja se tuntuu jäävän muiden lukemisteni alle, mutta sinnittelen sen kuitenkin loppuun. Tuo mainitsemasi myönteisyyden henki kuulostaa hyvältä motivaatiolta kirjan lukemisen jatkamiseen...

    VastaaPoista
  2. Se nimien runsaus teki lukemisesta aika raskasta - ja mainittin paljon myös esim. taide- ja poliittisia suuntia, jotka eivät olleet heti tuttuja (nuoliristiläiset?), mikä samoin hidasti lukemista. Jos sivistikin, kun piti googlailla. Henkilönimistä totesin, etten yritäkään pysyä täysin kartalla - tehokeinona niitä ymmärtääkseni käytettiinkin paljon, ei niinkään siksi, että olisi pitänyt niitä tuntea ja muistaa, niin alkoi sujua paremmin. Mutta yllättävän mukava jälkituntu kirjasta silti jäi, vaikka se olikin vähän raskassoutuinen, olen samaa mieltä.

    VastaaPoista