Norwegian Wood

Olen samaa mieltä kuin Guardian-lehti kustantajan mukaan: tämä kirja pitäisi jokaisen lukea. Mutta lisäisin siihen ikäsuosituksen. Tämä kirja pitäisi jokaisen lukea alle 21-vuotiaana. Ihana, viihdyttävä ja viisas kirja, mutta uskon, että siitä saisi irti vielä paljon enemmän, suorastaan järisyttävän elämyksen, jos sen olisi lukenut suurin piirtein samanikäisenä kuin päähenkilö Watanabe on, tarinan alussa 18-vuotias.

Keski-ikäinen täti ei siis ole parasta kohderyhmää. Sama tunne tuli kirjailijan aiemmasta, Kafka rannalla -kirjasta, ei näin vahvana, mutta osasin sitä vähän odotella. Kafka on kuitenkin niin hyvä, että halusin lukea tämänkin, eikä harmita yhtään. Vaikka nuorena vaikutus olisi suurin, kuten uskon, ei muidenkaan tarvitse sitä jättää väliin, sillä kirjailija on ehdottomasti huipputasoa, taitava luomaan tunnelmia ja kuvaamaan erästä elämää uskottavasti. Niin että tarina vie mukanaan niin, että kirja tekisi mieli ahmia yhtä kyytiä.

Watanabe on fiksu poika, joka ei loista, vaan on mielestään hyvin tavallinen. Mikä sitten on tavallinen, makuasia – ja ehkä tavallisuuden vahva korostaminenkin on erikoisuuden tavoittelua. Tämä kaveri ei ole kukkona tunkiolla, mutta osaa hoitaa omat asiansa ja ihmissuhteensa ihailtavasti, vaikka sanookin: ”Minä en ole kovin fiksu. En tajua asioita ihan heti.” Hänen vastakohtansa on opiskelukaveri Nagasawa, yhteisön supertähti, joka ”osasi johtaa joukkoja” ja jonka ”pään päällä oli aura, joka kertoi hänen mahdistaan niin kuin enkelin sädekehä ja jonka pelkkä näkeminen sai ihmiset kunnioittamaan tuota suvereenia olentoa.” Watanabe arveli valikoituneensa Nagasawan ystäväksi, koska ei palvonut häntä niin kuin muut. Watanabe on siis se tyyppi, joka aina löytyy suositun läheltä, peili, joka on värittömämpi, hiljaisempi mutta – ainakin tarinoissa – fiksumpi.

Ystävät ovat Watanabelle tärkeitä, mutta hän on hyvin itsenäinen. Kirjan keskiössä ovat naiset, rakkaudet, jotka poika ottaa vakavasti, kuten muutkin asiat, raha-asioista pyykinpesuun. Hänellä on vahva velvollisuudentunto, joka suorastaan tuntuu pakottavan hänet monenlaisiin tekoihin ja jopa ihmissuhteisiin. Romanttinen rakkaudenkaipuu on toinen motivaattori. Seksi on nuorelle miehelle luonnollisesti tärkeää.

En tunne japanilaisuutta, mutta oletan kirjan kertovan paikallisesta elämänmenosta, paikoista ja tavoista 60-luvulla (kirjan nimi on Beatlesiä) melko realistisesti, vaikka päähenkilön elämä kuvataankin romanttisen, kohtalokkaan linssin läpi. Kukapa nuori mies ei haluaisi olla hieman jännittävä yksinäinen susi, vahva olkapää ja selviytyjä, joka saa naiset rakastumaan itseensä. Itsemurhien tavallisuus Watanaben maailmassa tuntuu hämmentävältä, ja nekin kuvataan romantisoiden – henkilö vain päättää kuolla ja hups, hän on poissa, problems solved, näin helposti se käy. Homman sotkuisuutta tai vaikkapa perheen surua ei kuvailla. Onko tämä nyt sitten suositeltava toimintamalli esiteltäväksi nuorille herkille sieluille, posmottaa täti. Kumpuaako tämä japanilaisesta mielenlaadusta vai kirjoittajan halusta luoda dramatiikkaa tai kuvata nuorten elämän vaikeutta, en tiedä. Ehkä halutaan nostaa mielenterveyden ongelmia esille (vaikkakin japanilaisen häveliäästi ja suurta numeroa tekemättä), mikä olisi hyvä motiivi. Menetykset ovat Watanabelle vaikeita, mutta enemmänkin – jälleen nuoren tapaan luonnollisesti – hänen omalta kannaltaan kuin menehtyneen takia, hukkaan heitetyn kokonaisen tulevaisuuden vuoksi. Vaikutuksensa kaikella kuitenkin on.

Juonesta en kerro tarkemmin kuin että rakkauksia on useampia, eritasoisia, erityyppisiä. Watanabe täyttää 19, 20, ja alkaa kokea aikuistuneensa.

Summa summarum: surumielinen, kauniisti ja rauhallisesti kerrottu nuoren miehen tunteikas kehitystarina, jonka kiehtovuutta lisää japanilaisuuden eksotiikka. Kafka rannalla oli kuitenkin minulle vaikuttavampi, ja ehkä luen vielä myös aiemmin ilmestyneet Murakamit.

Murakamista on kirjoittanut muun muassa Liisa, jolta löytyy lisää hyviä linkkejä.