Stephen Fry, tuo väsymätön brittihuumorin sanansaattaja, on monessa mukana: hän on käsikirjoittanut ja näytellyt teatterissa, tv:ssä ja elokuvissa, tehnyt dokumentteja ja äänikirjoja, kirjoittanut kolumneja ja useita kirjojakin, jotka tuolla taustalla kiinnostavat varmasti kaveriin eri yhteyksissä törmänneitä, ainakin minua. Romaani Virtahepo vuodelta 1994 suomennettiin vasta viime vuonna, ja nyt tiedän, miksi.
Kirja kertoo vanhasta lontoolaisesta miehestä, Ted Wallacesta, joka lähtee kummityttärensä pyynnöstä selvittämään erään perheen outoja tapahtumia brittiläiseen aateliskartanoon. Tuttua kunnon brittiläistä luokkakuvausta siis, veijaritarinan näyttämönä.
Myös Tedissä on bertiewoostermaisia piirteitä, mutta hän on paljon alaluokkaisempi, ronskimpi, fiksumpi ja elämäänsä pettyneempi. Siksi hän käyttää alatyylistä kieltä aika lailla, tai sitten Fry haluaa hätkäyttää lukijan, näin rohkeita meillä ollaan – lukekaa jos uskallatte. Kieli edustaa enemmän uutta ruumiintoimintoihin keskittyvää brittihuumoria, jota on nähty tv-sarjoissakin viime vuosina, kuin sitä kuivempaa, sanaleikkeihin, väärinkäsityksiin ja nokkeluuteen perustuvaa, jollaiseksi minä brittihuumorin aiemmin mielsin. Ted on runoilija ja potkut saanut toimittaja, joten hänellä on myös kirjasivistystä, jota Fry, anteeksi, Wallace, pääsee esittelemään monessa kohtaa.
Aineksia on, mutta lopputulos on pettymys. Juoni on kovin köykäinen, vaikkei se olekaan pääasia, Jeeves-kirjojen tapaan. Silti siltä olisi odottanut hieman enemmän. Loppuratkaisu ja Wallacen kaikenkattava viisaus (taas jeevesmäisesti) ovat kyllä ennalta-arvattavia. Tarina on helppolukuinen ja vetää niin, että kirjan jaksoi kyllä lähes harppomatta lukea loppuun, mutta ne jatkuvat alapään asiat (olen kuin voidemainoksesta) alkoivat kyllästyttää, ja outo historiajakso – perheen isän juutalaista taustaa – keskellä tuntui päälle liimatulta ja kokonaisuus epätasaiselta. Henkilöt jäävät paperinukeiksi, eivätkä Fryn nokkeluudet tässä keitoksessa pääse täysin oikeuksiinsa. Käännöstyö ei ole ollut helppo, luulen, mutta se on hyvää työtä, lopputulos on luonteva, eivätkä kirjan puutteet ole suomennoksen vika.
Stephen Fry: Virtahepo. Schildt, 2011. Suomentanut Titia Schuurman.
Kiitos tästä arviosta Arja!
VastaaPoistaMinä taidan jossain vaiheessa lukea Virtahevon englanniksi. Alatyylisen huumorin jostain syystä kestää paremmin tuolla toisella kielellä (ainakin minä).
Viimeksi luin Frylta mainion Making Historyn, siinä oli enemmän tätä nokkelaa "aitoa" brittihuumoria. :)
Brittihuumorissa on kyllä selvästi kaksi alalajia: bennyhillit ja yesministerit ovat kuin eri planeetoilta. Taidan lukea mieluummin noita Wooster-juttuja! :-)
VastaaPoistaUudempi brittihuumori ainakin tv-sarjoissa - Sohvanvaltaajat ja mikä olikaan se sarja, jossa nuoret ihmiset, kaksi pariskuntaa, viettivät aikaa lähinnä pubissa? - on tosiaan oma lajinsa, Benny Hillin perillisiä, ja tämä kirja tuntuu lähenevän sitä. Pidin kyllä kovasti uudemmista sarjoista tyylin Smack the Pony ja Fast Show, vaikkeivat nekään hienostuneisuusasteeltaan Wodehousea lähene, nokkeluudessa kyllä. Mutta tv on tietysti oma maailmansa, vaikka samansuuntaisia vaikutteita kirjoistakin näkyy löytyvän. Ehkä Making history tosiaan kannattaisi lukea, kiitos vinkistä, Linnea.
VastaaPoista