Marianne, jo ikääntyvä nainen, asuu yksin Uuden-Seelannin
maaseudulla ja yrittää saada muistonsa ja elämänsä mielessään järjestykseen. Hän on menettänyt perheensä Ruotsissa hyvin
pienenä. Isoisä kasvatti häntä ensin (Ahvenanmaalla muuten, joten itse asiassa
juuret ovat Suomessa), ja sen jälkeen äiti Tukholmassa, myös pikkuveli oli
hetken mukana kuvioissa. Sitten surkea
perheidylli särkyi verisesti. Tämä osuus
valitettavasti ei tunnu epäuskottavalle tätä nykyä.
Karmeat lapsuudenkokemukset vaivaavat, ja vasta nyt hän
tuntee pääsevänsä käsittelemään tunteitaan, uskaltavansa muistella ja kiintyä
ihmisiin. Yhtenä laukaisijana tunnepadoille toimii vieras pikkupoika Ika, joka
alkaa käydä hänen luonaan vierailuilla yllättäen. Varovainen ystävyys syntyy,
ja Marianne huomaa, että 6-vuotiaalla Ikalla eivät asiat ole hyvin. Itse
asiassa ne ovat hyvin huonosti – mikä myös lietsoo hänen omaa
lapsuudenmuisteluaan. Mutta Marianne on
fiksu ja ymmärtää varoa samaistamasta omia ja Ikan kokemuksia. Hän kuitenkin
pyrkii auttamaan niin itseään kuin Ikaakin, sen mikä tilanteessa pystyy.
Paljon hyvää ja oikeantuntuista ideassa ja asetelmassa siis,
kuten se, että iän myötä menneet käsittelemättömät asiat palaavat mieleen. Mutta
inhorealistista lukijaa häiritsi niiden päälle kehiteltyjen tapahtumien epäuskottavuuden
tuntu, joka sitkeästi pujahti mieleen moneen kertaan. Kirja elää kahta tarinaa
päällekkäin: Mariannen menneisyyttä - joka kerrotaan kursiivilla, joka on
mielestäni kliseinen ratkaisu - ja nykyisyyttä. Miten näppärää, että Mariannen naapurina
sattuu olemaan viisas, rikas mies, joka yllättäen on kiinnostunut
erakkonaisesta ja voi auttaa häntä monessa asiassa. Miten näppärää, että Ika-pojan perhe hoituu
sopivasti pois kuvioista, kun Marianne haluaisi ottaa pojan kasvatikseen. Miten
näppärää, että Mariannen kadonnut veli… no, jääköön spoilaamatta, idea varmasti
selviää.
Tuntuu kuin kirjailija itsekin olisi miettinyt tätä, sillä
hän kirjoittaa Mariannen mietteiksi: ”Eräs
kohautti kerran harteitaan kerrottuani jotakin ja sanoi, ettei sellaista
tapahdu oikeassa elämässä. Että se on liian epätodennäköistä ollakseen
uskottavaa. Mutta epätodennäköisiäkin asioita tapahtuu. Itse asiassa monen
ihmisen elämän on täysin epätodennäköistä. Luulen, että omituiset
mahdollisuudet ympäröivät meitä herkeämättä.”
Voi olla, mutta kirjassa liiat sattumat häiritsevät. Yksi
epäloogisuus on yksityiskohta, jonka mukaan Ikan kädet ovat vammautuneet;
keskisormet ja nimettömät ovat kasvaneet yhteen, kerrotaan. Silti poika
osoittautuu loistavaksi pianistiksi, joka osaa soittaa kappaleet kertakuulemalta
ja jopa improvisoimaan musiikkia, jollaista hän ei ole koskaan kuullut. Hmm… Hänellä on myös kuusivuotiaana täydellinen
muodon ja avaruuden taju. Autistisiin lapsiin usein yhdistetään erikoiset
kyvyt, mutta mennäänköhän tässä vähän liian pitkälle? Ainakin minulle jäi
tunne, etteivät kirjan henkilöt heränneet eloon, vaan jäivät paperisiksi, eikä
tunnelma jaksanut pitää otteessaan, alkuosan pitkällisestä rakentelusta
huolimatta.
Luin kirjan kuitenkin tarkasti, kuten näkyy, mutta kirjailijan
seuraavaa en riennä hankkimaan.
Myös Sanna mainitsee monet sattumat.
Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa. Gummerus 2012. Suomennos
Anuirmeli Sallamo-Lavi.
Minä taas rakastin Olssonin molempia edellisiä teoksia, mutta tämä uusin jätti kylmäksi. Tuntui, ettei tarinassa ollut mitään uutta ja jäin kaipaamaan niitä kauniita kuvauksia (esim. kukaan ei puhu taivaasta niin ihanasti kuin Olsson - paitsi Carpelan), joita aikaisemmat kirjat olivat pullollaan. Tämä oli jotenkin köykäisempi.
VastaaPoistaOlin kai asettanut odotukseni pilviin tämän kirjan kohdalla!
Mulla jäi jo alkuunsa kirja kesken, mutta en ole muita Olssoneita vielä lukenut. Haluan pitää kyllä, mutta tämä uusin tarttui töistä mukaan, mutta ei ole vetänyt uudelleen puoleensa.
VastaaPoistaJoana, kommenttiesi ja oman kokemukseni perusteella vaikuttaa siltä, että huonompaan suuntaan ollaan siis menossa, joten Hanna sinunkin kannattaisi ehkä lukea Laulaisin sinulle...-kirja, jossa kirjailija on parhaimmillaan. En tiedä, miltä tuntuisi, jos olisi lukenut tämän ensin - tuskin minäkään olisin tätä lukenut loppuun, luulen.
VastaaPoista