Miniä

Kyllä ei tarvinnut mieltä pahoittaa Miniän takia. Oivallisen tarinan on Kyrö kirjoittanut, ihan oikean kirjan, kuten pitikin, ei ollut vain mainostemppu, jolla narrattiin ihmisiä ostamaan. Nauroin. Liikutuinkin vähän.  Ja sen jälkeen mieleen tulvi muistoja kaukaisesta lapsuudesta, juuri sieltä Sysi-Suomesta, vanhempien ja isovanhempien tekemisistä. Jotain niin tuttua…

Hauska pieni kirja, jossa Mielensäpahoittajan miniä kertoo appensa ennakoimattomasta interventiosta pääkaupunkiseudun kiihkeään bisness- ja perherytmiin. Kummallisia tilanteitahan siitä syntyy. Kyrö saa asetelmasta herkullisen kahden ääripään elämäntavan kohdatessa, peruna meets pinjansiemen -tyyppisesti. Mielensäpahoittaja on jo iäkäs elämänkoulima maalaisäijä, joka tulee täysin eri maailmasta kuin huippukoulutettu tehokas miniänsä.

Molemmat ovat itsevarman vakuuttuneita omista totuuksistaan, mutta kunnioittavat toisiaan ja yrittävät ymmärtää – ja onnistuvatkin siinä mielestäni ihan kohtuullisesti. Rakkaus saa ihmeitä aikaan, onhan heillä yhteinen lähin eli se poika. Mutta ei tarvitse säikähtää, ei kirjassa tuollaisia pehmeitä puhuta – se olisi vakava tyylirikko – ne herkät kohdat pitää lukijan itse päätellä. Siinä miniä ja appi muistuttavat toisiaan, ettei turhia hempeillä, vaan toimitaan kun on toiminnan aika. Ja on heissä muutakin yhteistä. Ja sitten niitä eroja.

Onneksi Kyrö ei tehnyt miniästä mitäänsanomatonta pompotettavaa, vaan topakan järkinaisen. Rouva on se, joka tässä perheessä hankkii rahat, hoitaa rahasto-osuudet ja autonvaihdot, poika eli miniän aviopuoliso taas tykkää olla kotirouva ja hoitaa lapsia. Pojan ääntä ei kirjassa juuri kuulu, hän ei ole läsnä, eivät myöskään lapset, vaan tarina keskittyy kahden päähenkilön väleihin.

Sukupolviteemasta voisi hersytellä vaikka kuinka, kuvittelin jo, millaisen hykerryttävän kohtaamisen Kyrö saisi aikaan isoisän ja lastenlasten välille, kunhan lapset kasvavat. Kun lapsenlapsi tulee reppureissulta Indonesiasta, tekee pätkätyötä ansaitakseen seuraavan, vastustaa energiankulutusta, peltojen raivaamista ja hyötyeläimien pitoa ja kommunikoi pikaviestein ja kuvin. Luotan tähän isoisään, hän löytäisi varmasti keinot päästä hyvään ymmärrykseen ja hyväksyntään tämänkin sukupolven kanssa.  Kaiken mielensäpahoittelun jälkeen.

Ruskea kastike ei minua niin inspiroinut, mutta sen lukeminen ennen tätä avaa joitakin kohtia, jotka muuten olisivat menneet ohi.  Hyvä mieli tästä kirjasta jää. Minua eivät häirinneet pienet epätarkkuudet, joita Jokke löysi - luin kirjan niin hätäisesti, etten edes huomannut, joten en voi oikein syyttää kirjailijaa hätäilystä -  ja vaikka lähtötilanne on jo monesta kirjasta luettu ja sitä voisi jo luulla loppuun kalutuksi, Kyrö on saanut tähän raikkautta. Ja olisiko lopulta se nostalgia, joka vetoaa, tiedä häntä.

Myös Kirsi on lukenut Miniän, ja Tuulia.

Tuomas Kyrö: Miniä. Kirjamedia Oy 2012.