Soitellaan, soitellaan

Himoshoppaajat jaksoivat minua naurattaa, vaikka sama idea toistuu niissä jokaisessa. Höpsö mutta viisas, kaunis sankaritar, tukalat tilanteet, täpärät pelastumiset ja rikkaat miehet. Chick-littausta puhtaimmillaan! 

Ilmeisesti sarja on jo haudattu (hyvä päätös, kaikki oli varmasti revitty jo siitä aiheesta), ja sen jälkeisistä Kinselloista jokunen lienee minulta jäänyt väliinkin, mutta kirjat noudattavat edelleen samaa, toimivaksi todettua kaavaa. Ja eikös vaan taas naurata. Soitellaan, soitellaan sopii hyvin aivolomailuun. Kun ei jaksa mitään ajattelua vaativaa ja kun on tunne, että nauru tekisi terää.

Lukija viedään välittömästi keskelle erittäin tukalaa (ja täysin hölmöä) tilannetta. Poppy, kaunis sankaritar, on kadottanut sulhonsa suvun perintökalleuden, kihlasormuksensa. Ja myös puhelimensa. Tuleva anoppi ja appi on tarkoitus tavata huomenna, häät ovat ihan kohta, ja järjestelyissäkin on vielä paljon tehtävää. Mutta jännitys ei ole sietämätöntä, sillä tiedämme tietysti, että kaikki kääntyy hyväksi. Ja että matkalla erittäin ennakoitavaan loppuhuipennukseen meno jatkuu samanlaisena. Simppeliä, suoraviivaista, ja yllätyksetkin ovat sellaisia, joita osaa odottaa. Kinsella vie vetävällä tekstillään ja hömppähuumorillaan tapahtumat niin överiksi kuin toimivassa viihdekirjassa pitääkin.  

Viihdyin hyvin muutaman nukkumaanmenohetken tämän kanssa, jäi hymyilyttämään. Pidän saavutusta hyvänä. Kirja ei kuitenkaan jää yöpöydälle eikä hyllyyn, vaan lähti heti kiertoon: kertakäyttöviihdettä naistenlehtien tapaan.

Kun nyt genressä ollaan, mainittakoon, että Marian Keyesin lehtikolumneista koostuva Under the duvet vuodelta 2001 on nyt suomennettu nimellä Peiton alla – tarinoita kirjailijaelämästä. Selasin kirjan uudestaan suomeksi, aiheista mieleen jäivät kirjailijatyön ihanuudet ja kamaluudet, kotielämän, kuten talonoston, pienet harmit ja brittiaviomiehen ylistys. Jos kevyeksi välipalaksi mielii sujuvasanaista kuvailua irlantilaisen kirjailijan elämästä, tämä on nappivalinta. Tosin tapahtumat ovat nyt harmittavan vanhoja eikä kirja tunnu lainkaan ajankohtaiselta, kuten kolumneilta normaalisti odottaisi. Keyes-faneille silti taattua luettavaa, uusia romaaneja odotellessa.  Myös Keyes on näemmä innostunut ruokagenrestä; rehellisesti sanottuna mieluummin ottaisin jotain muuta kuin reseptejä, kiitos. Sitä lajia on tullut jo tulvimalla.

Peiton alla vieraili myös Mari. Ja Kinsellaa luki muiden muassa Sanna. Olen muuten samaa mieltä kuin siellä keskustelijat: alaviitteet olivat kömpelöitä ja turhia lukemisen hidastajia, eivät hauskoja, kuten lienee ollut tarkoitus.

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan. WSOY 2012. Suomennos Irmeli Ruuska.