Ivana B.

Anja Snellman ottaa terävästi osaa keskusteluun kirjailijan roolin muutoksesta. Kun vielä 80-luvulla odotettiin, että osasi kirjoittaa ja tunsi kirjallisuutta, nyt yhä tärkeämpiä ovat mediauskottavuus ja brändinrakentaminen. Snellman jos kuka tietää, mistä puhuu: hän on tehnyt kirjailijan työtä monella vuosikymmenellä, ollut aktiivi kirjailijajärjestöissä ja kulttuurielämässä ylipäänsä ja muun muassa järjestänyt Helsingin kirjamessuja. Kirjassa on varmasti paljon kirjoittajan omaa ja kollegojen kokemaa, mutta myös hykerryttävää mielikuvituksen lentoa ja väritystä.

”Ivana B:n mielestä esimerkiksi seuraavilla Helsingin kirja- ja ruokamessuilla ideaa [alastomana ruokalautasena toimimisesta] voisi hyödyntää. Messukävijät voisivat syödä lempiruokiaan haluamiensa kirjailjoiden päältä.”

Ivana B. on ”mediakirjailija”, joka ei ole julkaissut muuta kuin blogia, verkkokolumneja ja fb-päivityksiä. Mutta hän on ilmiö, harmaan kirjataivaan säihkyvä tähti, joka ei epäröi julkaista alastonkuviaan ansaintalogiikkansa sujuvoittamiseksi tai pilkata vanhan koulukunnan kirjailijoita, etenkin keski-ikäistä kirjailijaa, naista, jonka kirjeistä lyhytterapeutilleen kirja koostuu. Terapia on hauska yhtymäkohta todellisuuteen, kun tiedämme Anja Snellmanin opiskelevan alaa.

Teema on tietysti kirja-alaa seuraaville erittäin kiinnostava. Ja Snellman on varma ja nautittava kirjoittaja. Hän osaa sivaltaa sanoillaan ja riemastuttaa lukijan hulvattomalla kuvauksella naisten vastakkainasettelusta. Kun toinen on sukupolvea, jota äiti on kieltänyt tuomasta itseään esille, koska se on noloa, ja toinen on olemassa vain toisten katseiden kautta ja nuoruudenvarma omasta ylivoimaisuudestaan.  Ei saa olla lihava ja vakava, ei saa käyttää mummovokabulääriä (vanhanaikaisia sanontoja, kuten ”manan majat”). Pitää osata meikata ja näyttää herkulta. Pitää osata vaatia raideria!

”Vain idiootti ei tajua pelin henkeä, ja avuttomampaa klaania kuin suomalaiset kirjailijat ei voi olla. Osa itkee kun on niin hirveää kun pyydetään johonkin aamutelkkariin ja messuille.”

Ja me yleisönä tietysti menemme mukaan. Luemme kiihkeästi kirjailijaesittelyitä ja seuraamme heidän tekemisiään julkisuudessa. Ivana B. on siellä jatkuvasti, eikä jätä kirjailijaamme missään rauhaan.

Kiusaaminen vaivaa keski-ikäistä enemmän kuin sen pitäisi. Hän potee ihottumaa, unihäiriöitä, masennusta. Syitä on kiinnostava pohtia. Onko kyseessä keski-ikäisen sukupolvelle tyypillinen ylikehittynyt vastuuntunto ja sisäänrakennettu kiltin tytön syyllisyys ja häpeily – jos joku moittii, syy on ilman muuta moitittavassa eikä moittijassa? Vai onko nuoremman puheissa perää? Onko markkinointi tärkeämpää kuin sisältö tai ainakin yhtä tärkeää, koska ilman sitä on tuntematon, eivätkä parhaimmatkaan viisaudet välity? Se, miten sanot eikä se, mitä sanot? Onko muinaiskreikan osaaminen ja koptilaisten häälaulujen tunteminen yhtä elämästä vieraantunutta kuin Ivana B:n kirjailijaura?

Tarina vakavoituu edetessään, kirjailija käpertyy yhä enemmän muistoihinsa, itseensä muutenkin, ja lopulta tunnelma alkaa ahdistaa. Loppu ei oikeastaan ratkaise mitään, vaikka jotain päättyy. Pitäisikö lukijan tuntea huonoa omaatuntoa? Vai median tai kustantajien? Tai kenenkään?

Taitava ja pirullinen ajankuva, joka kestää toisenkin lukemisen. Kansi on herkku, se näyttää meidät peilinä, julkisuuden janon tai sen välttelymme, ulkonäkö kärkenä. Värit ja taitto muutenkin ovat onnistuneita ja sopivat hienosti sisältöön, puhuvat samaa kieltä. Arvio myös Sallalla, Kirsillä, ja Lilyssä Jennillä, ja monella muulla.

Anja Snellman: Ivana B. Siltala 2012.