Eläinten syömisestä

Anu Silfverbergin kynä oli terävä hänen kirjoittaessaan kirjaansa He eivät olleet eläimiä, joka on tehokas herättäjä miettimään lihansyönnin oikeutusta. Kirjassa viitataan usein Jonathan Safran Foeriin, joten tämän lukeminen on luonnollinen jatkumo pohdinnalle. Ei, en ole muuttunut kasvissyöjäksi tai vegaaniksi, mutta olen miettinyt lihantuotannon eettisyyttä - ja se on jo hyvä saavutus kirjalta.

Eläinten syömisestä on kirjoitettu nimenomaan herättäjäksi. Suuri osa ihmisistä ei käytä aikaa sen pohtimiseen, mistä ja miten tuotteet kaupan tarjouksiin tulevat, mutta herännäisten joukko kasvaa. Suomessa lähi- ja luomuruokatarjonta on jo tavallista ja tehotuotannon tuotteisiin suhtaudutaan yhä kriittisemmin. Maun lisäksi terveysseikat - niin syöjien kuin syötävien - ovat alkaneet merkitä enemmän kuin vatsan täyttäminen edullisesti. Mutta on myös niin, että asioita pohtii se globaalisti ajatellen pienenpieni hyväosaisten joukko, joilla on varaa vaihtoehtoihin. Safran Foerin ja kumppaneiden työsarka tuntuu toivottomalta. Kirja on kuitenkin hyvä yritys edistää ajattelua, ei lihansyöntiä vastaan vaan eläinten - ja ihmisten terveyden - puolesta.

Kirja on rakennettu huolellisesti kaikkien sääntöjen mukaan pitämään lukijan mielenkiintoa yllä ja välittämään asiansa kirkkaasti. Nykyisten oppien mukaan viestin läpimenoon tarvitaan tarina. Tarinoilla kirjansa aloittaa myös Safran Foer. Sen jälkeen hän yllättää lukijan, ainakin minut, perustelemalla, miksi ihmisten kannattaisi alkaa syödä koiranlihaa. Esteet ovat vain henkisellä puolella, liha on kuulemma hyvää ja sitä on helposti saatavilla runsaasti. Kirjailija opettaa meille myös alan termejä, kuten mitä on sivusaalis ja mitä oikeastaan tarkoittaa vapaana kasvanut.

Rankinta ydinasiaa ovat kuvaukset siipikarjan ja porsaiden tuotantolaitoksilta. Ne ovat karmeita. Kukaan järjissään oleva ihminen ei voi väittää, että ihmisellä on oikeutus tuottaa kärsimystä eläimille siinä määrin kuin kirjailija kuvaa tehotuotannon sitä aiheuttavan. Mikä pahinta, uskon häntä. Vaikka kirjassa on muutamia äärimmäisyyksiä, joiden poisjättäminen olisi tehnyt tarinasta vähemmän shokeeraavan mutta suomalaisille skeptikoille vakuuttavamman, uskon suurimman osan olevan totta. Me ihmiset olemme juuri niin julmia, ahneita ja itsekkäitä, ettei uskominen ole edes vaikeaa. Kuka hyötyy, kun ostamme halpaa possua ja tarjousbroileria?

Hieman helpottaa ajatus, että tuo kaikki tapahtuu kaukana Suomesta, suuressa Amerikassa. Mutta kirjaan on liitetty Salla Tuomivaaran katsaus suomalaisesta eläintuotannosta. Hyvä idea, tosin katsaus on lyhyt eikä oikeastaan tarjoa tietoa, vaan toteaa meidän olevan hyvää vauhtia menossa Amerikan malliin. Lasten astmat ja allergiat meilläkin ovat huimasti yleistyneet, minkä Safran Foer viittaa johtuvan antibiooteilla kasvatetusta lihasta. Emme voi tietää, mutta mietityttää.

Kun kirja saa ajattelemaan, on mahdollisuus, että ajatukset muuttuvat teoiksi. Ehkä lainsäädäntö laajenee ja tarkentuu niin, ettei eläinten kaltoin kohteluun ole tilaisuutta missään. Ehkä kuluttajat ohjaavat markkinoita niin, että tuotanto suuntautuu kysynnän mukaan. Ehkä koko tehotuotanto on vain lyhyt hullu vaihe, jota myöhemmin muistellaan, kuten kirjailija ennustaa:

”Me emme voi vedota tietämättömyyteemme, me olemme vain välinpitämättömiä. Nykyisin elävät ihmiset ovat niitä sukupolvia, jotka tietävät asiat paremmin. Me joudumme ja toisaalta myös saamme elää aikana, kun tehotuotantoa on alettu arvostella julkisesti. Me olemme niitä, joilta tullaan oikeutetusti kysymään: Mitä te teille saatuanne tietää totuuden eläinten syömisestä?”

Kirjaa on luettu blogeissa jonkin verran, ensin löytyivät Zephyr, Jori ja Anssi Kela.
 

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä. Atena 2011. Suomentanut Antti Immonen.