Tarhapäivä

Tarhapäivä jatkaa Yösyötössä esitellyn Antti Pasasen ja hänen pienen poikansa Paavon kertomusta. Paavon äiti teki Antista yksinhuoltajan yllättäen suoraan synnytyslaitokselta, ja jutun juju olivat isän ja äidin roolien vaihtuminen. Miten mies pärjää hiekkalaatikon reunalla, päiväkotileipomusten ja naisellisten intiimialueiden kunnossapitoniksien viidakossa, kun muut tuntuvat puhuvan täysin vierasta kieltä? 

Nyt Paavo on jo viisivuotias miehenalku. Antin ystävä Enni joutuu onnettomuuteen, ja Antti joutuu hoitamaan myös tämän tytärtä Terttua.  Tälläkin kertaa teemana on vastakohtaisuus: pienten tyttöjen maailman outous raavaalle miehelle. Valkoiset kissannaamakuvat, pörröpampulat ja värikkäät sukkahousut tulevat tutummiksi kuin Antti olisi ikinä toivonut.

Kiva, lämmin ja arkihuumorinen kirja, joka on helppo ja nopea lukea. Lapsista pitäville jutut ovat liikuttavia ja maailma on tosi, jos ei itse juonta oteta huomioon (tuskinpa lasta annettaisiin tuttavan hoitoon noin vain).  Mutta mutkien suoristus annettakoon anteeksi sujuvuuden vuoksi.

Jotain häiritsevän muovista tarinassa silti on, ja mietin kovasti mitä: se on liiankin huolella sopivaksi mietitty. Vaikka tapahtumat ovat rankkojakin, ne vaikuttavat laskelmoiduilta niin, että lukijana kiinnitin jo enemmän huomiota tarinan tehokeinoihin kuin itse tekstin sisältöön. Kuten siihen, miten Hietamies kuvaa Antin persoonaa tämän tekemisten kautta. Tai miten harkitusti asioita annostellaan tai jätetään avoimiksi. Vai olisiko syy vaivaantumiseen Tiutiutakin häirinnyt pinnallinen käsittely?

Äidit eivät ole parhaimmillaan näissä kirjoissa, vaan isä joutuu kantamaan kaiken vastuun. Haetaanko vastakkainasettelua perinteistä ajattelua vastaan liiankin tarkoitushakuisesti? Ei kuitenkaan liene tarkoitus alkaa leikkiä muna-kana-leikkiä siitä, kumpi on parempi vanhempi, isä vai äiti, vaan järjestää lukijalle hauskoja hetkiä ”entäs jos ”-hengessä.

Joten valitus pois, kaiken kaikkiaan tarina on hauska ja viihdyttävä ikiaikaisella tavalla, perusasioiden parissa, vaikkei syvällisiin analyyseihin mennäkään. Lasten, Paavon ja Tertun, kuvaus on tässäkin Hietamiehen kirjassa parasta ja aidointa. Amma piti paljon.

Eve Hietamies: Tarhapäivä. Otava 2012.

P.S. En malta olla arvailematta mielessäni Eve Hietamiehen seuraavan kirjan nimeä: entisten mallin mukaan sisältää vuorokaudenajan ja liittyy terminä lapsiperheeseen. Nimivalintahan on selvä, kun lapsi vielä pari vuotta kasvaa: Yösyöttö. Tarhapäivä. Kouluaamu!