Henrik Tikkanen: Mariankatu 26

Blogistaniassa luettiin kimpassa Märta Tikkasta (tarkemmin Jennin blogissa), mutta minulla vuoroaan oli odotellut jo tovin herra Tikkanen, jonka osoitetrilogian luin nyt. Ja olen tyytyväinen, että luin. Monipuolinen taiteilija ja kulttuuripersoona Tikkanen kertoo muistelmansa kulloisenkin osoitteensa mukaan nimetyissä kirjoissa, alkaen ensimmäisistä lapsuusmuistoista Kulosaaressa. 

Hän kuvaa suomenruotsalaista perhettään ja äveriäistä elinpiiriä raadollisen rehellisesti. Tämän päivän ihmistä ällistyttävät luokkarajat ja olot, joissa työnteko rahan eteen on arveluttavaa ja noloakin, vain peritty raha on oikeaa ja kunnollista. Ja vain Kulosaaressa asui näitä oikeita ihmisiä.

Tikkasen isä oli aikansa kulttuuripersoona hänkin. Varmasti lahjakas ja älykäs mies, rikkaan suvun köyhtynyt vesa, joka sisusti muun muassa Mannerheimin kodin ylipäällikön suureksi tyydytykseksi ja joutui tai pääsi lopulta Stockmannille mattoja myymään. Viina maistui eivätkä lapset saaneet juuri huomiota, vaikka niitä neljä siunaantuikin, kahden eri vaimon kanssa. Henrik Tikkasen äitiä sanoivat kaikki hienoksi naiseksi, mikä epäilemättä oli totta, mutta huuruista elämää hänkin vietti. Kulissit olivat tärkeimmät näissä piireissä, joissa hyvä käytös silotti vilpit ja väärinteot ja erotti ihmiset rahvaasta. Isänisästään Tikkanen puhuu paljon; Albert Edelfelt oli kehottanut tätä ryhtymään taiteilijaksi. Mutta hän oli vastannut, ettei halunnut olla keskinkertainen taiteilija.

Älyn, charmin ja taiteellisuuden Henrik sai siis perintönä, yläluokkaisen ylimielisyyden lisäksi, samoin myös valitettavasti taipumuksen ylettömyyksiin, oli sitten kyse alkoholista tai seksistä, jotka määrittelivät Henrikin elämää, kirjojen perusteella. Oikeasti hän oli myös tuottelias toimittaja ja taiteilija ja teki monenlaisia töitä. Mutta se nautinnon halu… seksi oli suorastaan pakkomielteistä, lieneekö ollut tarkoitus korvata sillä puuttunut vanhempien rakkaus. Hän kertoo mitanneensa elimensä toimivuudella asioidensa tilan: ”Ja jos se kääntyi kohti napaa kun sitä hiukan naputteli, kaikki oli hyvin.”

Vaikka Tikkanen on ärsyttävän ylimielinen, hän riisuu aseista avoimuudellaan ja myöntää puutteensa. Jos niitä sattuu huomaamaan. Mutta hän osaa olla myös hauska, etenkin kirjasarjan edetessä. Wikipedia sanoo terävän ironian ja sarkasmin leimaavan kaikkea Tikkasen kuvausta, ja tähän ei ole lisättävää.

”Minä taas en halunnut tulla keskinkertaiseksi taidehistorioitsijaksi, halusin tulla maailman parhaaksi sanomalehtipiirtäjäksi.  Tässä kohdin minulta puuttui isänisän ankara itsekritiikki. Olivathan kyllä ajatkin toiset, nykyisin voivat keskinkertaisuudetkin olla neroja.”

Poika kasvoi, kävi koulua, ehti piipahtaa jatkosodassakin ennen aikuisuuttaan, jonka hän päätti elää täsmälleen päinvastoin kuin sanonta What is pleasant is not good kehottaa. Ja niin hän tekikin. Isänsä jalanjälkia hän toteutti sekä perheenpäänä että alkoholistina. Mutta myös kulttuurintekijänä, joka perhesuhteidensa ansiosta tunsi aikansa merkkihenkilöt. Kirjat vilahtelevat tärkeitä nimiä presidentti Ståhlbergista alkaen. Timo Sarpaneva, Arvo Turtiainen, Jörn Donner ja liuta muita taiteilijoita, professoreja ja muita (taide)historiamme henkilöitä käväisee kirjassa milloin ryyppykavereina, milloin opettajina ja tukijoina. Amos Anderssonista, HBL:n omistajasta, Tikkanen ei anna mairittelevaa kuvaa työnantajana, Erkko tarjosi töitä Hesarista.

Jos Henrik vietti levotonta elämää, muutkaan perheenjäsenet eivät saaneet otetta ns. tavallisesta elämästä. Oli itsemurhia, konkursseja, avioeroja. Ensimmäiset kaksi osoitetrilogian kirjaa jättivät kaiken kaikkiaan melko synkeän jälkimaun, mutta viimeisessä, Mariankatu 26, kirkastuu. Pidän sitä trilogian parhaana. Teksti on leikillisempää, toiveikkaampaa, tunteikkaampaa. Syy lienee klassinen: rakkaus. Hän tapasi Märtan, joka vei Tikkaselta jalat alta ensi näkemältä.

Tosin Tikkanen oli naimisissa, mutta tilannetta kohennettiin siten, että Märtakin avioitui - näin molemmat olivat yhtä syntisiä. Lopulta kuitenkin avioerot otettiin ja parista tuli pari virallisestikin, lapsiakin tehtiin. Heistä ei kerrota sen enempää, ja hyvä niin. Mariankatu 26 on miehen ja naisen rakkauden ylistystä, rakkauden, jota viina raateli. Mutta Tikkanen kirjoitti vielä myöhemmin muutaman osoitekirjan, jotka ovat lukulistalla, samoin Märta Tikkasen tuotanto: kiinnostavaa lukea tarina toiselta puolelta. Tietysti kaikki lukijan tulkinnat ovat subjektiivisia, kuten kirjailijan tekstikin - mikä kirjoissa on totta ja mikä ei, sitä emme voi varmasti tietää, edes kirjailija itse ei ollut aina varma.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26. WSOY, Kotimaiset kirjavaliot 2004. Ensimmäiset painokset 1976-77. Suomentanut Elvi Sinervo.