Kun Ateneum esitteli töitä suurnäyttelyssä vuonna 1992, se
räjäytti pankin myös taiteilijaa koskevien kirjojen suhteen, ja monenlaisia
julkaisuja on sen jälkeen tuotettu, sekä taidetta että taiteilijaa
käsitteleviä, faktaa ja fiktiota. Hyvä niin. Lena Holger on Tukholman
taidemuseon johtaja, asiantuntija, joka on julkaissut jo ainakin kolme
Schjerfbeck-aiheista teosta, ensimmäisen jo 1990, Ruotsissa pidetyn näyttelyn
yhteydessä (taas olivat länsinaapurit meitä edellä).
Tuorein kirjoista on henkilökohtaisin ja koskettavin, sillä
se koostuu taiteilijan kirjeistä ”maalarisisko” Maria Wiikille. Saamme lukea
hänen omin sanoin kertovan arjestaan, työskentelystään ja taiteestaan 1907 -
1928 eli 45 - 66-vuotiaana, mikä hieno tilaisuus - vaikkei taiteilija itse
olisi kirjeitä halunnut julkistaa. Mutta aikaa on kulunut ja hänen taiteensa on
niin eri asemassa kuin silloin, että julkistaminen on minusta perusteltua. Ei
hän tiennyt olevansa jonain päivänä Suomen taiteen peruskiviä ja
merkkihenkilöitä.
Kirjeitä on onneksi paljon, sillä tuolloin niitä kirjoitettiin
ja vastaanotettiin lähes päivittäin. Ne kertovat kaikesta mahdollisesta isoista
pieniin asioihin - aikansa sähköposteja. Meidän aikamme ihmisistä,
merkittävistäkään, ei jää vastaavanlaista muistoa, jos sähköposteja ei tule
arkistoitua tarkoituksella.
Holger on jaotellut kirjeet teemoittain, ei kronologisesti,
ja sijoittanut joka teemaan lyhyen oman johdantonsa lukijan auttamiseksi. Tämä
toimii minusta hyvin, koska elämänkerran voi lukea erikseen, ja ihailijat ovat
varmasti niin tehneetkin. Kirjeissä mainituista töistä on kuvat, joten lukijan
on helppo seurata kirjeen ajatusta. Paitsi jos unohtuu ihailemaan taulua, kuten
usein tälle lukijalle kävi.
Tiedämme, että Schjerfbeck asui pitkään Hyvinkäällä ja
Tammisaaressa Helsingin jälkeen, ja näissä paikoissa teki pääosan töistään. Näki
hän hieman maailmaakin: nuorena hän matkusteli Euroopassa, mutta
Venäjän hallinto esti sittemmin vapaan liikkumisen, ja kun olimme itsenäisiä, Schjerfbeckin
kunto ei enää riittänyt matkusteluun. Terveys oli kehno lonkkavian vuoksi,
jonka hän sai lapsena kaatuessaan, eikä hän voinut liikkua ja ylläpitää kuntoa
normaalisti koskaan, mikä taas toi omat ongelmansa.
Rakkaudessakaan ei ollut onnea; takana oli purkautunut
kihlaus ja jotain säpinää, mutta ei avioksi tai perheeksi asti. Tätä hän
kuulemma suri, vaikka tekikin täysillä töitä taiteilijana eikä olisi malttanut
nipistää siitä lainkaan aikaa kotitöille. Kirjeet kertovat yksinäisestä,
vakavasta naisesta, joka terveyden ja raha-asioiden tola ei ollut paras
mahdollinen, mutta sitoutuminen taiteeseen ja työteliäisyys oli. Edelleen
ihailen ja ihmettelen sitä, miten hän sinnikkäästi raivasi tietään ja teki
sitä, mitä rakasti, omalla järkähtämättömällä tavallaan. Ei todellakaan normia
siihen aikaan, naiselle. Hän oli edelläkävijä niin taiteessaan kuin sen
tekemisessäkin. Yhteisön tuen puutteen lisäksi rahattomuus ja sairastelu olivat
ikäviä esteitä, mallien saaminen myös jatkuva hankaluus, mutta silti hän
maalasi. Modernista ajattelusta kertoo - näkyvimmän eli taiteen itsensä lisäksi
tietysti - myös se, ettei hän koskaan halunnut olla ”naistaiteilija”, vaan
taiteilija.
Uuden taulun löytyminen kiihotti lukijan uteliaisuutta ja
lisäsi kirjan pläräilyä. Oliko mallina seppä Mäkisen lapsi, kuten monessa
lapsitaulussa on, mutta kuka olisi lasta pitävä nainen? Nutturapäisen naisen
takaa päin Schjerfbeck oli maalannut toisenkin, veljensä vaimon. Ehkä hän on
tuossa salaperäisessä taulussakin, ja lapsi olisi Helenen veljenpoika tai
-tytär? Tuskin vastaus on näin helppo, ja odotan innolla valistuneempia
arvioita asiantuntijoilta.
Luin kirjaa pikkuhiljaa, kirjeitä sieltä täältä, osa on vielä lukemattakin. Yhteen putkeen tässä olisi liikaa tietoa. Mutta sopivissa
erissä nautittuna äärimmäisen mielenkiintoinen, kaikille taiteesta ja
kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.
Schjerfbeck oli sivistynyt nainen, joka luki paljon,
joten loppuun sopii kirjallinen kommentti:
”Luin yhden Sillanpään kirjan, ehkä kerroin siitä jo, Hurskaan kurjuuden, se oli hyvä, ja nyt luin Runar Schildtin Sateenkaaren, ja minusta se oli hieno. Meillä on, tiedätkö, nykyään hyviä kirjailijoita. Minä luen monia heistä. Monet ruotsalaiset vaikuttavat pinnallisen vulgääreiltä. Mitä sinä olet lukenut?”
”Luin yhden Sillanpään kirjan, ehkä kerroin siitä jo, Hurskaan kurjuuden, se oli hyvä, ja nyt luin Runar Schildtin Sateenkaaren, ja minusta se oli hieno. Meillä on, tiedätkö, nykyään hyviä kirjailijoita. Minä luen monia heistä. Monet ruotsalaiset vaikuttavat pinnallisen vulgääreiltä. Mitä sinä olet lukenut?”
Näyttely jatkuu Ateneumissa 14.10. asti, vielä ehtii!
Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan. Taiteilijan kirjeitä
Maria Wiikille. Toimittanut Lena Holger. Suomentanut Laura Jänisniemi. SKS
2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti