Työkirja

Tuominen ja Pohjakallio tekevät sukelluksen valtavaan aiheeseen: he luotaavat tämän päivän työelämää sen näkökulmasta, joka tekee tieto- tai toimistotyötä. Mitä termiä käytetäänkin, tarkoitetaan kuitenkin sitä työtä, jota tehdään toimistoissa ja tietokoneilla, joissa omat aivot ovat tärkein työväline ja jota jokaisessa yrityksessä joku tekee, monessa kaikki. Siksi aihe on iso ja koskettaa suurta (suurinta?) osaa työelämässä toimivia.

Kirja jakautuu osiin Ongelma, Ehdotus ja Muutos: aluksi kirjoittajat yrittävät hahmottaa, mikä on  työn suurin ongelma ja sen jälkeen miettiä ratkaisuja siihen, miten työstä saisi tehokkaampaa, hauskempaa ja mielekkäämpää. Ongelmaksi muotoutuu:

Samaan aikaan kun uuvumme, koemme, ettemme saa riittävästi tärkeitä asioita aikaan. Työstämme puuttuu usein hallinnan ja aikaansaamisen tunne sekä suurempi merkitys. Päivämme ovat usein kaoottisia ja liian reaktiivisia.

Tuntuuko tutulta? Jos ei, onnittelen - luulen, että kolahtaa useimpiin toimistotyön tekijöihin lujaa, yrityksestä ja alasta riippumatta. Lohdullista on havaita, että ei ole yksin eikä riittämättömyyden tunne ole henkilökohtaista epäpätevyyttä, vaan kyse on laajemmasta ilmiöstä. Toden totta onkin jo aika penkoa tätä toimistotyöelämää, jonka kehitys tuntuu jääneen jälkeen kaiken muutoksen keskellä. Ihmiset kun eivät muutu niin nopeasti kuin asiat, eivät työntekijät eivätkä esimiehet, joiden oletetaan hallitsevan kaikki - mikä ei käytännössä tietenkään ole mahdollista, vaan usein yritetään toimia kuten ennenkin ympäristössä, jossa suurinpiirtein kaikki muu on muuttunut paitsi johtamisen tapa. Kirja ei onneksi kuitenkaan syyllistä ketään, ei työntekijää, ei esimiehiä eikä johtoa, mikä myös on myönteistä ja rohkaisee lukemaan kirjan loppuun kiinnostuksella.

Kirjoittajat ovat tehneet ison taustatyön, tutkimushankkeessa oli mukana useita yrityksiä ja organisaatioita; tietoa kerättiin käytännön tasolla haastatteluin ja havainnoimalla. Tekijöille on muodostunut vakuuttavan realistinen kuva siitä, missä ollaan nyt. He ovat mielestäni erinomaisesti onnistuneet keräämään juuri niitä ongelmakohtia, joita tietotyössä on, yrityksestä riippumatta.
Ja mikä jännittävintä, he myös ideoivat ehdotuksia siitä, miten oman elämän isoa osaa, työelämää, voisi parantaa, ja tarjoavat käytännön keinoja arkeen.

Ratkaisut eivät äkkiseltään tunnu maata mullistavilta, minkä aivan oikein he itsekin toteavat ja kertovat pyrkivänsä saamaan aikaan monta pientä muutosta yhden ison ratkaisun sijasta - järkeenkäypää, helpompaa. Pieneltäkin tuntuva muutos voi osoittautua käytännössä isoksi. Eikä tärkeitä asioita koskaan toisteta liikaa - toisto ei tarkoita, että ne olisi sisäistetty. Esimerkiksi, jokainen tajuaa, että on syytä priorisoida päivittäin muutama tärkeä asia, jotka on ehdottomasti saatava hoidettua, muuten tärkeät asiat hukkuvat kaaoksen keskelle eikä mistään synny valmista. Kiireisin ei ole aina tärkein. Mutta moniko oikeasti toimii näin?

Neljä hyvää tuntia. Tästä on puhuttu julkisuudessa: idea on se, että jos onnistuu järjestämään työpäiväänsä sen verran hyvää työaikaa, saa paljon aikaan. Ajatus ei tarkoita työpäivän lyhentämistä (välttämättä), vaan sitä, että oikeasti saa aikaan neljän tunnin ajan, tekee ne keskittyneesti ja tehokkaasti: luulen, että useimpien meidän työpäivissämme on usein ennemminkin kahdeksan tehotonta tuntia, joten neljä hyvää tuntia olisi todella hyvä suoritus, johon kannattaa pyrkiä. Jotta itse saisi työstään enemmän irti, olisi onnellisempi ja tyytyväisempi. Vapauttava, vaikka hieman pelottavakin on ajatus siitä, että koska työ ja muu elämä limittyvät joka tapauksesa yhä enemmän, kannattaako pyristellä sitä vastaan: miksei kotiasioita saisi hyvällä omallatunnolla hoitaa "työaikana", jos kerran aivoja ei saa pois päältä, kun toimistoaika päättyy.

Työkirja puhuu myös hyvästä työyhteisöstä, asenteista, arvoista: siitä henkisestä pohjasta, mikä meitä työssä ohjaa. Mistä muutoksessa on kyse ja miksi se on vaikeaa? Muutosmotivointiin eli kolmanteen osaan käytetään paljon paukkuja; tätä pidin kirjan tylsimpänä osana, koska lähtökohtaisesti tekstiä tuskin lukee ihminen, joka ei olisi valmis ainakin pohtimaan muuttumista tai joka ei näkisi muutostarpeita. Eli siis jo motivoitunut. Tärkein viesti Muutos-osuudessa onkin mielestäni se, ettei muutosta kannata odottaa ulkopuolelta, vaan se on jokaisen tehtävä itse.

Pidin kirjan suorasukaisesta tyylistä, selväjärkisestä otteesta sekä selkeästä kielestä, jossa vältetään hienostelevia termejä ja yritysjargonia (no, ilman missiota ja visiota ei selvitä), samoin yksinkertainen, mustavalkoinen ulkoasu- ja kuvitusratkaisu on toimiva ja tyylikäs. Rakennetta oli lukiessa hiukan vaikea hahmottaa, kun eri osiot erotettiin samalla mustavalkografiikalla kuin mitä yleinen kuvituskin on. Selkeä sisällysluettelo auttaa. 925-timantti, jonka kirjoittajat hahmottelevat työvälineeksi hyvän työkulttuurin luomiseen ja jota he kuvailevat synteesiksi kaikista hyvistä käytännöistä, joita tutkimustyössään löysivät, jää aika kaukaiseksi ja teoreettiseksi kertalukemalla, vaikka sen osat sinänsä ovat täyttä asiaa.

Lopuksi kirjassa on harjoitusosio, joka on loistava. Hyviä ideoita, jotka on helppo kuvitella käytäntöön - lisäksi on listattu ideoita, jotka eivät kirjoittajien mielestä jostain syystä toimi, mikä sekin olisi arvokasta tietoa, jos työyhteisö lähtisi harjoitteita tekemään.

Yhteenvetona voi todeta, että kirjassa on tartuttu pelottomasti valtavaan muodottomaan möykkyyn ja pyritty tekemään siitä selkeä: kunnioitettava suoritus ja kokonaisuus, jossa puhutaan aivan oikeista asioista. Tästä se voisi lähteä, muutos, käytännön keinoja ja ainakin ajattelemisen aihetta saa jokainen aiheesta kiinnostunut tietotyöläinen.

Kirjan on lukenut myös Norkku.

Saku Tuominen - Pekka Pohjakallio: Työkirja. Työelämän vallankumouksen perusteet. WSOY 2012.

Prole

Työläisperheen tyttö kasvaa kaikin tavoin - fyysisin ja henkisin - köyhässä kodissa ja ponnistelee itsensä hyvin toimeentulevaan koulutettuun keskiluokkaan. Siinä lyhykäisyydessään Prolen juoni, jonka Marja Björk on saanut toden oloiseksi, varmaankin sen ansiosta, että hän tuntee seudut, joista kirjoittaa, saattaa olla samaa sukupolveakin, jota kirjan päähenkilö edustaa.

Sitä sukupolvea, joka on elänyt murrosvaihetta entisen tehdastyöhön tai maanviljelykseen perustuvan elämäntavan ja nykyisen tietotyökeskeisen yhteiskunnan välillä. Kirjassa eletään arviolta 60-70-lukuja, tytön lapsuusaikaa, tehdaspaikkakunnalla, jossa vallitsee selkeä luokkajako. Äiti on perusprole, sellutehtaan työläinen, jonka naiseus ja onni perustuu miehiin ja omaan viehättävyyteen heidän silmissään. Viikonloppuisin pidetään hauskaa! Mikä tarkoittaa livistämistä tanssimaan, kun mies on iltavuorossa tehtaalla. Lapset jäävät kakkossijalle, kun romantiikka kukoistaa, valitettavasti ei lasten isän kanssa, joten avioerohan siitä seuraa. Tyttö jää äidille, pojat muuttavat isän mukana Götebergiin, ajankuvaa sekin.

Tytöltä puuttuvat turvalliset ja välittävät aikuiset. Kuvioihin tulleen isäpuolen äiti sentään antaa muutaman neuvon ja auttaa vaatteiden kanssa, kun äiti ei ymmärrä niistä huolehtia. Väkivaltainen isäpuoli ei valitettavasti ole äitiä parempi kasvattaja. Sydäntäkivistävän ankea on tytön lapsuus, jonka arkea Björk kuvaa hienosti. Jostain tyttö saa kuitenkin ymmärryksen siitä, että parempaa on olemassa, ja vahvan tahdon pyrkiä sitä kohti.

"Pääsisin pois, jos itse tahtoisin. Helpompi olisi jäädä tällaiseksi, jäädä tähän,tyytyä siihen, mikä oli tähtiin kirjoitetettu. Muuttuminen olisi vaikeampaa. Se olisi niin iso ponnistus, että oli parempi, että ei ymmärtänyt etukäteen, mihin oli ryhtymässä. --- Lähteminen merkitsi yksinäisyyttä. En olisi oikeassa paikassa siellä jossain uudessa enkä täällä Pankakoskella. Ehkä en olisi oikeassa paikassa koskaan."

Tyttö kasvaa ja muuttaa kotoa. Hän hommaa töitä, käy lukion loppuun ja opiskelee oikeustieteitä: hän siis onnistuu pääsemään pois -  ei ehkä vielä tarinassa ehdi löytää perille, mutta ainakin tekee menneisyyden kanssa eräänlaisen tilinpäätöksen.

Tarina on kiinnostavasti kerrottu kaksin silmin: tytön itsensä lisäksi tapahtumia kertoo hänen Rauni-tätinsä. Tämä tuo mukavaa etäisyyttä tapahtumiin, ja lukijalle aukeaa monta asiaa.

Kiitän aitoutta, joka sai lukemaan tarinan henkeä pidätellen. Pari asiaa kuitenkin vaivasi: miten tytön onnistui päästä oppikouluun, noista oloista? Sitä ei selitetty, mutta ilmeisesti vapaaoppilaana, kuten ennen peruskoulua kutsuttiin oppikoulun oppilasta, jonka koulunkäynnin kunta maksoi vanhempien sijasta. Jos rahaa, vapaaoppilaspaikkaa, opiskeluhaluja tai -päätä ei ollut, mentiin kansalaiskouluun. Rahan lisäksi ihmetytti, että tyttö oli saanut kotoa luvan oppikouluun menoon - äiti ei vaikuttanut opintoja arvostavalta eikä yhtään kannustavalta, isäpuoli piti oppikoulua hienosteluna.

Ja loppu tuli tosiaan hieman töksähtäen, kuten Minna sanoo. Kirja on lähes kokonaan lapsuuskuvausta, joka päättyy hieman oudosti opiskelujen kielivalintojen pohdintaan; tämän jälkeen  kiirehditään aikuisuuteen ja siihen jo mainittuun henkiseen tilinpäätökseen asti. Toisaalta on hyvä, ettei loppua ole pitkitetty ja asioita vatvottu, mutta tunnelman ja näkökulman muutoksen äkillisyys tuntui hämmentävältä - kun koko siihenastisen kirjan oli ollut "tiloissa" ankean lapsuuden kanssa. Mutta kaiken kaikkiaan kiinnostava ja koskettavakin, ja yhteiskunnan eriarvoistumisen myötä ajankohtainenkin: johdatus luokkaerojen sielunelämään. Lisäksi uusi tuttavuus minulle, eli pääsen taas 13 kotimaisen haasteessani yhden eteenpäin.

Muita arvioita: Kaiken voi lukea ja Luettua elämää.

Marja Björk: Prole. Like 2012.

Viikonloppua!

Kävin Taidehallissa katselemassa Leena Luostarisen retrospektiiviä: niissä töissä ei ole mitään pientä sievää, vaan paksua viivaa, väriä ja kokoa niin, että yhdelle seinälle ei montaa työtä mahdu ja silti tila tuntuu täydeltä.

Minulle ne tuovat lähinnä rauhattoman olon, eivät sellaista ihanaa uppoutumista kuin taidenäyttely joskus saa aikaan, sillä aiheet ovat rajuja: niissä vilistävät liskot, sähähtelevät lohikäärmeet ja kohoavat sfinksit ja pyramidit tai oudot itämaiset puutarhat. Moni näyttää kuvaavan kuolemaa tai jotain sen jälkeistä tai muuta tajunnan ulkopuolista olotilaa, joka ei välttämättä ole miellyttävä. Luostarinen ei tietenkään ammattilaisena hirttäydy yhteen värimaailmaan, mutta kauneimmankin värin takana tuntuu väreilevän jotain pahaenteistä tai ainakin levottomasti arvaamattomana vellovaa.

Näyttelyn kuraattori Otso Kantokorpi sanoi Hesarissa Luostarisen olevan ehkä merkittävin elävä suomalainen kuvataiteilija. Ja arvaatteko, mikä mäihä - kun lähdin näyttelystä, taiteilija itse seisoskeli kadulla oven ulkopuolella! Kiittelin näyttelystä enkä tietenkään äkkiseltään keksinyt mitään älykästä sanottavaa. Hän oli hyväntuulinen, hymyilevä ja jutteleva, vaikka loukkaantunut käsi vaivaa ja näyttelykiireitä riittää. Taidehallin jälkeen näyttely lähtee Joensuuhun. Muuten kuulemma työnteko jatkuu entiseen (tuotteliaaseen) malliin. Epäfiksut kysymykseni, kuten tarkoittavatko liskot maalauksissa liskojen yötä, onneksi jätin kysymättä.

Siinä jutellessamme joku turisti tuli kyselemään opastusta - arveli ehkä Luostarisen avonaisessa takissaan olevan ulos piipahtanut museon henkilökunnan jäsen - ja tivasi is this art museum ja what time it will be closed. "And this The Artist!" teki mieleni parahtaa, mutta taiteilija itse vastaili ystävällisesti ja perusteellisesti. Sanoi kyllä myös, että hänen töitään siellä on esillä, mutta turistirouva ei tainnut tohkeissaan sitä noteerata, vaan keskittyi pohtimaan, ehtisikö hän vielä sisälle ja muita käytännön seikkoja. En jäänyt kuuntelemaan loppuun  pähkäilyä, päättäisikö hän vierailla ja riittäisikö aukioloaika vai ei - ja tajusiko koskaan, kenen kanssa jutteli.

Linkkaus kirjoihin, tietysti: Marco Kososen Ravintola Lopun sanotaan perustuvan edesmenneeseen kruununhakalaiseen ravintola Savannaan, joka oli myös Luostarisen kantapaikka ja vilahtaa näyttelyssäkin. Yksi kirjan päähenkilöistä ja ravintola Lopun vakioasiakkaista on taiteilijadiiva Kappelinen, jonka diivuutta kirja hienosti kunnioittaa.

Kirjasta tuleekin sopiva siirtymä Hemulin kirjahyllyn Hennan lähettämään haasteeseen vastata hyviin kysymyksiin:

Minkä kirjan haluaisit tehtävän elokuvaksi?

Näen usein kirjat mielessäni elokuvina - aina en edes muista, olenko nähnyt leffan vai lukenut kirjan. Mutta aloitetaan vaikka näistä ja nimitetään niille ohjaajat saman tien: jo mainitun Ravintola Lopun ohjaaja olisi tietysti Aki Kaurismäki. Ridley Scott saisi varmasti Maarit Verrosen Karsintavaiheesta vaikuttavan scifi-henkisen spektaakkelin, ja Ulla-Lena Lundbergin Jää kuuluisi ehdottomasti jollekin ruotsalaiselle tarinan- ja tunnelmankuvaajalle, kuten Billy August tai Lasse Hallström (koska Åke Lindman ei ole enää kuvioissa). Janne Huilajan Jimi on niin Matti Ijästä, ja Marja Björkin Prole (arvio tulossa) ilmetty Lukas Moodysson -leffa.

Oikeasti mietin, että Peter Hoegin Norsunhoitajista tulisi hieno elokuva; googlasin varmuuden vuoksi, onko se jo tekeillä. En löytänyt, mutta löysin blogin, jossa idea oli keksitty jo ennen minua ja ohjaaja tälle myös - Cohenin veljekset. Olen niin samaa mieltä!

Kuka elossa oleva ihminen haluaisit olla?
Hybridi: prinsessa Madeleinen kauneus ja kontaktit, Angela Merkelin vahva tahto ja urapäättäväisyys, Björn Wahlroosin omaisuuden kartuttamiskyky, Barack Obaman vaikutusvalta ja yleinen kunnioitus, Eicca Toppisen sellonsoittotaito... Hmm, oikeastaan ehkä haluaisin olla joku taiteilija, vaikka huippumuusikko tai maalari. Tai Siri Hustvedt? Kirjoitustaito, äly, kauneus, New York, kirjailijamies... Mutta hän on jopa minuakin vanhempi; ehkä olisin mieluiten kuitenkin joku hyvinvointivaltion lapsi tai nuori, jonka lupaava tulevaisuus on vielä edessäpäin.

Pidätkö punaisista autoista?
En pidä punaisesta väristä autoissa enkä muualla, etenkään vaatteissa. Piristyspinkkiä, fuksiaa tai viininpunaista ei lasketa. Kirkkaanpunaista en käytä kuin tonttuhattuna.

Lempivärisi?
Olen mustavalkoinen ihminen, mutta iän myötä löytänyt harmaan sävyt niin monin eri tavoin, hah. Jos musta ja harmaa eivät ole värejä, sininen ehdottomasti, kaikissa sävyissä paitsi poliisitummansini.

Koira vai kissa?
Koira, jota ei ole. Ainakaan vielä.

Kirjoitatko itse fiktiivistä tekstiä?
Hyvin vähän, mutta olen mukana bloggaajien ryhmässä, joka tekee vapaamuotoisia kirjoitusharjoituksia.

Teetko uudenvuodenlupauksia?
En muista tehdä, mutta ei sen väliä, unohtaisin kuitenkin pitää ne.

Mikä on oudointa, mitä sinulle on tapahtunut?
Kirjabloggaajana oudointa oli saada brittikirjailijalta sähköpostia suomenkielisestä postauksestani. Oudoin näky koskaan oli rautatieasemalla, jonne satuin sen jälkeen, kun juna oli ajanut seinästä läpi sisään. Hetkeen aivot eivät tajunneet, mitä silmät näkivät.

Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?
Voi kyllä.

Osaatko leipoa pullaa katsomatta ohjeita jauhopussin kyljestä?
Osaan. Pulla on bravuurini. Juuri muuta en leivokaan.

Millaisista elokuvista pidät?
Koskettavista, vakavista, ripaus mustaa huumoria. Mielikuvitystykityksistä, joissa on paljon pinnan alla. Kuten Saksikäsi-Edward tai Fisher King tai vaikka Mies vailla menneisyyttä. En kaipaa leffoissa realismia, mutta kirjallista elokuvista Leijat Helsingin yllä ja Sovinto ovat mahtavia. Siilin eleganssista pidin erikoista kyllä enemmän leffana kuin kirjana.
Aika moni on jo kysymyksiä ansiokkaasti keksinyt ja niihin vastannut, enkä itse keksi parempia, joten haastetta saa jatkaa vapaasti. Päätän perjantaipostaukseni tähän ja toivotan sinulle hyvää viikonloppua!

P.S. Pahoittelen fonttivaihtelua, Blogger ei ole yhteistyöpäällä, enkä jaksa kirjoittaa kaikkea uudestaan...

Nimeltään Eerika

Eerika on saksalaisen sotilaan Dieterin ja lappilaisen Ennin tytär, joka elää lapsuutensä köyhyydessä, lestadiolaisessa pikkukylässä syntyperänsä vuoksi hyljeksittynä ja halveksittuna. Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteista on tullut kirjallisuudessa suorastaan buumi, mutta Hilkka Ravilon kunniaksi on mainittava persoonallinen tyyli - omaperäinen, kuten takakansi väittää, ja oikeassa on.

Eerika jää omilleen 15-vuotiaana, kun äiti lähtee etsimään Dieteriä. Hän selviää, aikuistuu ja perustaa perheen, löytää lopulta rakkauden ja kodin, sekä henkisesti että fyysisesti. Mutta monta mutkaa on matkassa ja teräviä kiviä polun varrella: hän kokee kipeästi elämän eväidensä kehnouden, tuntee häpeää ja huonoutta verratessaan itseään "normaalien" perheiden lapsiin, jotka saivat jo äidinmaidossa niin paljon enemmän. Eerika joutuu ponnistelemaan kymmenkertaisesti ja onkin oppivainen ja neuvokas, vaikka arka ja olosuhteiden pakosta turhan tottelevaiseksi oppinut.

Tarina kerrotaan minä-muodossa, ja se on kuin valokuvantarkka muistelmateos. Eerika on hyvin todellinen henkilö, joka voisi olla totta ja lukijalle onkin. Pienetkin sattumukset kerrotaan pikkutarkasti, mikä minua niukan tyylin kannattajana välillä häiritsi - olisin voinut karsia iltapuuhia tai muita askareita, ympäristön kuvauksena vähempikin olisi riittänyt. En myöskään pitänyt oppikirjamaisista jaksoista, joita sekaan oli sijoiteltu, milloin kukkapenkin teosta, milloin juuston valmistuksesta. Eerikan tarinaan olisi voinut luottaa sellaisenaankin, ilman näitä minusta turhalta tuntuvia täytteitä. Mutta selväksi tuli, että Eerika on hyvin tiedonhaluinen ihminen, joka ottaa tarkasti selvää asioista ja mielellään tietää paljon - siinäkin hän on inhimillinen.

Jossain kohtaa väsähdin kaikkiin yksityiskohtiin ja Eerikan saarnaaviin oppeihin, mutta päätin jatkaa kuitenkin, kun kirja oli jo pitkällä. Ei tarinaa voinut keskenkään jättää - pääosin se kuitenkin etenee reippaasti, ja Eerikan elämässä riittää käänteitä. Vaikka hän kypsyy ja seestyy iän myötä, kovin lämmin ihminen hänestä ei nähdäkseni kehity, mutta se ei ole ihme, kurjan lapsuuden ja nuoruuden jälkeen. Jos ei ole rakastavan perheen mallia saanut, mistäpä sellaisen oppisi. Niillä eväillä on pärjättävä, mitä on saanut - se on kirjan viesti, samoin se, että vaikka lähtökohdat sanelevat paljon, myös itse voi vaikuttaa, kun ottaa ohjat käsiinsä eikä jää surkuttelemaan.

Kirjan nimen alla on lisäys: rikosromaani. Yksi selkeä rikos kirjassa tapahtuu, mutta vasta reilusti yli puolen välin, joten dekkaria ei kannata odottaa (minä ehdin jo manailla otsikon harhaanjohtavuutta). Booksy, jonka blogista tämän itselleni uuden kirjailijanimen alunperin löysin, viisaasti arveleekin, että rikoksella saattaa tässä olla laajempi merkitys.

Rehellisesti sanottuna, en olisi kirjaa lukenut ilman Koen 13 kotimaista -haastetta. Mutta luin ja tutustuin kirjailijaan, kuten oli tarkoituskin.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika. Myllylahti Oy 2012.

Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkösen tekstiä on aina ilo lukea - on kyseessä sitten kirja tai kolumni, tyyli on varma, tuttu ja luotettava. Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia on kooste Anna-lehdessä 2003–2011 ilmestyneistä kolumneista.

Koska kyseessä on naistenlehti, aiheet ovat sen mukaiset: naisten ja miesten suhteet ja eroavaisuudet, ulkonäköpähkäilyt, äitinä - nimenomaan pienen lapsen - oleminen ja mokailu, lapsiperheen käytännön kommellukset. Tavanomaista tavaraa, mutta hauskasti ja suoranoloisesti käsiteltyinä Härkösen tapaan. Jo ensimmäinen juttu, Hohto, pyrskäytti ja toi mieleen omat ei-niin-onnistuneet etelänostokset, joihin on joskus - tietysti hyvin kauan sitten - tullut sorruttua. Mikä siinä onkin, että ulkomailla ihanilta näyttävät kengät ovat kotona kammottavan räikeät ja mauttomat, eikä niillä ainakaan voi kävellä? Kolumnissa kengät korvaa hohteleva ihovoide.

Monessa muussakin asiassa allekirjoitan täysin Härkösen, tai kolumnien minä-henkilön, näkemyksen. Kuten että on yhtä asiatonta huomautella liiallisesta laihuudesta kuin läskiydestäkin, vaikka ensin mainittu unohtuu ihmisiltä usein, tai mitä on lohturuoka parhaasta päästä: "Mitä muuta ihminen tarvitsee kuin lautasellinen perunamuusia, jonka päällä voi sulaa? Ei mitään." 

Tiesin kyllä sen, että jos haluaa saada volyymia tyveen, ei tukan kannata antaa kuivua vapaasti, mutta sitä en tosiaankaan tiennyt, että digiboxin Ei signaalia -viesti tarkoittaa oikeasti, että vedä itsesi vessasta alas, sinua ei tarvita täällä enää. Kertoja on siis digimasentunut. Parissa kolumnissa mentiin jo turhankin helpon puolelle: teknisten vempainten älyttömyys, kotitöiden jako ja jouluhössötys eivät ole ihan raikkaimpia aiheita. Tosin varmasti lehden toimeksiannon mukaisia.

Mutta vastapainoksi mukaan on saatu painavaakin asiaa ja elämänviisautta, kuten kritiikin sitä kohtaan, että vain naisia vaaditaan jäämään kotiin lastenhoitoon. "Miten sitten suu pannaan, kun on ollut vuosikaudet kotona eikä ovi työelämään enää aukeakaan? Entä sitten, jos mies jättää eikä ole enää mitään toimeentuloa? Silloin on myöhäistä itkeä. Ei miesten varaan kannata heittäytyä. Miehet ovat ihan kivoja, mutta suurin piirtein yhtä luotettavia kuin pohjoiskorealaiset kodinkoneet."

Pääosin tekstit ovat kuitenkin pelkästään hauskoja ja vapauttavia, eivät turhan opettavaisia. Hassuista sitaateista koostuva Gogolin kolinat, Sisäinen lapsi ja Pissapoliisit naurattivat, ja kiitän Härköstä siitä, ettei arkiaiheista huolimatta hänen tekstejään lukiessa tarvitse koskaan kiusaantua, vaan voi rentoutua ja nauttia sujuvasta kynästä. Juuri kuten kolumnin kanssa kuuluukin.

Nopealukuinen kirja sopii hyvin kulkuneuvolukemiseksi ja kevyeksi, terveelliseksi välipalaksi: voi hyvinkin olla, että se nostaa lukijan serotoniinitasoa ja saattaa se kasvattaa vastustuskykyäkin.

Miia Kolmannelta linjalta muistuttaa Härkösen aiemmista kolumnikoosteista. Härkösellä onkin pitkä ura kolumnistina, ensin Image-lehdessä, sittemmin pitkään Annassa ja nykyisin Avussa. Muita kirjan lukeneita blogeja: Kirjasfääri, Luettua, Kirjojen keskellä.

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia. Otava 2012.

Jimi

Janne Huilajan Jimi on todenmakuinen kertomus pohjoisesta yhteiskunnasta ja yhden miehen elämästä siellä: Tarmo syntyy ison perheen kuopukseksi ja elää vanhempiensa, sisaruksiensa ja kavereidensa kanssa sitä elämää, jota ei suuremmin frameille tuoda, mutta joka on monen todellisuutta.

Niukkuuden, kouluttamattomuuden ja yhteiskunnan paineissa sinnitellään epäurbaaneissa ympyröissä kylän pienissä piireissä, joissa baarin ja työkkärin välimatka on lyhyt, mutta tulevaisuus hämärän peitossa. Eletään päivä kerrallaan, kun ei isommin osata eikä pystytä, ja niin ilot kuin toimeentulotkin revitään sieltä, mistä ne lähinnä irti lähtevät.

Tarmosta tulee Jimi, kun tyttötuttavan mielestä "pidempi letti vaan ja viikset niin avot", ilmetty Hendrixhän se siinä. Ja osaa kaveri laulaakin, kokeilee bändiäkin, sekalaisin seurauksin, kuten monen muunkin homman kanssa käy. Vanhemmistaan kuopus huolehtii tarkkaan, vaikkei polku aina ole ihannepojan - perheen keskinäistä välittämistä, etenkään äidin ja pojan vahvaa sidettä se ei estä.

Paras kaveri Matti on huuliveikko ja porukan ilopilleri, roolinsa takana tarkka ja viisas ihmistuntija, aina innostuva ja kannustava ystävä ja monen luottomies. Mahtavia elämäntaiteilijoita löytyy baarin perukoiltakin, joissa pohditaan niin työvoimapolitiikat kuin kansanterveydetkin käytännön eli omien ja kavereiden kokemusten kautta.

Jimi itse jää monessa asiassa paitsioon ja mokailee, näin tehoyhteiskunnasta katsottuna, osin omaa tyhmyyttään, osin olosuhteiden pakosta, mutta jonkunlainen perusmaalaisjärki ja taju tai toive paremmasta häntä kuitenkin ohjaavat. Hirsityökurssit ja armeijat tulevat käydyksi jimimäiseen tapaan. Yrityksen puute vaivaa niin työnteossa kuin naissuhteissakin, eikä Jimi oikein saa aikaiseksi. Mutta voiko suorittamatta elää ihmisarvoista elämää - sitä saa lukija miettiä, vaikka joskus tekisi mieli tökkäistä kaveria eteenpäin. Jimi-Tarmo ei panosta suorittamiseen, vaikka leppoistaminen olisi vitsi tässä ympäristössä. Mutta ei myöskään näköalojensa laajentamiseen.

Huilaja kirjoittaa luontevasti ja maalaa henkilönsä tosiksi arkisilla tekemisillä ja puheella, joka soljuu aidosti, riittävästi murteella maustettuna muttei liikaa, niin että se haittaisi ymmärtämistä - uupelot, kelkkeät ja muut murresanat vahvistavat mukavasti aitoutta ja lämmintä ymmärrystä, joilla hän henkilönsä kuvaa. Selväksi käy, että kirjoittaja tuntee maailman ja ihmiset, joista kertoo, ja tekee hienosti nämä tutuiksi ja ymmärrettäviksi lukijallekin. Aitous on avainsana, niin tekstissä kuin sen henkilöissäkin, ja sen ansiosta tarinaa on nautinnollista lukea. Myös hurtti huumori on aina läsnä, vaikka aiheet eivät antaisi siihen aihettakaan. Tai varmaan juuri siksi.

Olen lukenut Huilajaa aiemminkin ja pitänyt: tyyli on tuttu tässäkin. Ei elämää suurempaa draamaa, vaan sitä itseään. Sopii hiihtokeskusten ulkopuolisen pohjoisen elämästä kiinnostuneille, suomalaista junttiaitoutta arvostaville, viinanjuontia ja rosoisuutta sietäville, yhteiskunnan eriarvoisuutta miettiville.

Janne Huilaja: Jimi. Karisto 2012.

Kaiken käsikirja

Esko Valtaojaa ei voi turhasta vaatimattomuudesta syyttää: jos kaveri edes yrittää tiivistää maailmankaikkeuden normaalin tietokirjan, vieläpä ohuenpuoleisen (222 s), kansien väliin, täytyy yritystä kunnioittaa. Ja kirja toimii juuri kuten kirjoittaja toivookin: ei anna Sudenpentujen käsikirjan tapaan vastauksia probleemaan kuin probleemaan vaan kertoo sen verran, että se innostaa lukijaa ajattelemaan. Ihan itse.

Kirjan alku oli minulle takkuinen; kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria, jotka ovat ihmisen tuntemat ainoat "kaksi testattua, luotettavaa teoriaa maailmasta", eivät ole helpoimpia aiheita, mutta "kaikkea ei tarvitse ymmärtääkään", armahtaa Valtaoja humaaniin tapaansa. Sitäpaitsi, vaikka perusperiaatteet ymmärtäisikin, eivät nuokaan teoriat kerro mitään todellisuudesta, "vaan ne ovat vain kuvauksia todellisuudesta. Samaa matemaattista kaavaa voi selittää usealla eri tavalla, eikä selityksellä tarvitse olla mitään tekemistä todellisuuden kanssa."

Sen jälkeen kun Valtaoja on kuvannut todellisuuden (tai siis, kertonut todellisuuden käsitteestä sen mikä nykytieteen tiedoilla yleistajuisesti voisi olla mahdollista hyvin pakatussa muodossa), hän siirtyy miettimään alkua. Luomista, big bangia, miksi kukakin sitä haluaa sanoa.

"Onko alkuräjähdys totta? No, ihan varmasti tottahan ei loppujen lopuksi ole juuri muuta kuin että 1 + 1 = 2 ja sekin vain sen vuoksi, että niin on sovittu." Mutta alkuräjähdykseen Valtaoja kuitenkin lähes voi sanoa uskovansa. "Kaksi niin yksinkertaista asiaa, vetovoima ja laajeneminen, ja siitä syntyy maailmamme."

(Luojan olemassaolon puolesta taas voidaan esittää todisteita yhtä paljon vastaan kuin puolesta. Suattaa olla vuan suattaa olla olemattakii, sanoo savolainen ja on agnostikko Valtaojan tavoin.)

Miten epätodennäköiseltä, ihmeelliseltä ja mielettömältä koko maailmamme synty vaikuttaa. Ja niin vain kävi. Huima hyppy eteenpäin johtaa meidät aikaan, jolloin kiviplaneetta jäähtyi ja kehitti lopulta olosuhteita, joissa oli mahdollista elämän synty: Eeva. Molekyyliketju, joka monistui. Ja vieläpä siten, että kopio ei ollut täydellinen, vaan hieman emostaan erilainen. Evoluutio oli alkanut.

Harpataan taas, ihmiseen asti, tähän päivään siis, tieteen aikajanalla vielä muhinoimme noin pari sekuntia sitten neandertalinihmisen ja denisovanihmisten kanssa, mikä näkyy dna:ssamme. Eihän siitä ole kahtakymmentätuhattakaan vuotta, kun floresinihmiset (hobitit) ovat hävinneet. Joten oletettavasti eri ihmislajit ovat eläneet yhtäaikaakin. Satujen jättiläiset ja kääpiöt ovat olleet totta.

Kehitys ei siis suinkaan ole suoraviivainen apinasta nykyihmiseen. Valtaoja puhuu evoluutiolotosta ja sen tuottamista piirteistä homo sapiensiin. No, jotain kummia mutaatioita tapahtui, jotta aivomme kehittyivät pisteeseen, jossa aloimme ihmetellä kaikkea ympärillämme olevaa. Ja aloimme kehittää taidetta, hengen maailmaa. Maalauksia, tarinoita leirinuotioilla...

"Arkiset askareet ja teot saivat merkitystä, joka ulottui kauas arjen tuolle puolelle.... Ihmiskunnalla on käytössään vain yksi maailma, mutta ihmishenki on vuosituhansien mittaan luonut miljoonia ja taas miljoonia kuvitteellisia maailmoja, sillä sellainenhan realistisinkin romaani on. Kököimmänkin romaanihenkilön kanssa seurustelu voi opettaa meille jotain, puhumattakaan sitten vaikka Emma Woodhousesta."

Kirjoista puhutaan muutakin, mutta siirryn vastahakoisesti eteenpäin: niin tosiaan, tiedekin kehittyi jossain vaiheessa. Uskosta ja tiedosta Valtaoja puhuu myös, ja lopulta hän näyttäisi uskovan, että koko lotolla on jokin merkitys. Vaikkei hän tiedemiehen tavoin varmaksi mitään sanokaan, hän mietti, että olemme ehkä aivan alussa (ja tiedämme vasta mitättömän vähän). Optimisena arviona hän esittää, että ihmiskuntana olisimme menossa kohti uutta yhteyttä toistemme kanssa (itse skeptisempänä lisäisin: jos nyt satumme pysymään lajina elossa vielä hetken). Ja ehkä muidenkin:

"Joko olemme yksin maailmankaikkeudessa, tai sitten emme. Kumpikin vaihtoehto on yhtä järisyttävä, kun pohditaan sitä, mikä ihminen on, mikä on hänen asemansa ja merkityksensä tämän kaiken keskellä."

Yksi asia, joka varmasti on totta, on se, miten pienistä sattumista maailmamme synty on ollut kiinni. Jos ei muuta kirjasta jää mieleen, niin se ääretön epätodennäköisyys, että syntyy paikka, jossa voi syntyä elämää, joka osaa ällistellä tätä. Koko ajan on oltu hilkulla ja hiuskarvan varassa, ja kuten Valtaoja sanoo, se herättää miettimään, miksi luoja olisi ottanut niin isoja riskejä. Ja vaikka tietäisimme, miten kaikki kävi, on jäljellä suuri kysymys: miksi?

Kaiken käsikirja kannattaa lukea: se sisältää paljon kiinnostavia ajatuksia ja tietoa sekä muistuttaa meitä tärkeistä asioista, vaikka ei mitään järisyttävän uutta paljastakaan. Se on tehty mukavasti kansantajuiseksi ja simppeliksi - jos kohta varmasti vakavimpien tiedeharrastajien mielestä liiankin - jutustelulla ja viittauksilla populaarikulttuuriin ja aikamme ilmiöihin. Mutta näin sen sulattaa tiedettä tuntematonkin hyvin, mikä on tietysti tarkoituskin. Yksinkertaistaminen toimii. Kun takkuisesta alusta pääsi, lukeminen helpottui huomattavasti ja vei lukijan lopulta fysiikan syövereistä henkiseen tutkailuun. Ja tämä kehityskulku on juuri se, joka erottaa meidät muista tuntemistamme lajeista.

Kirjasta kertovat myös Suketus ja Jokke.

Esko Valtaoja. Kaiken käsikirja. Ursa 2012.

Blogistanian Globalia -ehdokkaani

Blogistanian Globalia-palkinto myönnetään kirjabloggaajien valitsemalle parhaalle vuoden 2012 käännöskirjalle. Tulokset julkistetaan 4.2.2013 Kirjavassa kammarissa.

Omat ehdokkaani ovat, tässä paremmuusjärjestyksessä:

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (3 pistettä)

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi  (2 pistettä)

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys  (1 piste)

Kolmatta sijaa mietin pitkään - ja vaikuttavuusasteikolla kakkosen ja kolmosen välissä on pitkä matka, mutta Eganin halusin nostaa listalle, koska se jäi mieleen piristävän erilaisuutensa vuoksi.

Tuloksia odotellen!