Nimeltään Eerika

Eerika on saksalaisen sotilaan Dieterin ja lappilaisen Ennin tytär, joka elää lapsuutensä köyhyydessä, lestadiolaisessa pikkukylässä syntyperänsä vuoksi hyljeksittynä ja halveksittuna. Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteista on tullut kirjallisuudessa suorastaan buumi, mutta Hilkka Ravilon kunniaksi on mainittava persoonallinen tyyli - omaperäinen, kuten takakansi väittää, ja oikeassa on.

Eerika jää omilleen 15-vuotiaana, kun äiti lähtee etsimään Dieteriä. Hän selviää, aikuistuu ja perustaa perheen, löytää lopulta rakkauden ja kodin, sekä henkisesti että fyysisesti. Mutta monta mutkaa on matkassa ja teräviä kiviä polun varrella: hän kokee kipeästi elämän eväidensä kehnouden, tuntee häpeää ja huonoutta verratessaan itseään "normaalien" perheiden lapsiin, jotka saivat jo äidinmaidossa niin paljon enemmän. Eerika joutuu ponnistelemaan kymmenkertaisesti ja onkin oppivainen ja neuvokas, vaikka arka ja olosuhteiden pakosta turhan tottelevaiseksi oppinut.

Tarina kerrotaan minä-muodossa, ja se on kuin valokuvantarkka muistelmateos. Eerika on hyvin todellinen henkilö, joka voisi olla totta ja lukijalle onkin. Pienetkin sattumukset kerrotaan pikkutarkasti, mikä minua niukan tyylin kannattajana välillä häiritsi - olisin voinut karsia iltapuuhia tai muita askareita, ympäristön kuvauksena vähempikin olisi riittänyt. En myöskään pitänyt oppikirjamaisista jaksoista, joita sekaan oli sijoiteltu, milloin kukkapenkin teosta, milloin juuston valmistuksesta. Eerikan tarinaan olisi voinut luottaa sellaisenaankin, ilman näitä minusta turhalta tuntuvia täytteitä. Mutta selväksi tuli, että Eerika on hyvin tiedonhaluinen ihminen, joka ottaa tarkasti selvää asioista ja mielellään tietää paljon - siinäkin hän on inhimillinen.

Jossain kohtaa väsähdin kaikkiin yksityiskohtiin ja Eerikan saarnaaviin oppeihin, mutta päätin jatkaa kuitenkin, kun kirja oli jo pitkällä. Ei tarinaa voinut keskenkään jättää - pääosin se kuitenkin etenee reippaasti, ja Eerikan elämässä riittää käänteitä. Vaikka hän kypsyy ja seestyy iän myötä, kovin lämmin ihminen hänestä ei nähdäkseni kehity, mutta se ei ole ihme, kurjan lapsuuden ja nuoruuden jälkeen. Jos ei ole rakastavan perheen mallia saanut, mistäpä sellaisen oppisi. Niillä eväillä on pärjättävä, mitä on saanut - se on kirjan viesti, samoin se, että vaikka lähtökohdat sanelevat paljon, myös itse voi vaikuttaa, kun ottaa ohjat käsiinsä eikä jää surkuttelemaan.

Kirjan nimen alla on lisäys: rikosromaani. Yksi selkeä rikos kirjassa tapahtuu, mutta vasta reilusti yli puolen välin, joten dekkaria ei kannata odottaa (minä ehdin jo manailla otsikon harhaanjohtavuutta). Booksy, jonka blogista tämän itselleni uuden kirjailijanimen alunperin löysin, viisaasti arveleekin, että rikoksella saattaa tässä olla laajempi merkitys.

Rehellisesti sanottuna, en olisi kirjaa lukenut ilman Koen 13 kotimaista -haastetta. Mutta luin ja tutustuin kirjailijaan, kuten oli tarkoituskin.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika. Myllylahti Oy 2012.