Puolinainen

Lisa Genova on neurotieteiden professori ja kirjailija. Ja meidän lukijoiden onneksi hän kirjoittaa alueesta, josta hän eniten tietää, eli aivoista. Mikäpä sen kiehtovampi aihe (vaikken Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania jaksanutkaan lukea loppuun, ehkä vielä jonain päivänä...) kuin miten mieli toimii. Tai mikä sen pelottavampaa, kun ei toimikaan.

Tarkemmin sanoen Genova kirjoittaa häiriöistä aivojen toiminnassa. Edelleen Alice on itkettävän koskettava altzheimerintaudin kuvaus, Puolinainen kertoo tuntemattomammasta aivovammasta, neglectistä. Se tarkoittaa toisen puolen huomiotta jättämistä: päähän osuneen kolhun seurauksena Sarah ei enää tunnista vasenta. Ei vasenta jalkaansa tai kättään, kasvojensa vasemmanpuolista osaa, ei vasemmalla olevaa ikkunaa, ei mitään, mikä on hänestä katsoen vasemmalla. Hän ei vain pysty näkemään ja tuntemaan sitä, vaikka tietää sen olevan olemassa.

"- Entä jos minä sanoisin sinulle että kaikki mitä sinä näet on vain puolet siitä mitä täällä oikeasti on? Entä jos käskisin sinua kääntämään päätä ja katsomaan toista puolta? Minne sinä katsoisit? ....
- En tiedä, hän sanoo.
- Sepä se."

Sarah on bostonilainen suuryrityksen henkilöstöjohtaja, joka elää kiireistä A-tyypin perfektionistin elämää. Joka minuutti on tehokäytössä, ja hän ylpeilee taidollaan tehdä montaa asiaa yhtä aikaa. Hänen perheensä muodostavat mies Bob ja kolme lasta, joista pienin on vielä vauva. Amerikkalaiseen tapaan työ vie päivistä leijonanosan, ja lapsilla on hoitaja; vanhemmat paiskivat kellon ympäri, ja vielä kotonakin luetaan sähköposteja ja hoidetaan puheluita.

Kun Sarah kiiruhtaa jälleen kerran töihin ja tarttuu puhelimeen ajaessaan, käy kuten varoitellaan. Hän ajaa kolarin ja herää sairaalassa kahdeksan päivän kuluttua aivot kuumina, tukka poissa ja päässä metallia. Kun aivovammadiagnoosi on tehty, Sarahissa herää hänelle tyypillinen reaktio:

"Olen aivan varma, että minusta tulee paras traumaperäinen aivovauriopotilas, joka Baldwinissa on koskaan nähty. Mutta minua ei nähdä kovin pitkään, sillä aion myös toipua nopeammin kuin kukaan täällä ennustaisi. Mikähän täällä mahtaa olla ennätys?"

Kukaan ei pysty kuitenkaan kertomaan, miten kauan toipuminen saattaisi kestää. Vähitellen Sarahille valkenee, että vamma ei välttämättä parane koskaan. Äiti tulee avuksi hoitamaan lapsia ja taloutta, mikä Sarahin on pitkin hampain hyväksyttävä - välit eivät ole olleet lämpimät. Sinnikkyys on Sarahin etu, ja häntä kuntoutetaan. Tulokset ovat hitaita, mutta kuitenkin edistystä.

Kirja on selkeä ja realistisen oloinen taudinkuvaus vamman synnystä kuntoutukseen ja jonkinasteiseen toipumiseen saakka. Sarah perheineen on uskottava, ja teksti sisältää surkeudessa rypemisen sijaan selväjärkistä tragikomiikkaa ja arjen kuvailua: lukija saa kuvitella mielipuolisesti meikatut kasvot, joissa on väriä vain toisessa silmissä ja puolikkaassa huulia, tai tilanteen, jossa vasen käsi toimii tahdosta riippumatta ja tarttuu tiukasti kiinni omaan tissiin (ei toivottavaa julkisilla paikoilla).

Alicen koskettavuus tästä kirjasta puuttuu, sekä henkilönä että tarinana. Ehkä siksikin, että vamma on harvinainen ja epätodennäköinen tuttavuus, vaikka yhtä epätervetullut kuin alzheimer.

Nopealukuinen kirja sopii terveydestä ja sairauksista kiinnostuneille, aivojen merkillisyyksiä ihmetteleville ja ajaessaan puhelimessa puhuville.

Lisa Genova: Puolinainen. WSOY 2012. Suomennos Leena Tamminen.