Synkkä niin kuin sydämeni

Uudet kotimaiset kirjailijat kiinnostavat aina, dekkari lajina ei niinkään. Luin silti Antti Tuomaisen uusimman, koska häntä on kovasti kehuttu ja jopa jonkinlaista ilmiötä rakenneltu. Millaisista kirjoista mahtaa olla kyse?

Tuomainen vie lukijan nuoren miehen yksinäisen synkeään maailmaan. Maailmaan, jossa asuu kostoa huutavaa vääryyttä, maailmaan, jossa ei ole tulevaisuutta, ei naurua eikä silmän pilkettä, ei lepoa eikä ketään, kehen luottaa - on vain mies, menneisyys ja tehtävä.

Aleksi Kivi on mies, jonka yksinhuoltajaäiti on kadonnut aikoinaan hämärissä olosuhteissa. 20 vuotta myöhemmin poika tarttuu tosi toimeen selvittääkseen asian ja kostakseen sille, joka vei pieneltä pojalta äidin. Muita perheenjäseniä ei ole, ei ystäviä tai muita läheisiä. Julma äidin menetys on traumatisoinut pojan ja kosto sumentaa mielen muulta elämältä: hän ei pääse eroon kostoajatuksista, mikä vieraannuttaa hänet muista, vaikka hän ulkoisesti toimii kuten nuoret toimivat; käy koulua, seurustelee, tekee töitä. Läheisyyteen ja luottamukselliseen suhteeseen hän ei pysty. Avoliitto Miian kanssa purkautuu, ja Aleksi paneutuu synkkään tehtäväänsä täysillä, muusta piittaamatta.

"En yksinkertaisesti osannut kertoa, miltä tuntui kadottaa äitinsä kolmetoistavuotiaana. En osannut kuvailla, miltä tuntui kantaa sellaista asiaa mukanaan kahdenkymmenen vuoden ajan, millaisia ajatuksia se synnytti, kuinka paljon se vaikutti kaikkeen. Enkä voinut kertoa, mitä aioin asialle pian tehdä."

Aleksi arvelee löytäneensä syyllisen ja hankkiutuu miehen, Henrik Saarisen, lähipiiriin. Siihen kuuluu Saarisen tytär Amanda, henkisesti tasapainoton rikas nuori nainen, joka hakee käytännön miehenä näyttäytyvästä Aleksista hetkellistä turvaa. Aleksin rauhallinen, hieman salaperäinen olemus selvästi vetoaa naisiin, sielun vaurio ehkä vetoaa toiseen rikkinäiseen (ja kaverin ulkoisenkin puolenkin voi kuvitella olevan kunnossa). Amanda ja Aleksi eivät kuitenkaan ole ainoita, joilla on vaikeuksia ihmissuhteissa. Tosin henkilöitä ei tarinassa ole montaa, vaan pelataan hyvin pienessä piirissä. Mukavia, lämpimiä ja iloisia ihmisiä emme siinä tapaa.

Monien rikosromaaneille tyypillisten, väkivaltaisten ja motiivipohjaisten juonenkäänteiden kautta Aleksi pääsee lopulta tavoitteeseensa. Vai pääseekö?

"Olin odottanut kaksikymmentä vuotta, enkä tarkalleen tiennyt mitä. Katsoisinko paholaista silmiin ja tietäisin sen, vai olisiko matkani turha ja vaistoni väärässä ja pakkomielteelläni onneton mitäänsanomaton loppu?"

Voiko ihminen koskaan saavuttaa sitä, mitä eniten toivoo? Tai jos saavuttaa, karkaako tavoite jälleen kauemmaksi? Missä kulkee pakkomielteen ja tavoitteellisen ajattelun raja? Aleksin tumma, hieman pateettisen juhlava filosofinen pohdiskelutapa tarttuu lukijaankin. Pojan voi kuvitella vakavaksi, pikkuvanhaksi teiniksi, joka vasta nyt, 33-vuotiaana, alkaa oivaltaa, että elämä voisi olla toisenlaistakin. Sääliksi käy Aleksia, hukatun lapsuuden ja nuoruuden puolesta!

Tuomainen kuljettaa tarinaa sujuvasti ja riittävän yllätyksellisesti, juoni ei ole turhan nokkelan monimutkainen, vaan pysyy hienosti koossa. Henkilöt ovat melko yksioikoisia mutta ymmärrettäviä, koko asetelma on jotenkin kovin miehinen ja jäyhä. Turhaa läppää ei heitetä, joskus hulvattomasti kuvaillaan, miltä tuuli tuntuu iholla, mutta siinä se - enemmän kuvataan tappelun vaurioita kehossa kuin muita tuntemuksia. Kielikuvia kyllä Tuomainen käyttää runsaasti, kuten rikoskirjailijat ymmärtääkseni yleensä. Auto lipuu kuin laiva kaistalleen, meri on tumma matto ja saaret siihen leikattuja reikiä. Merihaan tornitalot seisovat jättiläisen hylkääminä leikkipalikoina yksinäisellä niemellään. 

Toistan: en ole genren suurkuluttaja, mutta myönteinen lukukokemus tämä on, jo komean nimen takia se jää mieleen. Hienoa, ettei kirjan nimeksi laitettu ilmeisintä, joka voisi olla Kosto tai Tehtävä. Dekkarien ystävät pitävät tästä takuuvarmasti: kirja on hyvin tyylipuhdas dekkari, jopa maailmantyyliin. Suomalainen jäyhyys ja jo mainittu miehisyys sopivat genreen hyviin, samoin siihen olennaisesti kuuluu mies, joka kulkee omia polkujaan. En ole lukenut Tuomaisen aiempia, mutta nyt hankin ilman muuta ainakin Parantajan.

Kirsi rakastui, Annika innostui, Jori muisti tästä myös koukuttavan Kosto-tv-sarjan.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni. Like 2013.