Elävää kuvaa

perjantai 6. syyskuuta 2013

Ilman suuria suruja

Kuva: Auringon lapset. Helsingin nuorisoasiainkeskus.
Reko Lundánin Ilman suuria suruja oli Finlandia-ehdokkaana 2002.
Se ylsi Hesarin lukijoiden
äänestyksessä sadan suosituimman suomalaisen 2000-luvun romaanin listalla sijalle 74.

Huonosta kirjasta ei siis ole kyse. Luin sen uudestaan muistinvirkistykseksi ja pidin, ehkä vielä enemmän kuin aiemmin. Maltoin paremmin keskittyä yksityiskohtiin, joita Lundán taitavana dramaturgina tarinaan asetteli sitä kuljettamaan.

Hanna ja Ripa elävät nuoruuttaan jossain 60-luvun paikkeilla. Ripa pyytää Hannan mopoajelulle ja kioskille sitruunasoodalle, vaikka Hanna on vasta viisitoista. Eihän kukaan tyttö sellaista voi vastustaa, ja niin käy, että yhteen mennään. Perhesuunnittelua ei sen kummemmin tehty, pian tulollaan ovat kaksoset, Aki ja Liisa.

Kun lasten on aika lähteä kouluun, myös Hanna toteuttaa opiskelu- ja irtiottohaaveensa. Hän lähtee puolentoista vuoden koulutukseen muualle ja jättää lapset Ripan hoiviin Hämeenlinnan kasarmille, jossa Ripa on töissä. Ripa ei ole täydellinen isä, mutta läsnä kuitenkin, kun äiti ei. Hannan tie alkaa viedä aivan eri suuntaan, itselleen ja perheelle tuhoisaan.

Lapset kasvavat, vanhemmat elävät omaa elämäänsä. Tulee vaikeuksia, uusia kuvioita. Hannalla menee huonoimmin, pohjalle asti. Lundán kuvaa hienosti ihmistä, jonka ote normaalielämästä alkaa kirvota. Suomeksi sanottuna kehittyy alkoholismi. Ehkä Hanna joutui aikuistumaan liian nuorena? Lapset ovat silti hänelle tärkeitä, aina. Mutta liitto päättyy väistämättä eroon.

Kirja koostuu kolmesta osasta: Aki ja Liisa ovat toisessa osassa kasvaneet varhaisteineiksi, ja Ripalla on uusi nainen. Jutta ja Jutan perhe tuodaan framille vähän yllättäen, meni hetki, ennen kuin lukija tajusi, missä nyt mennään. Kolmannessa osassa lapset ovat jo nuoria aikuisia, täyttäneet juuri 18. Ajankuva kirjassa kulkee aina 1980-luvulle asti. Etenkin aluksi mukana ovat vahvasti myös isovanhemmat, eli kolmea sukupolvea esitellään.

Kiitän Lundánin vivahteiden tajua, eri-ikäisten henkilöiden lämmintä ymmärtämistä ja älyä. Kieli on selkeää ja realistista, tarinan detaljit kunnossa ja mietittyjä. Kirjailijasta saa vaikutelman, että hän tuntee ihmiset ja heidän käytöksensä, katsoo niitä kuin vanha viisas, vaikkei ollut kirjoittaessaan kuin vähän päälle kolmikymppinen. Jotain tummaa ja raskasta hänen teksteissään aina on, niin tässäkin, jotain, johon ei ihan pääse kiinni. Se varmaan vetoaa suomalaiseen mollisointuiseen mielenlaatuun, koska kirja on ollut niin rakastettu. Hän on vähän kuin koristeista riisuttu Kjell Westö, aihepiirit ovat samantyyppisiä - nuoren pojan tai miehen näkökulma, sukupolvet, perhe-elämän ongelmat ja ajan kuluminen - ja aitous, lämpö ja ilokin ovat yhteistä, mutta jos Westö on iso maalaus, josta löytyy loputtoman paljon monenlaista, Lundán on pienempi, keskittyneempi, pelkistetympi.

Yksi syy suosioon lienee myös ajankuva: tarina tuo monelle mieleen omia muistoja menneistä vuosikymmenistä, lapsuudesta, köyhyydestä ja haasteista, joista on kasvettu aikuisiksi. Lundán ei hienostele, vaan on ihminen ihmisten joukossa. Kieltämättä dramaturgin tausta näkyy myös kirjoissa: ne ovat hieman asetelmallisia, helposti kuviteltavissa repliikein esitetyksi. Vai johtuuko tunne siitä, että tiedän hänen keskittyneen pääosin näytelmiin? Jos en tietäisi, lukisinko eri tavalla?

Jossain sanottiin kirjan perustuvan kolmeen eri näytelmään ja Akin olevan Rekon itsensä "kuva". En tiedä, pitääkö se paikkansa, mutta myös Rinnakkain-kirjassa on samankaltainen kaveri, joka muistuttaa Akia ja Ripa-isää. Ehkä hän kirjoitti itseään aina uudestaan, mutta ehti valitettavasti päästä vasta alkuvauhtiin urallaan. Reko Lundán kuoli aivokasvaimeen 27.10.2006, perjantaiaamuna. Tämä jäi mieleeni tarkasti: uutisissa varoiteltiin ensimmäisestä syysmyrskystä, ja Helsingin Kirjamessut olivat käynnissä toista päivää. Edelleen aina kirjamessuille mennessäni muistan Lundánia. Hän oli vaimonsa Tinan kanssa kirjoittanut sairaudestaan kirjan Viikkoja, kuukausia, joten suru-uutinen ei tullut yllätyksenä. Vuonna 2008 Tina Lundán kirjoitti perheen jatkosta kirjan Ensimmäinen kesä.

Reko Lundán oli "pääammatiltaan" dramaturgi, jonka näytelmiä esitetään jatkuvasti. Näytelmän Aina joku eksyy sain keväällä nähdä upeana sovituksena Helsingin nuorisoasiainkeskuksen Narrissa. 14 - 16-vuotiaat näyttelijät esittivät omistautuneesti hienon tarinan - yleisöä liikutti ja nauratti - ja ohjaaja Laura Toikanderin juuri heille räätälöimän sovituksen. Lukekaa lisää Narrin toiminnasta ja käykää katsomassa esityksiä! Siellä näette tulevien vuosien näyttelijätähdet.

Kirjasta on kerrottu Yksinäisyyskirjablogissa.

Reko Lundán: Ilman suuria suruja. WSOY 2002.

6 kommenttia:

  1. Tätä on niitä kirjoja, joiden lukeminen on jo kauan kuulunut suunnitelmiini. En ole kuitenkaan saanut luettua Lundània - vielä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisit varmasti, Katja. Ei voi estää harmittelua siitä, ettei kirjailijan ura saanut jatkua ja kehittyä, tämä on kuitenkin vasta alkua.

      Poista
  2. Olipa mukava palata kirjan tunnelmiin. Luin tämän aika kauan sitten ja muistin silti yllättävän hyvin kirjan tunnelman ja tapahtumat. Kirjaa hehkutettiin aikoinaan niin paljon (minulla oli valtavat odotukset) että se oli minulle pieni pettymys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että sain muistoja mieleesi, Pihi nainen! Ei tämä elämää suurempi kirja ole eikä maailmoja kaatava, mutta kiinnostava, viisas ja omaääninen kirjoittaja Lundán oli. Ehkä kuitenkin parhaimmillaan näytelmäkirjoittajana?

      Poista
    2. En ole nähnyt valitettavasti vielä yhtään Lundanin kirjoittamaa näytelmää. Täytyisi kyllä korjata puute.

      Olen lukenut hänen toisenkin romaaninsa Rinnakkain, mutta se iski vähemmän kuin tämä hänen esikoisteoksensa. Tuo mainitsemasi omaelämäkerrallinen Viikkoja, kuukausia on puolestaan yksi kaikkien aikojen suosikkini. Huikean hieno kirja.

      Poista
    3. Viikkoja, kuukausia oli rankkaa luettavaa. Tina Lundán kirjoitti yksin siihen myös tavallaan jatkon, Ensimmäinen kesä, jossa hän kertoo perheestä, äidistä ja tyttärestä, jotka viettävät mökkikesää isän kuoleman jälkeen. Ei huono sekään, mutta tietysti hän teki vasta ensimmäistä kirjaansa. Rehellisyys kuitenkin vaikutti. Reko Lundanin näytelmiä suosittelen!

      Poista