Elävää kuvaa

perjantai 13. syyskuuta 2013

Tähtikirkas, lumivalkea

Tarina alkaa vuodesta 1889, kun nuori mies on muuttanut Helsingistä Pariisiin. Hänen on ollut pakko, käy pian ilmi.

Kunnianarvoisa setä järjestää siistin nuorukaisen töihin lennätintoimistoon sähköttäjäksi. Ammatissa vaaditaan käden kestävyyttä ja morseaakkosten lukutaitoa. Eivätkä hoksottimetkaan ole haitaksi. Vaikka nuorukainen onkin taipuvaineen haaveiluun ja melankoliaan, hän oppii ammatin nopeasti, samoin ranskan kielen, ja tutustuu kaupunkiin ja sen houkutuksiin.

Ajan politiikka arkkiherttuan murhineen sekä muut ilmiöt ja taide on huomioitu: nuorukainen lukee (Victor Hugon Kurjat oli äskettäin ilmestynyt), näkee paljon elokuvia ja näytelmiä ja kuuntelee musiikkia. Ja pääsemme elävästi mukaan jopa maailmannäyttelyyn! Ja taidetta, Vermeeri, ja myös Degas: impressionistit ovat juuri raivaamassa tietään julkiseen tietoisuuteen. Mies itse harrastaa maalausta, vakavastikin. Ja kirjoittaminen ja sanat, ne ovat myös yksi henkireikä.

Työkavereita ja ystäviä on, mutta läheiseksi ei nouse kukaan, eikö Clarakaan? Nuorukainen on joukossakin yksin, vaikka viehättää naisia. Ja vaipuu välillä itsesääliin:

"Setä on niitä ihmisiä, jotka astelevat kengänmitan muita edellä. Tuuli työntää heitä eteenpäin ja avaa edestä kaikki ovet. Minä taas saavun paikalle myöhässä, ja orkesteri on jo lopettanut."

Aika kuluu, ollaan vuodessa 1913. Työ on vienyt miehen Berliiniin kirjeenvaihtajaksi. Edelleen hän on yksinäinen, hieman sivullinen kaikesta.

"...on ehdittävä raapustaa muutama juttu ja tehtävä vierailu toimistossa. Kello löi juuri neljä ja ikkunalaudalle lennähti perhonen. Taitaa olla kesän viimeinen, ihan eksyksissä, siipi on revennyt rikki. Mutta siinä se vielä räpyttelee niin kuin jo itsekin ymmärtäisi."

On ollut terveysongelmia. Ja kuten eräästä sivulauseesta käy ilmi, myös avioliitto. Nyt on Margaret, laulajatar, mutta melankolia jatkuu ja jopa syvenee.

"Margaret sanoo, etten osaa rakastaa ketään todella, siis aidosti. Miten hirvittävästi, miten musertavasti sanottu. Siinäkö yksinkertaisuudessaan koko ongelma? Siinä syy tähän ainaiseen pakenemiseen, imitoimiseen."

Usko maailmaan vaihtelee tarmonpuuskista väsymykseen. Lopulta auttaa vain perusteellinen maisemanvaihdos: mies lähtee laivamatkalle Aasiaan. Hän kuvaa taitavasti 20-luvun alun Bangkokia ja Siamia, samoin kuin matkalla tapaamiaan henkilöitä, kuten perhostutkija Brunnerin ja muita maailmanmatkaajia.

Loppunäytös: takaisin Saksassa. Päiväkirjamerkinnät lyhenevät, harhailevat. Löytääkö mies lopulta rauhan? Mitä hän oikein etsii? Yksi vastaus löytyy aivan kirjan lopusta, joka sitoo yksityiskohtia yhteen tehokkaalla tavalla. Ahaa! Tekee mieli lukea kirja heti uudestaan, nyt uusin silmin.

Kirja tuo mieleen kiehtovan Carlsonin William N:n päiväkirjan. Siinäkin kuvataan yksinäisen miehen mietteitä ja terveydentilaa. Myös siinä lukija voi päätellä paljon enemmän itse kuin mitä merkinnät kertovat. Haahtelan teksti on yhtä kaunista kuin aina, veden lailla soljuvaa, nautinnollista lukea. Ehkä enemmän kuitenkin romaanimaista kuin runollista tällä kertaa, jo tekstin pituuden vuoksi.

Kulttuuriset ja historialliset viitteet tarjoavat paljon täkyjä tiedostavalle lukijalle. Ja bingolappu täyttyy moneen kertaan. Paljon jää kuitenkin kirjoittamatta, ehkä jopa ne kaikkein tärkeimmät seikat? Ehkä juuri niistä päiväkirjamerkintöjä ei ole jäänyt jäljelle. Tai, kuten itse luulen syyksi, silloin kun hyvin menee, ei ole tarvetta kirjoittaa. Muutamaan lukemaani Haahtelaan verrattuna tämä on hyvin täysi kirja, jopa värikäs. Tunnelmissa mennään äärestä toiseen, tähtikirkkaasta sysimustan kautta lumivalkeaan. Tuttu melankolia, vieraus ja ulkopuolisuus, on kuitenkin pohjavireenä.

"Ei maailma koskaan pysähdy, joskus vain aavistuksen hidastuu. Ja on sentään kesä, huonomminkin voisi olla. Voi olla, etten vähään aikaan ehdi kirjoittaa, vaikka sanojen luona on aina turva; jopa silloinkin kun tuntee, ettei tule mistään eikä ole matkalla mihinkään. Mutta miten monta kertaa ihmisen on aloitettava alusta? Ja miten uupuneeksi minä tunnen itseni tänään."

Muualla. Kirjan on lukenut Sinisen linnan Maria. Poplaariin upean tiivistyksen on tehnyt Pekka, lisää runollista muotoa Haikuarvioista.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea. Otava 2013.

Lukutaitokampanjan tulokseni!

Viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen. TULOKSENI: olen blogannut viikon aikana peräti kymmenestä kirjasta! Muutaman olin lukenut jo aiemmin, joten ihan noin hurja lukutahtini ei ole, aika hurja kuitenkin. Oli mukava kokeilla urakointia maratonhengessä; miten monta kirjaa ehtii lukea viikossa, montako arviota on mahdollista kirjoittaa, laskeeko kirjoitusten taso tahdin tihentyessä? Itse olen tyytyväinen, mielestäni luin kirjat perusteellisesti vaikka nopeasti ja vaikka arviot ovat aika pitkiä eivätkä niin tiivistettyjä kuin tavallisesti - pelkistys vie aikaa, pitkä on helpompi tehdä. Mutta nyt palaan normitahtiin urakan jälkeen.

Koska siemenraha on vitonen, lahjoitan keräykseen 15 euroa. Paljonko Sinä?




11 kommenttia:

  1. Ostinkin tämän kirjan pari viikkoa sitten ja säästelen hieman. Olen pitänyt kaikista Haahtelan kirjoista esikoista lukematta ja odotan tältä paljon.

    Minäkin lahjoitin saman 15 euroa. Loistokampanja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esikoista lukematta -> lukuun ottamatta :) Olen senkin lukenut.

      Poista
    2. Minäkin säästin tämän, kampanjan loppuhuipennukseksi. En ole lukenut montaa Haahtelaa, mutta tämä eroaa niistä siten, että on enemmän romaani kuin runo. On konkreettisempi, pidempi ja täydempi. Toivottavasti pidät kuitenkin, vaikka on varmaan hieman erilainen kuin hänen kirjansa pelkistetyimmillään.

      Poista
  2. Minä pidin tästä tosi paljon, kten muistakin Haahteloista :). Olen ihan samaa mieltä siitä, että tämä on juurikin "romaanimaisempi", tarinaltaan jotenkin runsaampi ja värikkäämpi kuin aiemmat (lukemani) Haahtelat :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, postauksesi on tainnut mennä minulta ohi. Usein ollaan samoilla linjoilla. Sinä taidat kuitenkin olla enemmän lukenut Haahteloita aiemmin joten kiva kuulla, että arvioni meni oikeaan siltä osin.

      Poista
  3. Joel Haahtelan teos viehättäisi kovasti. Olen kuullut tästä paljon hyvää.. Kiitokset esittelystä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä, Kaisa. Haahtelasta joko pitää todella paljon tai sitten ei lainkaan, luulen.

      Poista
  4. Luin arviosi vain pikaisesti silmäillen, sillä kirja jäi minulta harmillisesti hieman kesken reissuun lähdettäessä. Mutta kirjoitan oman juttuni kotiuduttuani, ja palaan sitten tänne. Mutta olen kuitenkin samaa mieltä kanssasi: aiempia romaanimaisempi, hieno, kaunis, minusta aivan timantti kirjaksi. Ihana Haahtela. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Timantti on sana, joka on tainnut tulla monelle mieleen tästä :-) Kiva, odotetaan juttuasi!

      Poista