Elävää kuvaa

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Murtuneet mielet

Ville Kivimäki on tehnyt ison tutkimustyön tärkeästä aiheesta, sodan vaikutuksesta sitä käyneiden psyykeen. Herää kysymys, onko nyt vasta aika kypsä tällaiselle? Sota kosketti aikanaan kaikkia silloin eläneitä ja henkisenä perintönä myös kaikkia meitä sen jälkeen syntyneitä, enemmän kuin ehkä tajuammekaan. Kivimäki tutkii, millaisia traumoja sota aiheutti, millaiset kokemukset niiden syntyyn tai syntymättömyyteen vaikuttivat ja keitä henkiset vammat koettelivat. Lisäksi hän selvittää tuon ajan mielen sairauksien ja häiriöiden hoitoa ja armeijan (valtion) suhtautumista asiaan.

Talvisodan alkaessa ei oikeastaan ollut hoitopaikkoja, ei lääkäreitä eikä käytäntöjä. Sota on niin äärimmäinen poikkeustilanne, ettei siihen liittyviä psyyken häiriöitä tunnettu eikä niihin osattu varautua. Henkisesti vammautuneille ei ollut edes sanaa - termi tärähtänyt ilmeisesti keksittiin silloin, koska se osuvasti kuvasi tykistökeskityksen jylinän jälkeä. Sittemmin tietoa ja kokemusta kertyi, ja osaamista saatiin myös maailmalta, paljolti Saksasta.

Väkivalta, tappaminen, tappamisen ja silpominen näkeminen, jatkuva kauhistuttava pelko omasta ja toisten puolesta maustettuna koti-ikävällä, nälällä, huonolla hygienialla, fyysisellä rasituksella ja unen puutteella on tilanne, johon kukaan ei toivo joutuvansa, mutta sotilailla ei ollut vaihtoehtoja. Miten reagoit, jos joudut helvettiin?

"Suru, ahdistus, sääli ja häpeä eivät ole sairauksia vaan inhimillisiä tunteita. Missä kohden näitä sairauksia ja niiden psyykkisiä seurauksia on syytä alkaa kutsua traumaattisiksi?"

Tali-Ihantalan taisteluna myöhemmin tunnetun yhteenoton seurauksista kertoo yksi sotilas, joka aamuvarhain taistelun tauottua "laski nopeasti yli 300 kuollutta suomalaista ja puna-armeijalaista makaamassa maassa. Varhaisaamun ilma haisi vereltä: Olin täyttänyt kolmas päivä kesäkuuta 20 vuotta ja muistan tämän juhannuksen niin kauan kuin elän. Oli se melkomoinen kesäyön valssi sinä juhannuksena." 

Mielenkiintoista oli lukea siitä, ketkä henkisesti olivat alttiimpia "tärähtämiselle". Näyttäisi siltä, että heikoimmat ja kouluttamattomimmat kärsivät eniten, tosin tämä ei korreloi sen kanssa, kuinka menestyksellisesti he sodassa taistelivat. Asia on monisyinen - lukekaa itse! Samoin naimisissa olo saattoi olla yksi suojeleva tekijä. Loogista, tärkeä kiintopiste elämässä motivoi ja antaa voimia.

Hermoja raastavia vartiotehtäviä pimeässä, sateessa, näkyjä, joita ei voi unohtaa: siviiliväestön ahdistelua, paniikkikohtauksia, pakoja, teloituksia... Miten ylipäänsä kenenkään on mahdollista selvitä sodasta suuremmitta vaurioitta? Kivimäki kertoo käytettävissä olleista keinoista. Hän sanoo etulinjan sotilailla olleen karkeasti ottaen kaksi vaihtoehtoa: joko hyväksyä heitä kaikkialla ympäröivä väkivalta osaksi arkea ja sopeuttaa oma ajattelu tähän tilanteeseen tai sitten pyrkiä tukahduttamaan ja unohtamaan väkivallan läsnäolo. Hänen mukaansa molempia käytetiin yhtä aikaa.

Yhteisöllisyys oli yksi tärkeä selviytymistä tukeva keino, aseveljeys, rintamatoveruus - tuo lähes myyttinen termi, joka sitoi yhteen sodan kokeneita. Myös oma tärkeys maan puolustajana ja sodan "oikeutus" kotimaan asialla varmasti helpotti mielekkyyden rippeiden löytämistä ja järjissä pysymistä. Isänmaallisuus, kommunismin vastustus, perinteiset koti- ja perhearvot - tätä tuki myös virallinen sotapropaganda. Jotkut keräsivät sotasaaliita ja siten hakivat teoilleen merkitystä. Liikuttavia runoja kirjoitettiin tunteita purkamaan, ja niitäkin Kivimäki esittelee. Hän mainitsee myös ryyppäämisen ja huumeet, mutta jälkimmäisestä ei enempää, vaikka kansan keskuudessa kiertää vieläkin juttuja Pervitin-purkeista, jotka sisälsivät amfetamiininsukuista piristettä. Ehkä ilmiöstä ei ollut tarkempaa tietoa tai Kivimäki katsoi sen marginaaliseksi aiheeseensa. Joka tapauksessa, helvetissä selviytymisen keinot olivat niukat eivätkä kovin tulokselliset. Suuri osa sotilaista sai pysyviä vammoja. Ehkä kaikki jollain tasolla, luulen.

Kivimäki esittelee tekstein ja taulukoin asiaansa, kuten henkisten vammojen määriä ja niiden esiintymisajankohtia. Asemasodan aikana kärsittiin toisin kuin itse taistelujen aikana, ja jatkosodan loppuvaiheessa syntyi suorastaan piikki rintamakarkuruuksiin. Nuoret ja vanhemmat sotilaat kokivat sodan hieman eri tavoin, ja siitäkin Kivimäki tekee selkoa. Hän kertoo myös ajan sairaanhoidosta ja julmista menetelmistä, kuten sähköshokeista ja pelätyistä Cardiazol-hoidoista, jotka aiheuttivat jopa luunmurtumia ja muita vammoja rajuudessaan ja joita saatettiin käyttää myös rankaisuna!

"Nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventavaa."

Kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa ja havaintoja. Mutta on hurjaa tekstiä, kaiken asiallisen tietovyörytyksensä alla. Piti lukea pätkissä, iso määrä alkoi tehdä pahaa. Miten mahtoi tutkija itse kestää kaiken materiaalin läpikäynnin? Kivimäen teksti on helppolukuista, vaikka tutkimustyönä sisältää paljon numeroita (joiden ystävä en ole) ja pikkutarkkaa faktaa. Tekstin sisältämä todellisuus on kuitenkin jotain niin kammottavaa ja - toistan itseäni - meitä kaikkia koskettavaa, että tämä työ oli todella tarpeen. Sota-ajan tapahtumat ovat väistämättä vaikuttaneet kasvatukseemme tavalla tai toisella. Koen asian myös omakohtaisesti: molemmat ukkini olivat sodassa, toinen kuoli heti sen jälkeen vammoihinsa, toinen vähän myöhemmin henkisesti kärsineenä. Vaikka kyse on tietokirjasta, se nosti esiin paljon tunteita, ja luulen niin käyvän monelle muullekin sen lukevalle.

"Nykyään sotilaiden traumaattisia häiriöitä pidetään yleisesti normaaleina reaktioina epänormaalin väkivaltaisiin olosuhteisiin."

Kenelle? Perheensä ja Suomen historiasta kiinnostuneille, psykologiaa tai psykiatriaa tutkiville, sodasta tietoja haluaville, sotaa suunnitteleville ja käyville, sotimista ihannoiville, politiittisille ja kunnallisille päättäjille, kummallista ukkiaan muisteleville.

Muualla: Suketus sanoo sodan saavan kirjalla ne kasvot, jotka sille kuuluvat.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1936-45. WSOY 2013.


Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.



10 kommenttia:

  1. Aloitin kirjan juuri tänään. Sinun ja Suketuksen tekstien perusteella odotan laadukasta historiallista tutkimusta, joka tarjoilee uudenlaisia näkökulmia sota-aikaan ja sotahistoriaan.

    VastaaPoista
  2. Tämä on kirja, joka pitäisi ehdottomasti lukea...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän pitäisi olla pakollinen luettava kaikille, joille kirjaa arviossa suosittelen. Eikä tee pahaa muillekaan.

      Poista
  3. Upea tutkimustyö erittäin tärkeästä aiheesta ja taitavasti tehty. Järkytyin siitä, ettei vielä 1990-luvullakaan oikein osattu suhtautua sodassa henkisiä vammoja saaneisiin. Kuinka hirveän raskasta sen on täytynyt olla, kantaa vuosikausia kaikkia niitä kokemuksia mukanaan, jos ei mistään saanut apua ja tukea? Onneksi osa on saanut, puolisolta, saman kokeneilta, suvulta ja ystäviltä, mutta entä ne kaikki, joita kukaan ei kuullut...

    Murtuneet mielet osoittaa, kuinka suuri merkitys ja eettinen aspekti historiantutkimuksella voi olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta. Minua hätkäytti myös se, että näin pitkä aika piti kulua ennen kuin tätä sodan aspektia tuotiin isommasti esille. Vaikka jo Tuntematon sen teki, nyt vasta tietokirjamuodossa.

      Poista
  4. Tämä on varmasti kirja, joka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea. Hieno teksti, Arja, tärkeästä kirjasta! Aion ilman muuta lukea tämän. Sota on edelleen meissä jokaisessa, ja se täytyy muistaa, jotta tekisimme kaikkemme, ettei tulevien sukupolvien tarvitsisi sitä kokea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kyllä, sodan mielettömyys ja kauheus avautuu tässä lukijalle julmien tutkimustulosten kautta. Kivimäki myös ottaa kantaa itse, ja käyttää esimerkkejä - henkilöitä - mikä lisää faktapitoisen tietokirjan kiinnostavuutta ja helpottaa lukemista.

      Poista
  5. Olen lukenut kirjaa kuin romaania konsanaan. Hienosti kirjoitettu ja vakuuttaa. Tuli mieleen, että onkohan II Maailmansodan afroamerikkalaisten kokemuksista mitään tutkimusta? Hehän nyt etenkin olivat aikanaan alinta amerikkalaista kastia, mutta mikä innosti osallistumaan, mikä motivoi? Heidät taidettiin laittaa omiin joukkoihinkin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, rasismista tehtiin tuomittavaa vasta toisen maailmansodan jälkeen, siihen asti värilliset olivat omissa joukoissaan. Googlailin ja löysin tutkimusta Vietnamin sodasta, samat motiivit lienevät olleet maailmansodassakin. Köyhyys, toimeentulon haku, vankilarangaistuksen muuttaminen asepalvelukseksi? Kiinnostavaa muuten tuo maininta siitä, että sotaa kannattivat eniten valkoihoiset, hyvätuloiset, lehtiä lukevat. http://pelontorjunta.suntuubi.com/fi/Blogi/?cat=8&id=50&y=2012&m=3&oldday=2012-10-08

      Poista