Tuttu mies, tämä Eilenberger, saksalainen, joka kertoi meille aiemmin suomalaisesta vaimostaan. Suomi asuinmaana vaihtui kuitenkin Amerikan mantereeseen, Kanadaan. Uusimmassa suomennetussa kirjassaan mies kertoo perhe-elämästä kouluaan aloittelevien kaksostyttöjen ja suomalaisen vaimonsa komennossa.Kulttuurierojen vertailu akselilla Saksa-Suomi-Pohjois-Amerikka on kirjan hauskinta antia. Jo aiemmasta kirjasta tuttu tapa korostaa suomalaisia sanoja kursiivilla jatkuu, osaavathan tyttäretkin jo montaa kieltä. Koulussa opetellaan kotitaloutta, ja Suomesta muistellaan lauantaisaunaa. Kirjoittajan perhe ei ole paikan ainoa maahanmuuttaja, vaan hän tutustuu pakostikin tyttöjä kouluun saatellessaan - alle 10-vuotiaat eivät siellä lain mukaan saa liikkua yksin - eri kansallisuuksia edustaviin vanhempiin. Suhteiden solmiminen aikuisten kesken ei vaikuta helpolta. Lapsilta se tietysti sujuu helpommin.
Tarina kertoo paljon siitä, millaista arki pienten lasten kanssa on. Vaikka maa ja perheen sijainti tuo omat mausteensa, ovat havainnot kuitenkin universaaleja. Lapset ja naapurit saavat aikaan tilanteita, joissa vanhemman täytyy purra hammasta ja turvautua ajatukseen: What would Buddha do?
Sosiaalinen nokkimisjärjestys on tiukasti määritelty. Suomalaisesta näkökulmasta ankarat lait - kuten lasten yksinliikkumiskielto - vaikuttavat ahdistavilta, ja vanhempien päivästä iso osa kuluu lasten viemiseen ja hakemiseen. Kuulostaa ikävältä elämäntavalta. Kirjan nimen perusteella sen luulisi kertovan enemmänkin lapsista kuin isästä, mutta näin ei ole. Isän tuntemukset ovat päällimmäisenä. Itse asiassa niin etualalla, ettei minulle käynyt selväksi, miksi ihmeessä perhe on nyt Kanadassa, kun mies vielä viime kirjassa kehui viihtyvänsä Suomessa. Ehkä vaimon työn vuoksi ja ehkä vaimo oli kieltänyt siitä kertomisen. Kuten hän oli kieltänyt muun muassa sähköpostin käytön ja lapsilta Paavo Pesusienen ja muut epäilyttävät, kaupalliset lastenohjelmat. (Mutta Paavohan on oikeasti kiva. toim. huom.)
Kirja on kuin kasa arkisia kolumneja, jotka on sitaistu yhteen. Alkuosa arkitapahtumineen on hauska monikulttuurisuuden kuvaus, mutta lopussa tarina menee oudoksi, aivan kuin hyvät jutut loppuisivat kesken. Niinpä ylistetään vanhemmuutta ja valaistutaan juhlallisesti lapsien ihanuudesta. Ja lopussa mennään jo metatasolle ihmisenä olemisesta - kuinka sattumanvaraista se onkaan. Tekstit ovat osin oivaltavia ja mukavasti teräviä, ja nauroin hänen havainnoilleen monta kertaa, mutta silti kokonaisuudesta jäi hämmentynyt käsitys. Filosofi-kirjoittaja yhdistää arjen kokemuksiaan suuriin pohdintoihin, eikä yhdistelmä minusta ole toimiva. Jos antaisin kirjoille pisteitä, tämä jäisi korkeintaan asteikon puoliväliin.
Saksalainen huumori ei liene eturivin genreä. Olen pohtinut monesti, miksi. Eilenberger onnistuu hienosti arkisten havaintojen kuvauksissaan, mutta ei malttanut jättää siihen. Tietäisikö joku aidosti hauskan saksalaisen kirjailijan? Suosituksia otan ilolla vastaan.
Kenelle? Mamuille täällä ja siellä, monikielisille perheille, suomalaisen vaimon omaaville, monikulttuurisuudesta kiinnostuneille.
Muualla: Marjatalla on hyvä ja perusteellinen kuvaus kirjasta.
Wolfram Eilenberger: Minun kolmikieliset kaksoseni. Siltala 2013. Suomennos Anne Mäkelä.
Suomalainen vaimoni oli hauska ja tämäkin kirja kiinnostaa, joskin juttusi jälkeen ehkä hiukan vähemmän. Kulttuurierojen vertailu on minusta mielenkiintoista, etenkin silloin kun sitä ei tehdä liian tiukkapipoisesti tai liian ilmeisistä asioista. Tuo lasten yksinliikkumiskielto tuntuu kyllä hirveän sitovalta!
VastaaPoistaPS: Paavo Pesusieni on kylläkin ihan kamala ja kiellettyjen listalla myös meillä ;)
Maija, jos pidit Vaimosta, varmasti sinun tämäkin kannattaa lukea. Minua Paavo naurattaa... Miksi se on ihan kamala?
PoistaMinä puolestani 8 vuotta Saksassa - piipahdus on venyvä käsite ! - viettäneenä innostuin tästä kirjasta enemmän kuin E:n edellisestä. Luin sen saksaksi, ehkä siinä syy innostuksen laimeuteen. Taidan saada tästä inspiraatiota ja näkökulmaa omien kokemuksieni kirjaamiseen, mitä luulet Arja?
VastaaPoistaSaksalainen huumori ? Gibt's nicht :) - eiooeituu. No, on sitä mutta joskus tuntuu, että saksalaiset määrittelevät huumorin kovin eri tavoin kuin me suomalaiset. Olen tutustunut saksalaiseen huumoriin lähinnä television kautta (ja verranut suomalaisiin viihdeohjelmiin) ja ero on merkittävä. Huumori on erilaista myös arjessa - alkaen päiväkodista ja muista yhteisistä tapahtumista.
Kulttuurierojen vertailu on mielenkiintoista, vielä mielenkiintoisempaa omakohtaisten törmäysten jälkeen. Ja niitä riittää.
Harmi, että jouluun on niin pitkä aika ja synttäreihin 1 pv vähemmän. Olisin kirjoittanut tämän lahjalistalle .
P.S. komppaan Maijaa yllä, Paavo Pesusieni on kamala - ainakin saksaksi. Mietin alussa täällä Saksassa lapseni outoa puhetyyliä ja hmmm..ei-niin-hyvää-kieltä olevia ilmauksia, jotka poikkesivat normaalista puhutusta. Viimein oivalsin, että HAH! Paavon pentele toimii opettajana...meni sille samalle kiellettyjen (= harkiten katsottavien) listalle muutama teinihömppäkoululaissarjakin. :) että se siitä tiukasta piposta...
Raija, olit usein mielessä kirjaa lukiessani, varmasti saat tästä irti vielä meitä muita enemmän! Toivottavasti sä kirjoitat vielä saksalais-suomalais-akselilta laajemmin kuin Eilenberger, sitä odotellessa voimme muut tätä lukea. Tuo huumorijuttu on tosiaan jännä. Siitä saisi tehtyä ihan oman tutkielmansa. Voi ei, taas Paavo on kamala... onneksi mulla ei ole kasvatusvastuuta, on vain viihdyttämis- ja nautintovastuu, eikös se niin ole kummilasten kanssa :-)
PoistaJa monta tutkielmaa ! Mielenkiintoista oli, kun vedin työpajan täällä Saksassa yli 30 asuneille naisille suomalaisesta huumorista, miten suomalainenkin huumori tuntuu täältä kauempaa katsottuna suomalaisista "oudolta". Sitä sopeutuu ympäröivään yhteiskuntaan - ajanmyötä. Ja kuitenkin se selkäytimestä reagointi lähtee aina suomalaisesta kontekstisa, olipa missä tahansa.
PoistaSaat nauttia ja viihdyttää kummipoikaa, ei poika paavosta pahene : - ) .
Huh, en taida haluta kuulla enempää suomalaisesta huumorista (Antsku muuten voitti juuri Putous-sketsihahmokisan). Itse asiassa luulen, että tässä asiassa meillä ja saksalaisilla on jotain yhteistä, jotain, mitä ei löydy vaikkapa briteistä.
PoistaVoi, minä ihan punastun, kun olet maininnut minun postaukseni. Enpä tiedä, onko se nyt niin hyvä ja perusteellinen.
VastaaPoistaTällä Eilenbergerillä on kyllä hyvää huumoria, en osaa arvioida, onko se epätavallista saksalaiselle. Kuva vaimosta perheen määräilevänä ja käytännöllisenä justiinana on kyllä vertaansa vailla. Se kohtaus, jossa haihatteleva isäpappa on päästänyt lapsensa kaupalliseen leikkiin koriskentälle (vai oliko se jalkapallo?) ja yht'äkkiä pelipaikalle saapunut äiti, hurja amatsoni, syöksyy kentälle ja sieppaa lapsoset pois "turmeltumasta" saa minut yhä nauramaan.
Totta, isän elämäkertaa ja pohdiskeluja tämä on enemmän kuin kaksosten. Mutta tarkastelun kohteena on kuitenkin eniten lasten elämänpiiri. Käsittääkseni Eilenbergerit ovat opettaneet molemmat Toronton yliopistossa isän ollessa jonkin aika koti-isänä. Suomesta heille ei ehkä löydy helposti työpaikkoja.
Suomalainen justiina on hauska, ja tietysti kirjailija sitä taitavasti korostaa noilla jutuillaan, nauratti minuakin (miten mahtaa olla vaimon laita?). Suomalaista maalaisjärkeä ja käytännön osaamista tuodaan esiin hienosti (niin vain rouva professorikin hakkaa klapeja höyryjä päästelläkseen), luonnollisesti tehdään eroa vaikkapa kanadalaisiin hienostorouviin. Ja kyllä, juttusi on hyvä. Ja hyvä pointti tuo, ettei työpaikkoja varmaan helposti Suomesta löydy filosofille ja suomen kielen ja kulttuurin proffalle. Harmi...
Poista