Laukaisu

"Mehän elämme maailmassa, missä tarinoiden tulee olla järkyttäviä ja kaikki keinot niiden järkyttävyyden korostamiseen ovat sallittuja ja kullanarvoisia. Kun järkyttävyys on saatu onnistuneesti esille, me siirrymme kauhisteluun."

Järkyttävämpää aihetta kuin perhesurmat tuskin voi esitellä. Tiina Raevaara kertoo yhden perheen tarinan, mutta ei siirry kauhisteluvaiheeseen. Onneksi.

Kirja on kuin pitkä reportaasi: kertoja kuvaa ensin kirjoittamistilannettaan, sitten hetki hetkeltä sitä, mitä Pauliinan ja Kerkon perheessä tapahtuu. Välillä hän kommentoi ja pohtii, välillä lyö pöytään kylmää faktaa perhesurmista Suomessa viime vuosina. Määriä, tapahtumapaikkoja, surmattujen ikiä.

"Miksi ihmiset tappavat itsensä tai jonkun toisen? Onko murhalla ja itsemurhalla jotakin yhteistä?"

Ydinkysymykseen ei kirjasta löydy yksiselitteistä vastausta, mutta lukijallen annetaan taitavasti aineksia sen pureskelemiseksi. Köyhyys. Mielenterveysongelmat. Liian kovat tai epärealistiset vaatimukset elämälle, itselle, toisille. Häpeän pelko, voimien loppuminen. Ja niin edelleen.

Kertojan käyttö etäännyttää niin, ettei lukijaa viedä samaistumaan henkilöihin. Näin itse ilmiötä on mahdollista ajatella ilman liian suurta tunnevyöryä, järkikärjellä, siirtymättä kauhisteluun. Luulen kirjoittajan tähdänneen tähän, ja ratkaisu toimii erinomaisesti. Toisaalta ylhäältä tarkasteleva ja opettavainen ote tekstissä herätti lievää ärsytystä.

"Rentoutukaa,  hyvät ihmiset. Tarinoiden ei tarvitse päättyä rumasti."

Kaunokirjan sisään leivotut uutismaiset surmafaktat tuntuivat myös hieman tyylipoikkeamilta, ja niitä toisteltiin niin paljon, että se alkoi jo tuntua lekalla päähän lyömiseltä.

Mutta itse asia on kyllä kirjan tai useammankin väärtti. Jotain on pielessä maailmassa, jossa muuta ratkaisua ei ongelmiin löydy kuin hengen riisto, itseltä tai toisilta. Emme ole kovin hyvin onnistuneet yhteiskuntana, jos perhesurmista alkaa tulla ilmiö.

Aiheesta huolimatta kirjaa ei ole vaikea lukea, myös siksi, että se on riittävän tiivis. Ärsyttävätkin piirteet pitävät kiinnostusta yllä ja tuovat tekstiin omanlaisensa näkökulman ja esitystavan. Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä toimii rinnakkaistarinana. Mietin, perustuuko Pauliinan ja Kerkon tarina johonkin yksittäiseen tositapaukseen, vai onko kirjaan yhdistelty asioita eri perheistä esimerkiksi ja näytöksi siitä, miten asiat voivat tapahtua. Lukemisen kannalta sillä ei ole väliä. Ja sen tietäminen saattaisi mennä jo tirkistelyn puolelle.

"Pam! Ja keskustelu on päättynyt."

Maria sanoo tarinan kertojaa vastenmieliseksi hahmoksi. Suketus toteaa kirjan vahvaksi, omaääniseksi ja vaikuttavaksi. Jonna ei täysin vakuuttunut.

Tiina Raevaara: Laukaisu. Paasilinna 2014.