Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen sanoo kirjansa alkaneen itää sukunsa vanhoista valokuvista. Kuusamolainen perhe tutki kuviaan ahkerasti, muisteli ja vahvisti sukutarinaansa niiden avulla. Kirjassa kuljetaan vuoden 1895 pohjoisen pimeästä pirtistä steriilin kirkkaanvalkoiseen terveyskeskukseen vuonna 1996, visuaalinen tarina sekin.

Alussa on Maria, kätilö, jonka raskaan mutta antoisan ammatin kautta tutustumme tuon ajan arkeen. Maria on sitkeä ja aikaasaava nainen, itsellinen ja pärjäävä, eikä hänen vauhtiaan pysäytä edes yllätysraskaus, päinvastoin. Lahjaksi nimetty avioton tytär syntyy ja kasvaa äitinsä rakennuttamassa komeassa talossa, josta perheen on paettava saksalaisten poistuessa kuin tuhotulva Lapin halki.

Lahja on tarinan päähenkilö, vaikka hänen lapsensa, etenkin Johannes Kaarina-vaimoineen nousevat vahvasti esiin ja saattelevat lopulta Lahjan tuohon edellä mainittuun terveyskeskukseen. Onni, Lahjan mies, on toinen tärkeä hahmo, joka muokkaa vahvasti Lahjan elämää ja kohtaloa, loppuun asti, vaikka Onni on siinä vaiheessa ollut jo pitkään poissa.

Kirjasta on moneksi; se on elämäkerta, rakkauskertomus, Suomi-historiikki ja perhesaaga. Monta tasoa, paljon ulottuvuuksia. Sinänsä tarina ei ole huiman erikoinen: lähtökohdat maalla, sodat ja niukkuudessa pärjääminen ovat suomalaisten perustarinaa, ja useimmasta suvusta varmaan löytyisi jokin salattu, iso asia, jos tarpeeksi kaivelisi. Sellaisesta on kyse tässäkin.

Mutta kirjan vahvuus ei ole niinkään siinä, mitä kerrotaan, vaan siinä, miten. Kinnunen herättää henkilönsä henkiin luontevasti ja varmalla otteella. Heistä tulee tuttuja. He eivät suinkaan ole rakastettavia, etenkään Lahja, joka etsii rakkautta kiihkeästi, mutta ei siinä onnistu, eikä mielestäni Onnikaan, joka häälyy epävarmana kahden maailman välillä. Mutta he ovat hyvin inhimillisiä ja ymmärrettäviä onnistumisissaan ja epäonnistumisissaan, ja heidän tarinansa muuttuu todeksi, henkilöt ihmisiksi, joiden tunteisiin ja valintoihin on helppo eläytyä.

Teksti on selkeää ja konkreettista - tai pitäisikö sanoa realistista, virkkeet ja luvut lyhyitä. Silti se tuo lukijan eteen niin suuria kaaria kuin arjen pieniä yksityiskohtia. Vertauskuvia, joita rakastan: rakentaminen on niistä yksi. Aikatasot ja tapahtumapaikat vaihtelevat tiuhaan. Se hieman väsytti kirjan puolivälissä, enkä oikein ymmärtänyt, miksi paikkoja korostetaan lukujen nimissä. Ja välillä epäilin, että minulta meni jotain ohi, kun ilmeni asioita, jotka jäivät selitystä vaille.

Mutta sen jälkeen tapahtuu käänne: Onni alkaa kertoa. Onnin osuus on minulle kirjan koskettavin ja tehokkain. Siinä saavat selityksensä nekin seikat, jotka alkupuolella jäivät kaihertamaan. Koukut voisivat olla ärsyttävää kikkailua, mutta nyt ratkaisu toimii. Kirjailija palkitsee lukijansa. Loppuosa tekee kirjasta tiiviin, laadukkaan kokonaisuuden, josta ei tarvitse osoitella esikoiskirjakömpelyyksiä.

Yleisarvosana eximia cum laude approbatur. Maailmaani ei Kinnunen ravistanut, kuten vaikka Aki Ollikainen Nälkävuodellaan (jotain kyllä kertoo se, että tämä tuli mieleeni), mutta Neljäntienristeys on hieno, vahva kirja, jonka lukemisesta voi olla vain tyytyväinen. Uskon, että se rikkaudessaan sopii moneen makuun, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Muualla: Lukukauden Jaana luki sivuja säännöstellen, ettei kirja loppuisi liian nopeasti. Myös Tuija halusi lukea kirjaa säästellen ja löysi hienon vertauksen valokuvauksen ja tekstin välillä. HS:n Antti Majander innostui kunnolla ja antaa sen näkyä, mitä arvostan: virkistävää kriitiikolta. Lukemisessa on kuitenkin kyse nimenomaan kokemuksesta. En olisi kuitenkaan ihan näin paljastavaa arviota halunnut lukea ennen kirjaan tutustumistani, lähinnä nuo viitteet muihin kirjoihin minusta kertoivat liikaa.

Tommi Kinnunen. Neljäntienristeys. WSOY 2014.
Kustantajan lukukappale.