Tulvaniitty

Intiassa en ole vähään aikaan vieraillut kirjallisesti, ja kirjailijaakin olin kuullut mainioksi sanottavan, joten tilaisuus molempiin paneutumiseen tarjoutui Tulvaniityn myötä.

Ja olen iloinen, että niin kävi. Sillä tarina vie vastustamattomasti mukanaan, jopa näin levottomana kevätaikana, kun mieli häilyy kaikkialla muualla kuin sohvannurkassa kirjan kanssa.

Veljekset Subhash ja Udayan kasvavat hyvässä perheessä; Intian kurjuutta kirja ei suoranaisesti kuvaa, vaan hyvinvoivan kansanosan elämää. Pojat saavat opiskella, heitä rakastetaan, ja luonteiden erot selkenevät kasvun myötä. Subhash lähtee Amerikkaan opiskelemaan, kun taas Udayan käytännön miehenä pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnassa ja liittyy maolaiseen puolueeseen, naksaliitteihin.

Perinteitä kunnioittava, järkevä ja varovainen Subhash on valinnut selkeän elämänpolun, Udayan taas jännittävämmän ja aatteellisemman. Kun Subhash palaa Intiaan dramaattisten perhetapahtumien pakottamana, hän joutuu uuden tilanteen eteen. Sekä hänen roolinsa perheessä että miehenä muuttuvat.

Tyylikäs tarina. Mikä siinä onkin, että veljeksien tarina on teemana niin kiehtova; mieleen muistuvat kirkkaimpina kaksostarinat Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max ja viime kesän huippukirja, tanskalaisen Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät. Lahirin kirjassa on paljon samaa kuin jälkimmäisessä.

Mutta päähenkilöiksi nousee myös perheen naisia, monessa sukupolvessa, etenkin Gaudi ja hänen tyttärensä Bela.

"Bela ei mene koskaan naimisiin, se on varmaa. Hänen elämälleen on ollut leimallisinta tietoisuus siitä, että vanhemmat ovat olleet onnettomia yhdessä."

Tarina kasvaa laajaksi, suorastaan rönsyileväksi. Se sisältää politiikan, yhteiskunnan ja perheen muutoksien lisäksi rakkautta ja romantiikkaa ja niiden eri muotoja, paikallisväriä eri puolilta maapalloa, yliopistomaailmaa, naisen aseman muutosta... Myös aikatasot vaihtelevat tiheään, eivätkä kronologisesti. Tämä kaikki voisi olla sekavaa, mutta ei ole. Kirjailija pitää kokonaisuuden hallitusti ja kiinnostavasti koossa.

Kirjoittajan tyyli on minun makuuni hieman liian rönsyävää. En ymmärtänyt kaikkien sivupolkujen merkitystä kokonaisuudessa, esimerkiksi Gaudin käden vamman tarkkaa selostusta (vertautuiko se Udayanin käden vammaan vai miksi?). Jotkut virkkeet olivat laajuudessaan suorastaan vaikeasti ymmärrettäviä: "Työnnyttyään pihalle puisista heiluriovista Udayan pysähtyi aina katsomaan ylös Gauriin aivan kuin oli tehnyt risteyksessä Gaurin isovanhempien asunnon edessä silloin kun Gauri oli toivonut, että hän tulisi käymään, ja hän itse oli toivonut, että näkisi Gaurin parvekkeella."   

En myöskään haltioidu koristeellisista ja pikkutarkoista sään, maiseman tai muiden yksityiskohtien kuvauksista. Mutta kirjailija osaa tasapainottaa minusta ajoittain hieman turhan sentimentaalista tekstiään sopivasti sijoitetuilla lyhyillä, napakoilla lauseilla ja dialogilla, josta pidin. Se ei rönsyä, vaan on osa yhtenäistä tarinaa, jonka kertoo nimetön ja neutraali kertoja.

Tulvaniitty on perushyvää taitavampi lukuromaani, josta löytyy monenlaista, monenlaisia lukijoita koukuttamaan. Itseäni kiehtoi eniten veljesten tarina ja keskinäinen suhde, ja Intia maana. Teksti on mietittyä, taitavasti tasapainotettua, viihteellisyyden ja mukanaan viemisen lisäksi teräviä ja tärkeitä ajatuksia esittelevää.

Muualla: Hieno teos, sanoo Hanna Kirjainten virrassa. Lahirin paras, sanoo Mari A, joka piti aiemmistakin. Kirjailija vieraili Suomessa huhtikuussa Tammen vieraana; Lukulampussa vierailuraportti, video ja lukunäyte kirjasta.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty. Tammen Keltainen Kirjasto 2014. Suomennos Sari Karhulahti.
Kustantajan lukukappale.

Ilmestyskirjan täti

Olen haikaillut kirjaa nykypäivän työelämästä, ja Lukulamppu ystävällisesti muistutti sellaisten olemassassaolosta. Yt-aikoihin sijoittuvaa kirjallisuutta on silti vielä kovin vähän, joten Holopainen iskee terävästi tähän hetkeen.

Airi Kivikko on nainut sukuun, jollaista hän on aina kaivannut ja jonka jouluista ja synttäreiltä hän ei halua jäädä paitsi, mutta avomiehen isotäti Liila on kivi kengässä. Tuo ryppyinen, ylimeikattu ja nuoria miehiä vokotteleva rumistus, joka ryyppää, polttaa ja sanoo mielipiteensä kovalla äänellä missä seurassa tahansa.

Vilkkaalla mielikuvituksella siunattu Airi on ollut perhevapaalla kahden lapsen tekemisen kanssa ja aloittelee töihinpaluuta, joka on suuri asia monen vuoden poissaolon jälkeen. Asiaa ei auta yrityskauppa, jonka myötä perinteitä kunnioittava (kauniisti sanottuna) Airi joutuu samaan firmaan inhoamansa isotädin kanssa. Tädin kohtaaminen työpaikalla tuntuu ylivoimaiselta, ja on muitakin huolia; kuten yrityskauppaan aina kuuluu, myös ne kaksi pelättyä kirjainta ilmestyvät työpaikan agendalle.

Kirja kuvaa hienon asiantuntevasti yt-tunnelmia, ja samalla pienen lasten äidin ponnisteluja nopeasti muuttuvaan työelämään sopeutumisessa. Tarina on herkullisen inhottava, kuten aiheeseen sopii, mutta todellisuuteen nähden suorastaan lempeä johdon suhtautumisen ja alaisten tunnelmien suhteen. Unenpuutteen ja stressin tuomat ongelmat taas ovat hyvinkin realistisia. Jos sanaa tässä yhteydessä voi käyttää.

Turhan alleviivatulta tuntuu Airin inho isotätiä kohtaan, mutta ymmärrän, kontrastia on saatava. Sitä tuovat myös oudot kuolemantapaukset, joiden myötä mennään jo mystiikan puolelle. Pidin kovasti Airin perhe-elämän kuvauksesta, jossa kerrankin äiti on päätähti, mutta lapset tärkeitä ja mies... ihana. Romantiikan häivettäkin siis saadaan - ja nyt puhutaan arkiromantiikasta ja jostain, jota minä sanoisin tosi rakkaudeksi. Airin itsetuntemus kasvaa roimasti kertomuksen myötä, joten kasvukertomukseksikin tätä voisi sanoa. Pakko nillittää kuitenkin, että vaikka kirjailija haluaa osoitella hienostelun höpsöyttä, vähemmilläkin wc-käyntikuvauksilla olisi pärjätty.

Lukija saa hulvatonta viihdykettä ja ajankuvaa. Holopaisen räväkkä mielikuvitus yhdistyy kirjassa herkullisesti todellisuuteen. Pidän kovasti hänen tyylistään, vaikkei tässä olla lakonisia kuten Irmassa: Holopainen on monipuolinen kirjoittaja, joka kirjoittaa myös spefiä ja ties mitä muuta.

Kustantajalle terveisiä, että rohkeampi editointi olisi paikallaan, niin tässä kuin muissakin lukemissani kustantamon kirjoissa. Kirjailijan oma ääni kuuluu silti, vaikka toistot, puhekieli, maneerit ja tietysti suoranaiset kielivirheet tarkistettaisiin. Tämä kirja parani siltä osin loppua kohti, myös oikoluvun osalta.

Kenelle? Viihdettä kaipaaville yt-kurimuksen kokeneille tai sitä odottaville, hulvatonta höpsöilyä himoitseville, huvikseen lukeville, kotimaista kirjallisuutta kannattaville.

Muualla: Morrea kikatutti, Minnaa ärsytti, Krista ihastui.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti. Myllylahti 2014.

Vielä joskus kerromme kaiken

"Mutta silloin minä ajattelen omaa salaisuuttani ja tajuan, että jotkut asiat voi kertoa heti, jotkut vasta tietyn ajan kuluttua ja joitakin ei ollenkaan."

16-vuotias Maria asuu poikaystävänsä Johanneksen perheen maatilalla Itä-Saksassa. Koulu ei kiinnosta, perhe-elämä sitäkin enemmän, sillä Marian isä on häipynyt, ja oma perhe on vain äiti, joten Maria haaveilee laumasta, juurista ja oman paikan löytämisestä.

Eletään DDR:n viimeisiä aikoja. Muuri murtuu, mutta maaseudun elämä ei muutu yhtä nopeasti. Eikä politiikka tuossa iässä ole päällimmäisenä mielessä, kun verkkaista tahtia eletään ja omat fyysiset ja sielulliset muutokset aiheuttavat päänvaivaa. Herkullisesti Krien kuvaa kuitenkin ensimmäisiä vierailuja länteen ja itäsaksalaisten alemmuudentunnettta vauraan lännen rinnalla.

Mutta tarina on ennen kaikkea Marian. Johannes on nuori ja kunnianhimoinen: hän ei aio jäädä tilaa hoitamaan, vaan suunnittelee opiskeluja. Kaunis Maria on hänelle sopiva ystävä ja rakastettu, mutta tuossa iässä ei vielä kauemmas katsota. Maria on tyytyväinen asioiden tilaan, kunnes tapahtuu jotain yllättävää: hän rakastuu naapurin nelikymppiseen isäntään. Äitiään vanhempaan mieheen!

"Minä en ole enää entiseni. Mutta kuka minä olen nyt?"

Kirja kuvaa upeasti nuoren tytön tunnelmia; mennään virran mukana, kunnes alkaa tulla omia ajatuksia. Omia tekoja, rajanvetoja. Maailmaa mullistavat politiikan käänteet näyttäytyvät vain käytännön tasolla, jos sitäkään. Sillä Marialla on salaisuus. Ja hän elää valheessa.

"Valhe on kaikista synneistä pahin, tapasi Tradel-mummi sanoa kun Lorenz oli taas kerran riistanajossa. Minusta tuntuu että hän oikeassa."

Pidin kovasti kirjan viipyilevästä tunnelmasta, nuoren tytön maailman ajatuksista - vaikka, jos hän olisi oma tyttäreni, tekisi mieli ravistella ja lujaa - ja naisen kehityksen kuvauksesta. Miten Maria kaipasikaan vahvaa isää, vahvaa rakastajaa, vahvaa sidettä johonkuhun.

Hän on itsekin vahva, vaikka vasta muotoutumassa. Kauneus ei ole sivuseikka, mutta Marialla on muutakin, mistä olen kateellinen, nimittäin heittäytymisen taito. Hän elää hetkessä, ja osaa nauttia siitä. Huolestuminen tulee vasta jälkeenpäin, jos ollenkaan.

Intuitio on kuitenkin vahva, ja Maria tietää lopulta, mitä haluaa. Älykkäänä ihmisenä hän hoitaa asiansa niin pitkälle, ettei paluuta enää ole - tai ehkä sittenkin on, sillä hän saa oppia myös sen, ettei kaikkeen voi itse vaikuttaa.

"Paljastumisen pelko on väistynyt sen tiedon tieltä, ettei totuus tule aina päivänvaloon. Se saa minut miettimään, mikä kaikkea sellaista sattuukaan salassa, mitä minä en milloinkaan saa tietooni."

Upea psykologinen kasvutarina tärkeästä, ehkä tärkeimmästä ikävaiheesta; kun tytöstä kasvaa nainen. Lisämausteena Saksojen yhdistyminen. Nostan kukkahattuani Gummerukselle, joka on tuonut markkinoille tämän vuoden tähän saakka parhaita kirjoja. Kustannusvainu on nyt kohdallaan. Ja käännöstyö myös.

Kenelle: psykologisista romaaneista pitäville, naiseksi kasvamista miettiville, saksalaisesta nykykirjallisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Erja sanoo jo kirjan nimen vieneen mukanaan (samaa mieltä), Hanna pitää kirjaa leppoisana kesäkirjana (eri mieltä). Leena Lumia jälki värisyttää, Karoliina vertaa kansia eri maissa.


Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken. Gummerus 2014. Suomennos Ilona Nykyri.

Sekalaisia lukumainintoja

Olen edelleen niin Kultarinnan kuin Donna Tarttinkin lumoissa, etten osaa keskittyä muuhun lukemiseen enkä kirjoittamiseen. Pari noin järkyttävän järeää (kultaista) tapausta lähes peräkkäin vaatii näköjään sulattelua.

Yrityksen puutteesta ei ole kyse. Houkuttelin itseäni lukemaan eri keinoin: mitä jos ottaisin väriteeman? Kullankimalteessa innostuin Albert Espinosan Keltaisesta maailmasta, koska siinä on hieno kansi. Sonja kertokoon enemmän. Kansi on kirjassa ehdottomasti parasta. Kyseessä on kertomus syöpäsairaan nuoren miehen maailmankatsomuksesta ja siitä, miten kuolemaan johtavan taudin kanssa voi pärjätä. Mutta huh, kirjoittaja elää selvästi jo jossain eri maailmassa. Juu ei.

Maria Matinmikko on kirjoittanut runokirjan nimeltä Musta. Tämähän kuulostaa hyvältä värisarjassani! Runot kiehtovat, ja luen niitä joskus salaa, vaikken mitään ymmärräkään. Eikä Musta auttanut asiaa, noin 83 % meni korkealta ja kaukaa ohi. Onneksi en ole ainoa, jopa Kiiltomato sanoo kirjailijan olevan hankala. Joitakin kauniita lauseita ja oivia ajatuksia jopa minä kirjasta silti löysin. Ja iloista oli se, ettei Musta ole vain mustaa ja synkkää, vaan se voi olla myönteistäkin. Musta on tiiveintä, mitä on - siinä on kaikki. Jotenkin näin kirjailija sitä kuvasi.

Okei, väriteema ei toimi. Onneksi kirjoja yöpöytäpinossa riittää.

Aloitin Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää, mutta pian huomasin, että kirjailijan sinänsä houkuttavan persoonallinen kirjoitustapa ei pure; hänen utuisesti pyörähtelevät lauseensa muodostavat jonkinlaisen silkkiharson, jonka läpi tai ohi en millään päässyt. Mistä tässä oikein on kyse? Luovutin.

Petri Vartiaisen Isäasentoja luin kokonaan, mutta se jätti minut ymmälleni, vaikka pikkulasten isänä olon tilitys vaikuttaa aidolta, ja jopa herätti hiukan myötätuntoa jos kohta kunnioitustakin tuota survival-elämänvaihetta eläviä kohtaan. En ole selvästikään kohderyhmää. (Niin, en ole nuori isä.) Ei ole Kirsikään, mutta hän löysi kirjasta paljon hyvää.

Luonnon laki, Kari Hotakaiselta, oli sinänsä helppo lukea, onhan hän taitava tekijä ja teksti on hyvin hotakaismaista nasevine lauseineen ja havaintoineen yhteiskunnan kummasta menosta, tässä vanhusten ja sairaiden hoidosta - ja lisäbonuksena tirkistely vakavasta onnettomuudesta toipuvan keski-ikäisen miehen mietteisiin IRL - mutta perimmäinen viesti jäi epäselväksi tässäkin. Hotakaissuosikkini on edelleen Juoksuhaudantie, toisin kuin Sallalla.

Grégoire Delacourtin Katseenvangitsija on vielä helpompi luettava. Ihan liian helppo. Onnenkoukuissa sentään oli enemmän sisältöä. Tosin yhtäläisyyksiä on; aiemmin päähenkilön riesana oli rikkaus, tässä kauneus. Mutta herkullista heruttelua tai mieleenjäävää mietittävää ei kirjoittaja nyt saa aiheesta irti. Annamilla perusteellisempi arvio. 

Okei, fiktio ei siis nyt nappaa. Siirryn tietokirjoihin, puhdistamaan lukumieleni hampaanvälejä myöten uusille elämyksille ja samalla ehkä hankkimaan tiedonjyväsiä. Kuinka ylevää, saa nähdä miten käy.

Esimiesbussilla erinomaiseen johtamiseen, neuvoo Ilkka Korpelainen. Bisneskirjat kiinnostavat aina. Tämä on kovin perinteinen ja hieman naiivi rautalankamalli esimiestyöstä ja johtamisesta. Mutta jos jokainen esimies hallitsisi kirjassa kuvatut asiat ja lisäksi ottaisi huomioon myös modernin työelämän ja tasa-arvon, työläisen elämä olisi silkkaa silkkiä ja purppuraa. En ole esimies, mutta koska kirjoitan heille paljon asiatekstejä työssäni, on hyvä tietää, mitä kohderyhmän maailmaan kuuluu. Ja alaisena tietysti myös. Talouselämä arvioi.

Seuraavaksi voisin lukea kirjan Erityisherkkä ihminen, jota Leena Lumi suosittelee, ja pinossa on myös Heikki Ylikankaan Suomen historian solmukohtia sekä Petteri Järvisen Jippii! - tarina suuresta IT-kuplasta.

Mutta juuri nyt, mitä ihmettä lukisin? Käteen osui kirjastossa Alan Bradleyn Piiraan maku makea. Pari sivua luin siinä paikalla, ja hei, vaikuttaa oikein hyvältä. Onkohan tämä nuortenkirja? Ei se mitään, nuoriso-osasto lienee sopivin ja sulavin juuri nyt, mukaan kirjastosta tarttui myös Douglas Adamsia.

Mainio tapaus Piiraan maku onkin! 11-vuotias pikkuvanha kemianhullu Flavia selvittelee rikostapausta perinteiseen brittidekkarityyliin, fiksusti ja huumorilla. Lumiomenalla tarkempi kuvaus kirjasta.

Taisin tehdä juuri henk.koht. ennätykseni linkityksissä ja maininnoissa per postaus. Pian pakkaan kirjoja etelänmatkalaukkuun, joten sälää luvassa edelleen, jos en ehdi rauhoittua ja keskittyä tässä välissä lukemiseen ja kirjoittamiseen "kunnolla". Kevät on levotonta aikaa... mutta mukavaa sen jatkoa kaikille!


Alan Bradley: Piiraan maku makea, Bazar 2014, suomennos Maija Paavilainen.
Albert Espinosa: Keltainen maailma, Bazar 2014, suomennos Taina Helkamo.
Grégoire Delacourt: Katseenvangitsija, WSOY 2014, suomennos Leena Leinonen
Kari Hotakainen: Luonnon laki, Siltala 2013.
Ilkka Korpelainen: Esimiesbussilla erinomaiseen johtamiseen. MIF 2013.
Maria Matinmikko: Musta. Mahdollisen kirjallisuuden seura 2013.
Petri Vartiainen: Isäasentoja. Otava 2014.

Kultarinta

Muistelen, että jokin taho järjesti kilpailun Suomen uudeksi kansalliskirjaksi joskus, muistaako kukaan, mistä oli kyse?

Nimittäin nyt olisi sellainen kirja tarjolla, jonka soisi löytyvän joka kodin kirjahyllystä, joka niemestä ja notkelmasta. Se voisi olla pakollinen luettava viimeistään lukiossa, ja siihen tutustuminen saisi olla maahanmuuttajien kansallisuuden saamisen ehtona. Sitä voisi siteerata niin häissä kuin hautajaisissa, ja se saisi innoittaa niin musiikintekijöitä, elokuvaohjaajia kuin käsityöläisiäkin, väitöstutkimuksista puhumattakaan.

Näin minä sen näen: Kultarinta on suomalaisuuden perusteos ja kansamme sisimmän ytimen kuvaaja. Anni Kytömäki on esikoiskirjallaan maalannut meille luettavaksi niin Suomen luonnon kuvauksen kuin historian ja itsenäisen maan synnyn henkilöidensä silmin. Uskomattoman täysi tarina sisältää niin paljon, että sitä on vaikea kuvailla: se sivuaa suomalaisuutta niin monelta kantilta, aina luonnonuskonnoista ja mytologiasta liikenteen ja teollisuuden kehitykseen 1900-luvun alkupuolella.

Ja etenkin kuvatuksi tulee suomalainen luonne ja perhe-elämä. Erik Stenfors kasvaa kirjassa pojasta mieheksi, ja hänen tyttärensä Malla jatkaa tarinaa kirjan toisessa osassa. Erik on se myyttinen perusmies, joka kulkee omia polkujaan, löytää lohtunsa ja rakkautensa luonnosta, elää ja hengittää sen tahtiin, mutta on perusyksinäinen, vakava ja alkoholiinkin taipuvainen. Tunteita ei ole opittu näyttämään eikä juuri tuntemaankaan, mutta kun se tunne tulee, se on valtava ja vie mennessään, yhtä luonnollisesti kuin lintujen syysmuutto.

Suomalainen mentaliteetti ja henkinen perintö kuvataan kirjassa hienosti. Sitä samaa, mihin täällä Pohjantähden alla on totuttu: helppoa ei ole kellään, kovalla työllä ja kieltäymyksillä sinun pitää leipäsi ja vähäisen onnesi ansaitseman. Ja kun turma tulee - ja tietysti se murheellisten laulujen maassa tulee - tulee myös ruumiita tai vähintään mieli murtuu, joku taipuu vaan ei taitu, joku tarttuu pulloon. Ja kaikki seuraavat säätilojen vaihtelua, kuulostelevat jäiden lähtöä ja heittäytyvät sammaleille lepäämään.

Luonnontieteilijä Erik tapaa Lidian metsässä, missäpä muualla, sillä siellä hän viettää suurimman osan ajastaan, yliopistotyönsä ohessa. Hän asuu Helsingissä, mutta matkustaa tutkimustensa vuoksi paljon, joten kirja vie lukijankin matkalle maaseuduille eri puolelle maata, niin Karjalaan kuin Lappiin, Pohjanmaalle ja Hämeeseen. Imatrankoski kuohuu vielä vapaana, hevospeleillä ja pyörällä kuljetaan, tai vielä uudenkarheita junakiskoja pitkin. Kehitys ei muuten näyttäydy tarinassa myönteisenä: autoista seuraa onnettomuutta, metsien hakkuita ja soiden kuivatuksia surraan, riistakannan pienentymistä harmitellaan.

Jossain vaiheessa säväytti, kun Kjell Westön Missä kuljimme kerran alkoi takoa mielessä. Kirjoissa on paljon samaa; hallittu hieno teksti, yksityiskohtien runsaus, aikakauden elävyys, kerronnan kulku monella tasolla, hieman haikea ja nostalginen tunnelma. Jopa Erikissä on paljon samaa kuin Eccussa. Hyvän perheen poika, joka valitsee oman tiensä, mutta ei välttämättä menesty. Haaveista muodostuu pettymyksiä, kirkkaista odotuksista karua todellisuutta. Ehkä Malla, uusi sukupolvi, toimii toisin?

Mutta kaltaisuuksista huolimatta Kytömäellä on oma äänensä. Eikä hän kuvaa Westön tapaan sotaa tai yhteiskuntaluokkia - vaikka niitäkin mukana on, etenkin jälkimmäistä - vaan katsoo kaikkea luonnon näkökulmasta. En ole luontokuvailujen ystävä, vaan linnun lennot ja kaislan kahinat yleensä pitkästyttävät, mutta jos Westö avasi silmäni aikakauden poliitikalle ja sodan vaikutuksille tähän päivään asti, tekee Kytömäki saman luontoaiheen suhteen. Miten paljon suomalaiset ovat eläneet luonnon ehdoilla, miten suuri vaikutus sillä meihin on niin henkisellä kuin aineellisellakin tasolla. Onhan luonto tarjonnut elannon, uskonnon, turvan ja suojan jo ammoisista ajoista, se on kaiken alku ja juuri.

Ehkä kirjailija haluaa muistuttaa meitä tästä perusasiasta ja tärkeimmästä omaisuudestamme. Ehkä hän vain halusi luoda vaikuttavan tarinan. Molemmissa tapauksissa hän on onnistunut erinomaisesti.

Pidin kerronnan hienoisesta mystisyydestä, vaikka jotkin faktat jäävät hieman avoimiksi, kun polveileva teksti kieputtaa lukijaa pyörteessään. Ehkä tarkoituksella, ettei taika raukeaisi? Tämä saattaa vierastuttaa kriittistä lukijaa. Kirjassa luonto on oikeastaan päähenkilö, ehkä siksi sen ilmiöt eivät tunnu tällä kertaa pitkästyttäviltä (tosin pitkiltä). Luontoa ei vain kuvata, vaan sillä on oma roolinsa.

On vaikea uskoa tätä esikoisromaaniksi, niin valmis ja kypsä se on. Kerrottavaa riittäisi, joten suosittelen kaikkia lukemaan itse.

Kenelle? Suomalaisille ja suomalaisuudesta kiinnostuneille. Luonnontuntijoille ja -ystäville. Jos ennen oli suo, kuokka ja Jussi, nyt on metsä, kiikari ja Erik. Asetelman uskon kolahtavan kansaan, samoin maisemien ja maaseutuelämän kuvauksien sekä kaiken yllä leijuvan katoavan maailman nostalgisen tunnun. Mollivoittoinen sävellaji on aina ollut suomalaisten suosiossa. Vaikkei tämä suinkaan synkkä opus ole, myös kauneutta ja toivoa on paljon.

Muualla: Kirjailijan veli kerää linkkilistaa kirjan näkyvyydestä Poplaarissa.

Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus 2014.