Kultarinta

Muistelen, että jokin taho järjesti kilpailun Suomen uudeksi kansalliskirjaksi joskus, muistaako kukaan, mistä oli kyse?

Nimittäin nyt olisi sellainen kirja tarjolla, jonka soisi löytyvän joka kodin kirjahyllystä, joka niemestä ja notkelmasta. Se voisi olla pakollinen luettava viimeistään lukiossa, ja siihen tutustuminen saisi olla maahanmuuttajien kansallisuuden saamisen ehtona. Sitä voisi siteerata niin häissä kuin hautajaisissa, ja se saisi innoittaa niin musiikintekijöitä, elokuvaohjaajia kuin käsityöläisiäkin, väitöstutkimuksista puhumattakaan.

Näin minä sen näen: Kultarinta on suomalaisuuden perusteos ja kansamme sisimmän ytimen kuvaaja. Anni Kytömäki on esikoiskirjallaan maalannut meille luettavaksi niin Suomen luonnon kuvauksen kuin historian ja itsenäisen maan synnyn henkilöidensä silmin. Uskomattoman täysi tarina sisältää niin paljon, että sitä on vaikea kuvailla: se sivuaa suomalaisuutta niin monelta kantilta, aina luonnonuskonnoista ja mytologiasta liikenteen ja teollisuuden kehitykseen 1900-luvun alkupuolella.

Ja etenkin kuvatuksi tulee suomalainen luonne ja perhe-elämä. Erik Stenfors kasvaa kirjassa pojasta mieheksi, ja hänen tyttärensä Malla jatkaa tarinaa kirjan toisessa osassa. Erik on se myyttinen perusmies, joka kulkee omia polkujaan, löytää lohtunsa ja rakkautensa luonnosta, elää ja hengittää sen tahtiin, mutta on perusyksinäinen, vakava ja alkoholiinkin taipuvainen. Tunteita ei ole opittu näyttämään eikä juuri tuntemaankaan, mutta kun se tunne tulee, se on valtava ja vie mennessään, yhtä luonnollisesti kuin lintujen syysmuutto.

Suomalainen mentaliteetti ja henkinen perintö kuvataan kirjassa hienosti. Sitä samaa, mihin täällä Pohjantähden alla on totuttu: helppoa ei ole kellään, kovalla työllä ja kieltäymyksillä sinun pitää leipäsi ja vähäisen onnesi ansaitseman. Ja kun turma tulee - ja tietysti se murheellisten laulujen maassa tulee - tulee myös ruumiita tai vähintään mieli murtuu, joku taipuu vaan ei taitu, joku tarttuu pulloon. Ja kaikki seuraavat säätilojen vaihtelua, kuulostelevat jäiden lähtöä ja heittäytyvät sammaleille lepäämään.

Luonnontieteilijä Erik tapaa Lidian metsässä, missäpä muualla, sillä siellä hän viettää suurimman osan ajastaan, yliopistotyönsä ohessa. Hän asuu Helsingissä, mutta matkustaa tutkimustensa vuoksi paljon, joten kirja vie lukijankin matkalle maaseuduille eri puolelle maata, niin Karjalaan kuin Lappiin, Pohjanmaalle ja Hämeeseen. Imatrankoski kuohuu vielä vapaana, hevospeleillä ja pyörällä kuljetaan, tai vielä uudenkarheita junakiskoja pitkin. Kehitys ei muuten näyttäydy tarinassa myönteisenä: autoista seuraa onnettomuutta, metsien hakkuita ja soiden kuivatuksia surraan, riistakannan pienentymistä harmitellaan.

Jossain vaiheessa säväytti, kun Kjell Westön Missä kuljimme kerran alkoi takoa mielessä. Kirjoissa on paljon samaa; hallittu hieno teksti, yksityiskohtien runsaus, aikakauden elävyys, kerronnan kulku monella tasolla, hieman haikea ja nostalginen tunnelma. Jopa Erikissä on paljon samaa kuin Eccussa. Hyvän perheen poika, joka valitsee oman tiensä, mutta ei välttämättä menesty. Haaveista muodostuu pettymyksiä, kirkkaista odotuksista karua todellisuutta. Ehkä Malla, uusi sukupolvi, toimii toisin?

Mutta kaltaisuuksista huolimatta Kytömäellä on oma äänensä. Eikä hän kuvaa Westön tapaan sotaa tai yhteiskuntaluokkia - vaikka niitäkin mukana on, etenkin jälkimmäistä - vaan katsoo kaikkea luonnon näkökulmasta. En ole luontokuvailujen ystävä, vaan linnun lennot ja kaislan kahinat yleensä pitkästyttävät, mutta jos Westö avasi silmäni aikakauden poliitikalle ja sodan vaikutuksille tähän päivään asti, tekee Kytömäki saman luontoaiheen suhteen. Miten paljon suomalaiset ovat eläneet luonnon ehdoilla, miten suuri vaikutus sillä meihin on niin henkisellä kuin aineellisellakin tasolla. Onhan luonto tarjonnut elannon, uskonnon, turvan ja suojan jo ammoisista ajoista, se on kaiken alku ja juuri.

Ehkä kirjailija haluaa muistuttaa meitä tästä perusasiasta ja tärkeimmästä omaisuudestamme. Ehkä hän vain halusi luoda vaikuttavan tarinan. Molemmissa tapauksissa hän on onnistunut erinomaisesti.

Pidin kerronnan hienoisesta mystisyydestä, vaikka jotkin faktat jäävät hieman avoimiksi, kun polveileva teksti kieputtaa lukijaa pyörteessään. Ehkä tarkoituksella, ettei taika raukeaisi? Tämä saattaa vierastuttaa kriittistä lukijaa. Kirjassa luonto on oikeastaan päähenkilö, ehkä siksi sen ilmiöt eivät tunnu tällä kertaa pitkästyttäviltä (tosin pitkiltä). Luontoa ei vain kuvata, vaan sillä on oma roolinsa.

On vaikea uskoa tätä esikoisromaaniksi, niin valmis ja kypsä se on. Kerrottavaa riittäisi, joten suosittelen kaikkia lukemaan itse.

Kenelle? Suomalaisille ja suomalaisuudesta kiinnostuneille. Luonnontuntijoille ja -ystäville. Jos ennen oli suo, kuokka ja Jussi, nyt on metsä, kiikari ja Erik. Asetelman uskon kolahtavan kansaan, samoin maisemien ja maaseutuelämän kuvauksien sekä kaiken yllä leijuvan katoavan maailman nostalgisen tunnun. Mollivoittoinen sävellaji on aina ollut suomalaisten suosiossa. Vaikkei tämä suinkaan synkkä opus ole, myös kauneutta ja toivoa on paljon.

Muualla: Kirjailijan veli kerää linkkilistaa kirjan näkyvyydestä Poplaarissa.

Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus 2014.