Elävää kuvaa

perjantai 2. toukokuuta 2014

Kultarinta

Muistelen, että jokin taho järjesti kilpailun Suomen uudeksi kansalliskirjaksi joskus, muistaako kukaan, mistä oli kyse?

Nimittäin nyt olisi sellainen kirja tarjolla, jonka soisi löytyvän joka kodin kirjahyllystä, joka niemestä ja notkelmasta. Se voisi olla pakollinen luettava viimeistään lukiossa, ja siihen tutustuminen saisi olla maahanmuuttajien kansallisuuden saamisen ehtona. Sitä voisi siteerata niin häissä kuin hautajaisissa, ja se saisi innoittaa niin musiikintekijöitä, elokuvaohjaajia kuin käsityöläisiäkin, väitöstutkimuksista puhumattakaan.

Näin minä sen näen: Kultarinta on suomalaisuuden perusteos ja kansamme sisimmän ytimen kuvaaja. Anni Kytömäki on esikoiskirjallaan maalannut meille luettavaksi niin Suomen luonnon kuvauksen kuin historian ja itsenäisen maan synnyn henkilöidensä silmin. Uskomattoman täysi tarina sisältää niin paljon, että sitä on vaikea kuvailla: se sivuaa suomalaisuutta niin monelta kantilta, aina luonnonuskonnoista ja mytologiasta liikenteen ja teollisuuden kehitykseen 1900-luvun alkupuolella.

Ja etenkin kuvatuksi tulee suomalainen luonne ja perhe-elämä. Erik Stenfors kasvaa kirjassa pojasta mieheksi, ja hänen tyttärensä Malla jatkaa tarinaa kirjan toisessa osassa. Erik on se myyttinen perusmies, joka kulkee omia polkujaan, löytää lohtunsa ja rakkautensa luonnosta, elää ja hengittää sen tahtiin, mutta on perusyksinäinen, vakava ja alkoholiinkin taipuvainen. Tunteita ei ole opittu näyttämään eikä juuri tuntemaankaan, mutta kun se tunne tulee, se on valtava ja vie mennessään, yhtä luonnollisesti kuin lintujen syysmuutto.

Suomalainen mentaliteetti ja henkinen perintö kuvataan kirjassa hienosti. Sitä samaa, mihin täällä Pohjantähden alla on totuttu: helppoa ei ole kellään, kovalla työllä ja kieltäymyksillä sinun pitää leipäsi ja vähäisen onnesi ansaitseman. Ja kun turma tulee - ja tietysti se murheellisten laulujen maassa tulee - tulee myös ruumiita tai vähintään mieli murtuu, joku taipuu vaan ei taitu, joku tarttuu pulloon. Ja kaikki seuraavat säätilojen vaihtelua, kuulostelevat jäiden lähtöä ja heittäytyvät sammaleille lepäämään.

Luonnontieteilijä Erik tapaa Lidian metsässä, missäpä muualla, sillä siellä hän viettää suurimman osan ajastaan, yliopistotyönsä ohessa. Hän asuu Helsingissä, mutta matkustaa tutkimustensa vuoksi paljon, joten kirja vie lukijankin matkalle maaseuduille eri puolelle maata, niin Karjalaan kuin Lappiin, Pohjanmaalle ja Hämeeseen. Imatrankoski kuohuu vielä vapaana, hevospeleillä ja pyörällä kuljetaan, tai vielä uudenkarheita junakiskoja pitkin. Kehitys ei muuten näyttäydy tarinassa myönteisenä: autoista seuraa onnettomuutta, metsien hakkuita ja soiden kuivatuksia surraan, riistakannan pienentymistä harmitellaan.

Jossain vaiheessa säväytti, kun Kjell Westön Missä kuljimme kerran alkoi takoa mielessä. Kirjoissa on paljon samaa; hallittu hieno teksti, yksityiskohtien runsaus, aikakauden elävyys, kerronnan kulku monella tasolla, hieman haikea ja nostalginen tunnelma. Jopa Erikissä on paljon samaa kuin Eccussa. Hyvän perheen poika, joka valitsee oman tiensä, mutta ei välttämättä menesty. Haaveista muodostuu pettymyksiä, kirkkaista odotuksista karua todellisuutta. Ehkä Malla, uusi sukupolvi, toimii toisin?

Mutta kaltaisuuksista huolimatta Kytömäellä on oma äänensä. Eikä hän kuvaa Westön tapaan sotaa tai yhteiskuntaluokkia - vaikka niitäkin mukana on, etenkin jälkimmäistä - vaan katsoo kaikkea luonnon näkökulmasta. En ole luontokuvailujen ystävä, vaan linnun lennot ja kaislan kahinat yleensä pitkästyttävät, mutta jos Westö avasi silmäni aikakauden poliitikalle ja sodan vaikutuksille tähän päivään asti, tekee Kytömäki saman luontoaiheen suhteen. Miten paljon suomalaiset ovat eläneet luonnon ehdoilla, miten suuri vaikutus sillä meihin on niin henkisellä kuin aineellisellakin tasolla. Onhan luonto tarjonnut elannon, uskonnon, turvan ja suojan jo ammoisista ajoista, se on kaiken alku ja juuri.

Ehkä kirjailija haluaa muistuttaa meitä tästä perusasiasta ja tärkeimmästä omaisuudestamme. Ehkä hän vain halusi luoda vaikuttavan tarinan. Molemmissa tapauksissa hän on onnistunut erinomaisesti.

Pidin kerronnan hienoisesta mystisyydestä, vaikka jotkin faktat jäävät hieman avoimiksi, kun polveileva teksti kieputtaa lukijaa pyörteessään. Ehkä tarkoituksella, ettei taika raukeaisi? Tämä saattaa vierastuttaa kriittistä lukijaa. Kirjassa luonto on oikeastaan päähenkilö, ehkä siksi sen ilmiöt eivät tunnu tällä kertaa pitkästyttäviltä (tosin pitkiltä). Luontoa ei vain kuvata, vaan sillä on oma roolinsa.

On vaikea uskoa tätä esikoisromaaniksi, niin valmis ja kypsä se on. Kerrottavaa riittäisi, joten suosittelen kaikkia lukemaan itse.

Kenelle? Suomalaisille ja suomalaisuudesta kiinnostuneille. Luonnontuntijoille ja -ystäville. Jos ennen oli suo, kuokka ja Jussi, nyt on metsä, kiikari ja Erik. Asetelman uskon kolahtavan kansaan, samoin maisemien ja maaseutuelämän kuvauksien sekä kaiken yllä leijuvan katoavan maailman nostalgisen tunnun. Mollivoittoinen sävellaji on aina ollut suomalaisten suosiossa. Vaikkei tämä suinkaan synkkä opus ole, myös kauneutta ja toivoa on paljon.

Muualla: Kirjailijan veli kerää linkkilistaa kirjan näkyvyydestä Poplaarissa.

Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus 2014.





24 kommenttia:

  1. kirjassa oli runsaasti eri teemoja, joten kirja sopii mielestäni hyvin lukupiirikirjaksi. Hieno teos, tosin itse olisin kaivannut tiivistämistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, varmasti sopii hienosti juuri lukupiirikirjaksi. Minunkin makuuni tekstiä oli paljon ja rönsyilevästi, mutta ihailen silti.

      Poista
  2. Voi kun odotan että saan tämän käsiini ja pääsen lukemaan. Vaikuttaa upealta kirjalta :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on poikkeuksellinen kirja, Sanna, näitä ei ilmesty yhtenään. Mukavaa siis tiedossa, toivottavasti pääset pian sen kimppuun!

      Poista
  3. Kuvaat niin upeasti mahtavaa kirjaa! Kultarinta on todellakin vahva kuvaus suomalaisuudesta, Suomesta, meidän historiastamme, luonnostamme, mentaliteetistamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anna Mustikkakummusta. Tämän myötä todellakin soivat mielessä kaikki suomalaiset peruslaulut, ei voinut mitään.

      Poista
  4. Varmasti hieno kirja, innostuttava postaus.

    (Eccu sen sijaan vaikka oli herkkä, oli huono perheenisä. Hänhän joi kieltolain aikana, käytti runsaasti alkoholia, jopa huumeita, laiminlöi perheensä, raskaana olevan vaimonsa, lapsensa, petti useasti ja toistuvasti, sekoitti raha-asiansa, otti kummallisia kuvia seurapiiridaameista, ei ollut koskaan kotona ja lopulta teki itsestään lopun...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä jos innostukseni välittyy, Jokke. Niin, ei ollut Eccu malli-iskä, eikä Erik myöskään, jos ei nyt ihan noin sekava kuin Eccua kuvasit, aika paljon samoja piirteitä heistä löytyy.

      Poista
    2. Aika hauska juttu, että Kultarintaa on monessa blogissa verrattu Westöhön ja Erikiä Eccuun... eikä kirjoittaja ole lukenut ainuttakaan Westön kirjaa :)

      Poista
    3. Eikö tosiaan! Mutta vertaus on vain ihaileva ja yhtäläisyydet plussaa. Oma ääni silti selkeästi molemmilla on, ei liian paljon samaa. Fanitan nyt molempia :-)

      Poista
    4. Toinen vertailukohde on ollut Ulla-Lena Lundberg, jonka kirjoista Annilla ei myöskään vielä ole lukukokemuksia :)

      Poista
    5. Luonto on vahva Lundbergillakin, ja kieli kaunista. Mitähän Anni tykkää lukea?

      Poista
    6. "Suuria kertomuksia" :)
      Pirkanmaan kirjastojen PIKI-verkkosivulla "Kohtaamisia" on Anni Kytömäen pieni haastattelu - se löytyy sivun oikeanpuoleisen palstan valikosta. Jutun lopussa on myös linkki yhteen lehtihaastatteluun.

      Poista
    7. - ja tästä jäi vielä linkki pois:
      https://piki.verkkokirjasto.fi/web/arena/kohtaamisia

      Poista
    8. Kiitos paljon, Sammaleinen (hieno nimimerkki sinulla muuten)!

      Poista
    9. Ja YLEn aamu-tv-haastattelu on kiinnostava: http://areena.yle.fi/tv/2252925

      Poista
    10. Kirjan luettuani (Arjan arvion innoittamana) ja tulkittuani niin Erikissä ja Eccussa on todella paljon samankaltaisuutta, joskin on erojakin.

      Äveriäs isä, ongelmista kärsivä äiti. Minusta kuitenkin Eccu oli sentään yksityisyrittäjä ja pärjäsi muullakin kuin isän omaisuudella eikä omiin reissuihinsa sekoittanut omaa lastaan. Herkkyys varmasti oli myös samaa. Eccua lisäksi vedätettiin sijoituskuvioissa.

      Korostan, että tämä on vain minun tulkintani.

      Poista
    11. Haa, hienoa että sain sinut lukemaan kirjan, Jokke! Et ole postannut (vielä)? Tulkintasi on varmasti aivan oikea; pitäisi vähän tarkemmin keskittyä näihin piirteisiin ja lukea kirjoja uudestaan, jotta voisin analysoida tarkemmin. Nyt tässä oli niin paljon kaikkea muuta, mikä velloo mielessä, tämä on niin runsas, että joka tapauksessa pakko lukea vielä uudestaan.

      Poista
  5. Blogissani olisi haaste sinulle. Toivottavasti ehdit vastailla :)

    VastaaPoista
  6. Kiitos Sini, käyn kurkkaamassa ja vastailen!

    VastaaPoista
  7. Hienoja huomioita, Arja!

    Kiinnostava tuo Westö-vertaus. Se ei olisi tullut mieleeni, mutta nyt kun sen tuot esille, hengessä on tosiaan jotain samaa. Pidin kyllä Kultarinnassa siitä, että henkilökuvaus keskittyi lähinnä kahteen henkilöön, se fokusoi kuvausta onnistuneesti. Ja metsä lumosi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun luit ja lumouduit! Tosiaan, henkilöitä ei ole ainakaan liikaa, luonto on kolmas keskushahmo.

      Poista
  8. Arja, upea arvio! Kirja on meillä kesän lukupiirikirjana minun ehdotuksestani, enkö malttaisi odottaa, että pääsisin aloittamaan sen. Tässä on paljon suomalaisuuden aineksia. Kuulostaa aina vaan kiehtovammalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina! Aivan nappivalinta lukupiirikirjaksi, tässä on niin paljon aineksia, että varmasti jokainen löytää jotain.

      Poista