Vaikka rakastan kirjoja, kirjoittamista, tekstejä ja sanoja, niin jostain syystä niistä kertovat kirjat ovat lähes poikkeuksetta tylsiä, päälleliimatun itsetarkoituksellisia ja teennäisiä. Ehkä aihe on liian läheinen kirjoittajille tai itsellä on liian suuret odotukset. Ainakin luomisen tuskaa poteva kirjailija on kertakaikkiaan vain niin kaluttu aihe, että siitä on vaikea tuoda esiin mitään raikasta.Dickerin kirjassa näitä kirjailijoita on peräti kaksi; entinen ja nykyinen bestselleristi. Lähtökohta ei siis ole lupaava, mutta jo astetta näppärämpi ajatus on yhdistää kirjailijoihin rikosmysteeri. Yhdistelmän houkuttamana ja vähän mainonnankin uhrina kirjaan tartuin.
Harry Quebert on maailmankuulu kirjailija, joka joutuu vaikeuksiin. Hänen kauan sitten kadonneen nuoruudenrakkautensa Nolan ruumis löytyy vuosikymmenten kuluttua kaverin omasta puutarhasta. Harryn suojatti Marc, kirjailija hänkin, alkaa selvittää tapausta pelastaakseen Harryn murhasyytteestä ja ajautuu samalla tekemään omaa romaaniaan, kustantajan painostuksesta. Romaanin ja mysteerin ratkaisun eteneminen limittyvät toisiinsa.
Valmiina tajunnanräjäyttävän jännittävään tarinaan! Ensimmäiset 400 sivua sujuivatkin iloisesti laskematta, vaikka lukujen alussa olevat kirjoittamisen tuskasta ja ilosta kertovat johdannot ovat vaivaannuttuvia, juuri tuota alussa mainittua keinotekoista lukemista rakastavien koukuttelua.
Itse juoni vetää kohtalaisesti noin puoliväliin. Sitten tulee lepovaihe, josta mikään ei oikein tuntunut etenevän. Toistoa harrastetaan paljon tehokeinona. Hyvä idea, jos oikeasti jännite kasvaa, mutta ei kasva. Alan vilkuilla, paljonko sivuja on jäljellä. Jatkanko? Jatkan, haluan tietää, miten arvoituksessa käy.
Loppupuoli kieputetaan mysteeriä edestakaisin, ja epäillyt vaihtuvat tiuhaan. Muutaman kerran kirjailija onnistuu yllättämään, mutta jännitys ei nouse asteikon ylärekisteriin missään vaiheessa. Kirja on kuitenkin viihdyttävä ja helppolukuinen, siinä ei ole paljon henkilöitä eikä turhan monimutkaisia kuvioita. Mukavaa ajankulua, jos yhden ja saman murhamysteerin ratkominen yli 800 sivun verran jaksaa kiinnostaa. Joitakin välimerkki- ja muuta kielivirheitä käännökseen on valitettavasti jäänyt, mikä on yllättävää laadukkaan Keltaisen kirjaston kirjassa.
Kenelle? Mainoslause "jos luet vain kirjan vuodessa, valitse tämä" on taiten valittu. Kirja sopii parhaiten juuri heille, jotka eivät lue paljon, vaan katsovat mieluummin dekkareita ruudulta, sillä kirja muistuttaa harkittuine koukkuineen jakso jaksolta kirjoitettua tv-sarjaa. Kohderyhmää ajatellen tosin sivumäärä voi olla turhan runsas. Dekkareiden hevijuusereille taas sisältö ei ehkä tarjoa riittävästi haastetta.
Muualla: Booksyllä mainio postaus, ja hänen lukutyyliinsä Dicker sopii. Amma kuvaa kirjaa koskettavaksi ja kiinnostavaksi. Sonja myöntää koukuttavuuden, mutta on hieman varautunut.
Joël Dicker: Totuus Harry
Quebertin tapauksesta. Suomennos Anna-Maija Viitanen. Tammi 2014.
Kustantajan lukukappale.
Tunnistan samat huomiot ja ilmiöt kuin sinä, mutta taisin kuitenkin pitää tästä aika paljon enemmän kuin sinä. Tykkäsin siitä, että kirja oli jotenkin rajapinnoilla: vähän dekkaria, vähän mukasyvällistö kirjallisuushöpinää, vähän romantiikkaa ja niin edelleen... Mutta onhan kirja pitkä, siitä ei pääse mihinkään.
VastaaPoistaTykkään muuten tästä kansiversiosta enemmän kuin siitä toisesta!
Luulen, että tuo mainitsemasi mix on juuri se, joka monia lukijoita viehättää. Vähän sitä ja vähän tätä, sekasalaattina. Itse tykkään selkeästi erottuvista raaka-aineista, niin kirjassa kuin lautasella.
PoistaMinulle tämä "kirjoja kirjojen kirjoittamisesta" -ilmiö on perusinhokki... mutta juonen koin vetäväksi. Dicker tosiaan onnistuu pyörittämään kuvion sekaisen moneen kertaan pienellä porukalla. :-)
VastaaPoistaSama inhokki mulla. En käsitä, miksi tuo aihe ei ikinä toimi. Kiva kun pääsit siitä yli ja viihdyit kirjan kanssa, minä en oikein päässyt perusinhosta eroon. Vaikka mukavaa viihdettä tämä on, ja näpsäköitä käänteitäkin, kuten kunnon tv-sarjassa pitääkin ;-)
VastaaPoista