Elävän näköiset

Tornionjoki. Muistan, kun näin sen ensi kerran. Mikä vaikutus sisäsuomalaiselle rauhaisiin järvenselkiin ja pikkujokiin tottuneelle. Jylhä, valtavan leveä, vuolas ja äänekäs. Jykevä jotenkin.

Eeva ja Alfred perustavat perheen Tornionjoen rantaan Jokihaaran kylään. Ruotsi on lähellä, joen toisella puolella. Sinne voivat lapset vaikka uida, vaikka vanhemmat kieltävät. Joki on iso asia kaikille. Joskus myös hämmentävä. Voiko joen virtaus vaihtua toiseen suuntaan? Alfredin mielestä näin kävi.

"Kaikki muu Alfredissa on normaalia ja ihanaa, mutta tämä jokiasia. Eeva pudottaa omenan lattialle ja juoksee Alfredin perään. Alfred istuu tuolilla talon takana. Eeva pysähtyy hänen eteensä ja aikoo huutaa, mutta näkee sitten, että Alfredin silmänaluset kiiltelevät itkusta. Hän rauhoittuu. - Sano miksi sie oikein tehet tätä? - Mie en tehe mithään. Eeva alkaa taas melkein huutaa, mutta hän tietää jo, ettei väitteleminen johda mihinkään. - Niin sie et tehe ko son vain. - Son vain."

Perheeseen syntyy neljä tytärtä. Kaivattua poikaa ei tule tänne, vaan naapuriin, jossa Sisko ja Reino saavat Sakarin, ainokaisensa. Sattumoisin Alfred on myös Sakarin isä. Ei siitä sen enempää, paitsi että Sakarilta jää poika, Anders.

Lapset kasvavat, vanhemmat vanhenevat. Eevan ja Alfredin nuorin, Aleksandra, on levoton. Hän tippuu puun oksalta ja katkaisee kätensä, tutkii ympäristöään, haluaisi nähdä paikkoja. Teininä hän lähtee linja-autolla Helsinkiin kesätöihin, siivoojaksi Eläinmuseoon. Vanhemmat sisarukset ovat lähteneet jo aiemmin muualle.

"Te tyttäret olette ainoat, mitä meilä on ja jos teille jotaki tapahtuu, ei meile jää mithään."

Aleksandra käy kotiseutunsa lukion loppuun, mutta kesätyöstä löytyy kutsumus: eläinten täyttäminen. Ja sitä hän pääsee opiskelemaan pääkaupunkiin, ja jälleen töihin Eläinmuseoon, nyt alansa asiantuntijaksi Suomessa. Hän käy harvoin kotiseudulla, mutta kerran hänen tullessaan tulee mukana maha. Mutta ei miestä. Mahasta syntyy Santeri.

Santerista kasvaa tähtitieteilijä, tiedemies. Onhan hän jo pienenä rakennellut kokonaisia yhteiskuntia leluillaan ja pohtinut kaiken tarkoitusta.

"Suurten mittakaavojen ajattelu antaa turvaa elämän jokapäiväisyyttä vastaan.... Hän haluaa ymmärtää ja hallita systeemejä ja nähdä, että on säännönmukaisuutta, toistuvuutta ja suuria rakenteita, joiden sisällä elämä tapahtuu."

Anders puolestaan lähtee merille. Ja kaikki nämä henkilöt ovat toisissaan kiinni, kuka löysemmin, kuka tiukemmin. Kirja kertoo sukupolvitarinan, joka on levollinen ja täsmällinen. Asiat ovat oikeita ja todellisia, kuten henkilötkin. Sopivasti tietoa, sopivasti oman ajattelun varaan jäävää. Hieman rosoista ja epätasaista, jopa ylihuolellista, kuten esikoiskirjaan usein kuuluu, mutta silti teksti vie mennessään.

Eevan ja Alfredin suhde, Aleksandran ura, poikien itsensä etsiminen tulevat lukijalle todellisiksi monen yksityiskohdan kautta. Silti kirja ei ole puuduttava, vaikka kärsimätön lukija saattaa hypähdellä kuvausten lomassa. Teksti on aistivoimaista; kun Aleksandra tekee työtään, seepran ruumiinmuodon tuntee sormenpäissään, lihasten värähdykset näkyvät. Lapin ääni kuuluu vahvana, kuvaukset niin Kiirunan kaivostyöstä kuin merimiehen pestistä, käsitöistä tai koiranhoidosta ovat osuvia ja tarkkoja. Etenkin eläimet. Jos Anni Kytömäki muotoili metsän eläväksi hahmoksi, joka suomalaisen sielussa asuu, tässä sen sijalla ovat eläimet. "Sukupolvien unet ja koirasuhteet." 

Aleksanda käy kotona äidin kuoleman jälkeen, ja tapaa Andersin. "Pitkä matka", hän sanoo. "Onko perse puutunu? - Perse on kylä aika puutunu. Mitäs täällä? - Mitäs täälä, jännitystä riittää niinkö aina."

Sitä riittää myös kirjassa, mutta hienovireisesti. Tapahtumilla ei mässäillä, tunnelmilla sitä enemmän. Kirja on koskettava perhekuvaus ja samalla laajempi kuva Lapin elämästä, sukupolvien eroista suuren muutoksen kourissa, kun maaseutuyhteiskunnasta siirryttiin kaupunkiin luokkaretkeilemään. Omallakin kohdalla tuttuja juttuja. Luulenkin, että tämä kirja on paljon lukijansa näköinen; paljon asioita, joita ei sanota, mutta jotka voi tunnistaa. Nyt niin muodikas murrekieli on luontevaa, ei läpitunkevaa. Sisältöä on paljon, joten tiivistys on vaikeaa, sillä haluaisin mainita monta asiaa. Mutta totean vain, että tekstissä on sitä harvinaista kummaa lumoa, jota kirjoista aina hakee, mutta harvoin löytää. Ja kun löytää, tietää että kyseessä on helmi. Hieno kotimainen esikoinen tämäkin, Kultarinnan ja Neljäntienristeyksen jäljillä. Hienovireinen, levollinen ja tarkka.

"Onko toinen ihminen sittenkin ihmeellisintä mitä on?"

Kenelle: Lappi-ihmisille, muualle muuttaneille, tunnelmasta juopuville, aisteja kunnioittaville, tarkkuutta arvostaville, levollisuudesta nauttiville.

Muualla: Ahmu sanoo Vinttikamarissaan preesens-tekstiä toteavaksi ja etäännyttäväksi, kirjaa taitavaksi mutta tavallaan uuvuttavaksi. Suketus toteaa kirjan kiehtovaksi, salaperäiseksi ja hieman haastavaksi. Tuijata viehättyi, vaikka mainitseekin kirjan temmon ja tehon vaihtelevuuden.


Henni Kitti: Elävän näköiset. WSOY. Kannen suunnittelu kirjailijan itsensä.