Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja, tuo rakastettava ukonkäppänä, hätkähtää huomaamaan, että elämää on jo pitkä pätkä takana. Ei se ihan ole mennyt kuten piti, mutta sellaista se on, hän tuumii. Toimen miehenä hän päättää hoitaa hautajaisjärjestelynsä saman tien. Ei niitä kukaan muukaan kumminkaan kunnolla hoida.

Arkkua nikkaroidessa on sopivasti aikaa tuumailla kaiken maailman ilmiöitä ja tärkeitä asioita, ääneen tai mielessään - kummin päin, ei ihan selviä sen enempää lukijalle kuin miehelle itselleenkään, mutta mitäpä sen väliä, kunhan asiat tulevat selviksi. Tosin nuorempi poika - se, joka toi perheeseen sen pelottavan miniän - ihmettelee isänsä äkillistä puhetulvaa, joten saattaa olla, että ääneenkin tulee puhjettua vuosikymmenien vaikenemisen jälkeen. Mistä moinen?

Liekö ukko jonkinlaisessa depressiossa, kun kuolemaa miettii ja muutenkin tuntuu olevan alakulon vallassa. Vaikka väittääkin, ettei kuolemassa mitään kummallista ole, kaikilla se on edessä kuten syntymä takana. Suru on kuitenkin emännän vuoksi, joka makaa terveyskeskuksen vuodeosastolla puhe- ja liikuntakyvyttömänä, kaduttaakin oma käytös aikanaan. Yksinäisyys vaanii.

Lapset ovat sentään olemassa, ja lapsenlapset, joihin Mielensäpahoittaja on syvästi kiintynyt. Poikaa hän pyytää apuun testamentin laatimiseen, tai paremminkin, siihen sopivien välineiden hankkimiseen. Tosin pojalla sytyttää hitaasti kuin "enerkiansäästölampulla", pojantytär on sentään fiksu, isoäitiinsä kuulemma tullut.

Jonkinmoinen seikkailu siitä sukeutuu, ja ikä muistuttaa itsestään monella tapaa. Pienen haaverin seurauksena Mielensäpahoittaja löytää itsensä sairaalasta, jossa hän epäluonteenomaisesti tutustuu moniin uusiin ihmisiin. Mutta hän ei suinkaan suhtaudu kielteisesti asioihin tai keksintöihin, joihin tulee tutustuttua. Innostus ja sitä kautta reipas päätöskykykin jälleen heräävät, ja aivan kuin siitä alkaisi taas jonkinlainen uusi vaihe ukon elämässä.

Kirja on taattua Mielensäpahoittajaa, jonka lukemisesta jää lämmin ja hykerryttävä olotila. Edellinen kirja, Miniä, oli mielestäni vielä hulvattomampi - naisnäkökulman mukaan tuominen oli Kyröltä nerokas veto. Tässä olen havaitsevani pientä epätasaisuutta etenkin kirjan alkupuolella. Aivan kuin kone hieman yskisi, mutta käyntiin päästyään pörrää luotettavasti kuin Eskortin moottori. Takkuaminen näkyy siinä, että lukija miettii muutaman kerran, voisiko Mielensäpahoittaja todella sanoa noin kuin Kyrö väittää. (Hah, saa nauraa, lukija luulee jo tuntevansa hahmon sen luojaa paremmin.) Ja ollaanko kirjakieli-, puhekieli- vai murrelinjalla. Sanoisiko sama mies "alkkohooli" ja toisessa lausessa "ihan oikeasti" tai niinkin hienosti kuin "Eikö siellä koskaan tapahdu mitään hyvää", Afrikan uutisia kommentoidessaan.

Mutta tämä on pientä, luontevasti ja lämpimän humoristisesti kirjailija saa tekstin soljumaan, vaikkei tasapainoilu luontevuuden ja ymmärrettävyyden tai hauskuuden ja naurettavuuden välillä varmaan helppoa ole.

Jos pidit ennen, pidät nytkin. Monta naurua tai vähintään hymähdystä kirjailijan notkea sanankäyttö ja nokkelat oivallukset saavat aikaan. Vähän vierastin lopun kirjeosuutta, mutta menköön - Kyrö lienee halunnut tuoda mieheensä uusia piirteitä yksitoikkoisuuden estämiseksi, ja pehmeyttä puuttui. Ymmärtävä ote eri-ikäisiin ja -värisiin on jälleen vahvasti mukana, samoin pintailmiöistä jäpätyksen ohella monet tärkeät perusarvot, kuten heikoista huolehtiminen, perheen arvostaminen, työnteon ja tekemisen kunnioittaminen valittamisen sijasta ja vastuullisuus - ylipäänsä kyky erottaa elämän isot asiat pienistä. Tähän suomalaisuuden peruskauraan ja tietysti kirjailijan osaamiseen Mielensäpahoittajan viehätys perustuu. Sellasia aikoja vaan teillekin.

Muualla: Krista tykkää, ja muita en pikahaulla löytänytkään. Saa ilmoittautua.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. WSOY 2014.