Murhenäytelmä

Jälleen kirja, jonka jälkeen piti hetkeksi keksiä muuta tekemistä kuin lukemista, sen verran selkäpiitä kylmäsi. Murhenäytelmä on nimensä mukainen, joka on suorasukainen käännös sisällöstä, alkuperäisnimi (tapahtumapaikan nimi) olisikin ollut suomalaiselle lukijalle käsittämätön.

Kolmen lapsen yksinhuoltajaäiti Asta Eicher löytää uuden rakkauden kirjeenvaihtopalstalta. Toivo herää: kääntyisikö onni, saisiko nainen miehen rinnalleen ja saisivatko lapsen huolehtivan isäpuolen? Kirjan nimestä jo arvaamme, ettei niin käy. Käy paljon pahemmin.

Vaikka tragedia tapahtuu kirjan alkuvaiheissa ja loppuosa menee sitä selvitellessä, pitää Phillips jännitystä yllä koko tiiliskiven verran. Pahaenteinen, välillä näennäisen rauhallinen ja jopa mystisen unenomainen tunnelma väijyy lukijaa jatkuvasti ja kaappaa huomion loppuun asti.

Tarina perustuu - valitettavasti - tositapahtumiin. Phillipsiin tapahtuma Amerikan pikkukaupungissa vuonna 1931 on tehnyt suuren vaikutuksen, ja hän osaa upeasti kutoa sen ympärille kaunokirjallisen verkon, joka vangitsee. Kauhun tunnelma syntyy suurelta osin faktoista, joita kirjailija esittää: mukana on todellisia valokuvia ja otteita aikansa asiakirjoista ja lehtijutuista.

Asta ei löydä rakkautta, vaan kuoleman. Sama kohtalo odottaa monia muita naisia, joita kirjeystäväherra kosiskelee, rahojen toivossa, kuten käy ilmi. Auervaara-ilmiöstä puhutaan meillä naureskellen, mutta psykopaatteja on ollut ja on edelleen oikeasti olemassa, eikä se naurata. Arvaamattomuus ja täydellinen piittamattomuus muiden tunteista ovat armottomia iskuja niiden kasvoja päin, jotka yrittävät selittää tapahtumia.

Emily yrittää. Hän on lehtinainen, joka tekee tapauksesta juttuja toimeksiantajalleen, mutta jää siihen kiinni enemmän kuin ammattimaisesti kuuluisi. Sinkkunainen löytää uusia puolia itsessään näiden menneiden tapahtumien tai niihin tutustumisen kautta. Tapahtumat muuttavat hänen elämänsä monin tavoin. Jotenkin mystisesti mutta lukijalle täysin ymmärrettävästi hän tuntee syvää yhteyttä kuolleeseen perheeseen, etenkin tytär Annabeliin. Mutta selviävätkö vanhat arvoitukset ja saako syyllinen rangaistuksensa? Mitä jälkeenjääville jää?

Kirja on niin rakenteeltaan kuin tekstiltäänkin taitava ja laadukas, vetävä lukuromaani. Hieno, jännitteinen ja monipolvinen tarina, joka edustaa kunniakkaasti Tammen Keltaista kirjastoa. Toi tunnelmaltaan ja kurjien kohtaloiden ihmisiltään mieleen Oatesin, mutta ei ole niin karu, vaan runsaampi, rönsyävämpi ja maagisempi. Pidin siitä, että erilaisia elementtejä ja langanpäitä on paljon. Pidin myös siitä, että kirjailija muistuttaa meitä siitä, että ennen verkko- ja someaikojakin on osattu käyttää mediaa niin hyvään kuin pahaan. Ja siitä, ettei psykopaatti nettiä tarvitse. Vanhat hyvät ajat eivät olleet pelkästään hyviä.

Muualla: Leena Lumi tuntee Phillipsiä enemmänkin. (Minulle kirja oli kirjailijan ensimmäinen, ja hieman epäilen, etteivät laulavat kaskaat ja soljuvat tajunnanvirrat olisi minun juttuni.)  Mummo matkalla ei viehättynyt, eikä kirja hänen mielestään sovellu Keltaiseen kirjastoon. Ullan mielestä kirja on Phillipsin paras ja toi mieleen Kate Atkinsonin Elämä elämältän ja Alice Hoffmannin Punaisen puutarhan.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä. Tammi 2014. Suomennos Kersti Juva.