Ole hyvä

Tykkään kovasti näistä vähän vinksahtaneista reaalimaailman tarinoista. Tarkoitan sellaisia, joissa arki tai henkilö (tai molemmat) ovat pikkuisen oudolla uralla, ihan vähän, mutta sen verran normista sivussa, että näkökulmasta tulee riemastuttavan, hätkähdyttävän erilainen. Tai sitten kirjan näkökulma on niin tiukasti ja erikoisesti rajattu, että tulos on sama, vaikka muuten oltaisiin todellisessa maailmassa. Usein nämä kirjat ovat hyvin pelkistettyjä, mutta sisällöltään painavia.

Onko tälle tyylille jotain omaa sanaa? Uuskumma lienee liikaa, koska maagisia piirteitä ei ole. Reaalinyrjähtäneet? Esimerkkejä näistä ovat Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani, Anu Holopaisen Ilmeetön mies, Marjo Niemen kirjat ja Annelies Verbeken kirjat.

Riikka Takalan Ole hyvä kuuluu samaan joukkoon, realistisimmasta päästä. Se pohtii hyväntekemistä, työttömyyden vaikutuksia ja maailman köyhyyden monia mittareita. Ystävykset Aava, Elli ja Viola harrastavat afrotanssia ja kipuilevat keski-iän ja työttömyyden kurimuksessa, akateemisista koulutuksistaan huolimatta. Muitakin kipupisteitä löytyy jokaiselta. Tietysti yksi niistä on mies tai sen puute. Ellillä on tytär, jonka isä on vankilassa.

"Jos elämä mitattaisiiin surkeusasteikolla, niin hyvältä näytti. Jos lomakkeita asetettaisiin pinoon ja säälipistejärjestykseen, Elli saattaisi olla jopa kaikkein toivottomin ja voittaa tässä arvonnassa. Hän oli työtönkin. Työkyvytön. Ilman lopullista päätöstä siitä, mitä ihmettä yhteiskunta tekisi hänellä hänen loppuelämänsä ajan."

Aava sai aikoinaan töitä, vaikkei ollut pätevin, mutta ainakin laihin. Näin sanoi hänet rekrytoinut Ralf, josta tuli Aavan asuinkumppani. Mutta Aavakin joutui jäämään kotiin, imuri ystävänään. Gradu on ikuisesti kesken. Viola ostaa lahjan olemattomalle lapselleen ja harrastaa virityksiä lähikapakassa. Kaikilla on krooninen rahapula, mutta silti he haluavat auttaa vielä vähäosaisempia. Ja nyt he kohdistavat auttamistarpeensa tanssinopettajaansa, Afrikasta tulleeseen Florenceen. He haluavat oman projektin, jolla nostaa omaa itsetuntoaan ja pätevyyden tunnettaan. Operaatio Vittu käynnistyy.

"Onko sinulla projektinhallintakykyä? No on toki. Oletko koskaan hallinnut yhtään projektia? En kylläkään. Oletko koskaan hallinnut yhtään mitään? En oikeastaan. Pystytkö siis hallitsemaan edes itseäsi?"

Naiset eivät ymmärrä, miten kaukana heidän maailmansa on Florencesta, jonka ääni myös kuuluu kirjassa. Lukija tietää enemmän. Ja säälii naisten vimmaisia yrityksiä päästä jostain johonkin, saada jotain hallintaansa, tuntea tekevänsä hyvää ja hyödyllistä. Hallinta tuntuu kuitenkin luisuvan yhä kauemmas naistemme käsistä. Ja kuka oikeastaan on avun tarpeessa? Vastauksia ei anneta, langanpäitä ei solmita eikä tulevassa näy lohtua.

Kirja on kannanotto tämän päivän ilmiöihin, tulkitsen. Mutta se ei surkuttele, vaan kertoo kuivalla huumorilla. Takalan kieli on kaunista, oivallus nokkelaa, harkitun niukka teksti lihallista ja aistillista. Erikoinen kokonaisuus jättää lukijan hämmennyksiin, mikä ei ole ollenkaan huono piirre. On pakko hieman pohtia. Elina Warstan upea kansi luo puitteet, joissa värikkäät pyörteet tanssivat afrorummun tahtiin ja kirjaimet kultaavat hyvät tarkoitukset.

Kenelle? Työttömille keski-ikäisille naisille, hyväntekeväisyyttä harrastaville, omaperäisyyttä arvostaville, hämmennyksiin haluaville.

Muualla: Mari A pääsi kuulemaan kirjailijan omia ajatuksia kirjasta. Lukukauden Jaana tiivistää sanoman hienosti. Annika K sanoo kirjaa huikeaksi ja runolliseksi ja listaa enemmän linkkejä.

Riikka Takala: Ole hyvä. Atena 2014.
Lukukappale kustantajalta.