Valistuksen paikka

Arne Nevanlinna muistelee kirjassa nuoruuttaan, opiskeluaikojaan ja etenkin arkkitehtiuran alkutaivalta. Samalla hän luo kiinnostavan ajan ja tapojen kuvauksen sodan kokeneiden "hyväosaisten" nuoruudesta, sivistysperheen elintavoista ja koulutuksesta 1950-60-luvuilla.

Arne Nevanlinnan suunnittelma talo Helsingin Lauttasaaressa.

Jos isä on maailmankuulu arkkiatri, on lapsilla hieman paineita. Toki kuuluisasta ja viisaasta isästä on hyötyä, vaikka ajan tavan mukaan isä oli perheessä melko kaukainen hahmo ja ehdoton auktoriteetti. Sukunimi takasi kuitenkin lapsille hyvän palvelun virkamiesten taholta - jopa opettajien - ja lähtökohdat ja kontaktiverkoston, jollaista me vastaavaa ilman jääneet tavikset emme osaa kuvitellakaan.

Nevanlinna kirjoittaa humaaniin, hauskaan ja älykkääseen tapaansa tapahtumia ja anekdootteja matkan varrelta. Opin paljon niin arkkitehdin työstä kuin verkoston voimasta, mutta hyppelehtiviä tarinoita on ennen kaikkea äärettömän mukava lukea. Huumori, joka myöhemmissä fiktiokirjoissa näkyy terävämpänä ja hienostuneempana, muistuttaa vielä opiskeluaikojen teekkarihuumoria puujalkavitseineen, puhutaanhan juuri niistä ajoista. Perheen sisällä harrastettiin myös omanlaistaan huumoria ja jutunkerrontaa. Tarina antaa ymmärtää Arnen olleen aina hyvä suustaan, vaikka hän sanookin tuolloista itseään ahdistuneeksi. Suhteellista! Älynsä ja taustansa sekä etelähelsinkiläisen elämänpiirinsä ansiosta nuori mies oli melko ylimielinen ja kritisoi herkästi niin "landeja" kuin muitakin, jotka elivät erilaista elämää hänen tottumuksiinsa verrattuna. Mutta kukapa nuori ei niin tekisi. Harva kuitenkin uskaltaa paljastaa sen koko kansalle, vaikka aikaa on kulunut 50 vuotta kerrotusta.

Murrosiässä Arne joutui sotaan. Siitä on olemassa omat tarinansa, mutta tämä kirja alkaa sen jälkeisen opiskelun alusta, muistumia lapsuudestakin on mukana. Ensin Arnen tavoite oli teekkarin tupsu ylioppilaslakkiin. Kavereita riitti, heilojakin, koulua käytiin ja  tupakkaa kului, kun nuoret miehet kuuntelivat jazzia yötä myöten. Arne myös itse harrasti pianonsoittoa. Uraksi valikoitui arkkitehtuuri, koska insinöörin ura olisi vaatinut enemmän matemaattista taipumusta. Piirtäjäksi hän kuitenkin päätyi. Opettavainen muistutus lukijoille, että suurin osa arkkitehdeistä ei voita maankuuluja kilpailuja tai pääse Arkkitehti-lehteen, vaan tekee tavallisia taloja, piirtää niitä ilman sen suurempaa taiteellista panostusta, työmuurahaisena.

"Kotoa olin perinyt annoksen kriittisyyttä, tosin pienen mutta kuitenkin. Minäkin yritin kovasti, mutta toisinaan epäilys hiipi mieleen. Ehkä näin ei ollutkaan hyvä, oliko aina pakko tehdä niin kuin muut, ehkä asian voisi funtsata toisinkin."

Kaikkea katuu vaan ei nuorena naimista, sanotaan. Arne avioitui nuorena, ja Vaimon kanssa perustettiin koti ensin ensin Helsingin Merikadulle - olihan Arne kotoisin läheltä, Pietarinkadulta. Jossain vaiheessa he asuivat uudessa lähiössä Munkkivuoressa, mutta haave oli Tapiola, tuo arkkitehtien pyhä paikka. Alkavien arkkitehtien kielenkäytössä alan gurua kutsuttiin tuttavallisesti Alvariksi (ja sitä ranskalaista Corbuksi). Aalto oli kiistaton mestari, jonka asemaa kukaan ei kyseenalaistanut - eikä kyseenalaista edelleenkään. Tuolloin kuitenkin moni, kuten Arnen appi, piti Aaltoa "suulaana, sivistyssanoja ylenmäärin viljelevänä snobina. Eikä ollut kokonaan väärässä." Alan sisäpiirin juttuja kirja tarjoilee herkullisesti, mutta kiltisti - ei suuria paljastuksia, edes päähenkilöstään, joka vaikenee monesta isosta asiasta. Kaiken kattava muistelmateos ei ole kyseessä. Mutta se ei lukunautintoa vähennä, kirjailija päättää sisällön, ja sujuvasta tekstistä ja valikoiduista jutuista saamme kaikki nauttia. Tuotannosta 13 kirjaa on jo painettu, ja pari on kovalevyllä, hän sanoo blogissaan.

Kirja piirtää kuvan fiksusta ja pärjäävästä nuoresta miehestä, joka ajoittain koki huonommuuden tunteita ehkä lähinnä isänsä vuoksi ja perheen kuopuksena, mutta osasi toimia, tehdä ratkaisuja ja myös nauttia elämästä. Sitä en tiedä, kuinka hyvin kuva vastaa todellisuutta, enkä ehkä halua tietääkään. Elämänkokemusta tietysti tuossa iässä vielä puuttui, ja sen tuomaa viisautta ja avarakatseisuutta, joka välittyy vaikkapa romaanista Marie (linkitys Hjalmariin keskittyvään postaukseeni). Mutta hurmaava herra tämä Nevanlinna on, ei voi mitään, katsotaan asiaa sitten faktan tai fiktion kannalta. Ainakin minä olen myyty.

Ai niin, melkein unohtui: kirjassa on myös oheistarina, Oton ja Raakelin rakkaudesta. En oikein tiedä, miksi - ehkä kirjailija varovasti kokeili kaunokirjallista puoltaan tuomalla siitä osan muistelmatyyppiseen teokseen. Sujuvaa tekstiä sekin on, mutta hieman hämmentävä ulostulo tuon kaiken muun keskellä.

Muuta: Arne Nevanlinnan oma blogi. Siellä on listattuna koko tuotanto, josta onneksi monta on vielä minulle lukematonta. Ihmetyttää, miten samana vuonna - 1996 - on ilmestynyt kaksi arkkitehtuuriaiheista kirjaa. Mutta luulenpa lukevani tuon toisenkin, Illuusion arkkitehtuurista. Arkkitehtuurista hänellä on vankat mielipiteet jo nuorena. Ja uusin kirja Arne on jo hankittu, joten tulossa lisää Arne-juttua lähitulevaisuudessa. (Olikohan tämä toinen niistä kovalevyllä majailleista?)

Arne Nevanlinna: Valistuksen paikka. Noin kaksi vuosikymmentä muodon vuoksi. WSOY 1996.