Elävää kuvaa

perjantai 13. helmikuuta 2015

Hulluruohola

Räväkän hullu aloitus: nuori nainen, Sara Järä, kiskotaan kodistaan yöllä pyjamassa ja tohveleissa mukaan mustaan autoon, joka vie hänet tapaamaan tarinan toista vahvaa hahmoa. Omaa isoisäänsä, ainoaa sukulaistaan. Tarina vei heti mukanaan. Ihan hullua.

Sara joutuu maalle, kauaksi kaikesta, vanhalle koululle, rikkinäisten ihmisten joukkoon - tai niiden, jotka elävät eri todellisuudessa kuin ihmisten enemmistö. Arkikielessä heitä sanottaisiin hulluiksi, ja käytän sanaa tässä kirjoituksessa kaikella kunnioituksella, en halventavassa mielessä. Yksi asukkaista kasvattaa hulluruohoa talon kellarissa, yksi on taloudenhoitaja, joka on yhtä originelli, tai hullu, kuin muutkin. Omanlaistaan viisautta silti täynnä, hänkin.

Sara ei solahda joukkoon, johon hän ei tunne kuuluvansa. Mutta kokee yllätyksiä, eivätkä ne kaikki ole miellyttäviä. Osan tarinasta kertoo Sara, osan hänen isoisänsä, osan taloudenhoitaja Komulainen. Tiedä sitten, kuka heistä on hulluin. Tärkeä hahmo on myös psykiatrian erikoislääkäri Eelis Selander. Ja tietysti Matias. Ilman rakkautta ei hullukaan pärjää.

Pidin tarinan hulluudesta. Ja niistä hulluista. Ja koska tarina on hullu, se ei voi olla huono, eikä olekaan. Mitään hullunhauskaa ja pähkähullua tässä ei ole, vaan aitoa hulluutta. Joka voi olla joskus syvää viisautta, tai joskus sairautta. Mutta aina särkyvää - ping Jari Järvelä.

Lintusen kirja on kasvukertomus, erilaisuuden puolustus, muistutus ihmisen heikkoudesta, mutta myös vahvuudesta ja ainutlaatuisuudesta. Pidin kovasti, pienestä alkukankeudesta huolimatta.

Alkuun minua vaivasi kielikikkailu, erikoisten sanojen tarkoituksellinen käyttö ja ylihiotun tuntuinen kieli sekä luontokuvaukset, joita ei onneksi lopulta kuitenkaan ole liikaa.

"...lumi nousee järveltä, kuohahtaa niityillä korkeaksi pyörteeksi, kieppuu oikkuillen hankia pitkin, törmää viimein kuusikkoon, huojahtaa havujen syliin." 

Kämmen kaartuu kupiksi ja tähteet nakkautuvat siihen. Hienoinen käry leijahtelee nokkaan. Tämän tyylistä. Sitten totuin, tai hullu tarina pääsi vauhtiin niin, ettei se enää pistänyt silmään. Eri henkilöillä on oma kielensä ja persoonansa, mutta he eivät tule häiritsevän lähelle lukijaa. Ja kieli on oikeasti kaunista ja huolella mietittyä. Ja aihe mitä hulluin! Hullu kirja, monessa mielessä. Olenko nyt sanonut hullusti riittävän monta kertaa? Tulihan teema selväksi? Jos se on jo kirjan nimessä, miksi minäkään sitä salailemaan. Sillä ei tätä kirjaa muuten voi määritellä, jos se nyt pitää jotenkin määritellä.

Kenelle: Hulluudesta herkistyville, erilaisuuden ymmärtäjille, yllättävyyttä kaipaaville suomiproosan ystäville, kauniin kielen arvostajille.

Muualla: Tuijaa hämmensi, kunnes viehättäviä puolia löytyi. Booksy ei nähnyt kirjassa huumoria. Annelilla kirja oli menoa! (eli oletan vieneen mukanaan). Ulla ei halunnut päästää kirjasta irti. Annami ei muista lukeneensa mitään Hulluruoholan tapaista. Onko Hulluruohola mielentila, miettii Annika K.

Maritta Lintunen: Hulluruohola. WSOY 2014. Ulkoasu: Mika Wist.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti