Elävää kuvaa

perjantai 27. helmikuuta 2015

Monena mies eläessänsä: Elias Lönnrot

Tällaisia kirjoja pitäisi luetuttaa kouluissa. Mukava, helppolukuinen ja kiinnostavasti koottu tiivistetty elämäntarina suomalaisesta suurmiehestä (suurhenkilöstä?). Kirjasto tarjosi Elias Lönnrotin elämäkertaa luettavaksi, ja otin innoissani vastaan: alle 200-sivuisena se ei vaikuttanut musertavalta, vaikka teksti olisi puuduttavaa. Mitä se ei tässä ole.

Kronologisesti etenevä tarina kertoo Eliaksen elämänkaaren kurjan, köyhän ja riitaisen sammattilaisen torpan perheen pojasta koko maan arvostamaksi professoriksi. Ei ihan ainutlaatuista meillä, mutta huima kaari silti. Kotona tapeltiin ja nähtiin nälkää - jäkälänsyönti ei ollut vierasta - mutta Elias pääsi kouluun, yllättävää kyllä. Ilmeisesti poikkeuksellinen lahjakkuus näkyi jo nuorena. Eikä hänestä räätäliksi ollut, unohtui liikaa mietteisiinsä ommellessaan melko kehnosti.

Poika ei pettänyt odotuksia. Vaikka hän edetäkseen joutui tekemään paljon töitä - räätälinä, kotiopettajana - opiskelun ohessa ja väleissä rahaa hankkiakseen, hän suoritti opintoja Turussa hurjaa vauhtia. Muun muassa venäjän pakollisen puolen vuoden kurssin poika hoiti kuukaudessa. Opiskeluaikanaan hän solmi tärkeitä kontakteja ja oppi tiedon ohella maailman menoa, käytöstapoja ja sosiaalisuutta sekä löysi oman kutsumuksensa, suomen kielen ja sen historian. Ajankohta oli otollinen, autonomiaa haviteltiin, maailmalla liehuivat uudet tuulet ja ajattelu, kirjaa lainaten:

"Romantiikan kiinnostus historiaan ja kansojen muinaisuuteen herätti monessa maassa kansallisen tietoisuuden. Näin kävi myös Suomessa..."

Kansallinen herätys iski Eliakseen kuin kuuma veitsi voihin; hän tunsi heti asian omakseen. Lönnrot aloitti kuuluisat runojenkeräysmatkansa 1827, mistä syntyivät ensimmäiset julkaisut.

Havaintoja: Lönnrot pohti sitä, mitä kouluissa kannattaisi opettaa. Kasvien tunteminen ja jonkin soittimen soittotaito olivat hänestä tärkeitä mielen sivistykselle. Ajankohtaista nykyäänkin, kun sanotaan, että luontoa pitäisi tuntea sen suojelemiseksi, ja jokin luovuuden väylä pitäisi jokaisella olla oman itsensä ilmaisuun. Ja sitten vielä:

"Äidin kielen oppia kansankouluissa ei myös pitäisi laimi lyötämän."

No niin, siinä kuulitte! Toivottavasti kommentti on noteerattu nykyisissäkin opetussuunnitelmissa. Elias oli niin syvällä suomen kielessä, että hän osallistui murrekeskusteluihin sekä rakensi kirjasuomen ja paljon sanoja, joita käytämme. Kuten kirjallisuus, näyttelijä, sivistynyt ja itsenäinen. Emme saisi kuumetta emmekä erottaisi yksikköä ja monikkoa ilman häntä.

Lönnrot oli se tyyppi, joka ei osaa olla vilkuilematta puhelinta ja joka näpyttelee tablettia koko ajan, vaikka olisi kavereiden kanssa baarissa. Opiskelukaverit työintoa vähän naureskelivat, mutta silti miehestä pidettiin, sillä hän oli sopuisa (riitaisan kodin peruja) ja fiksu seuranpitäjä.

Ja intohimoinen työssään. Elias ei ymmärtänyt laiskuutta, sillä hänellä riitti energiaa, intoa ja motivaatiota: julkaisujen määrä on hurja, huippukautena kymmeniä vuodessa. Toisaalta hän älykkäänä miehenä osasi järjestää puitteensa niin, että se oli mahdollista. Ahkera ja rakastava vaimo hoiti kotiasiat, ystävät rutiinit, ja nero sai keskittyä omaan alaansa, suomen kieleen. Mies ehti rustaamaan virsiäkin; värssyssä näkyy oma työfilosofia:

"Karkoita meistä velttous. Luo meihin into, harrastus kaikissa toimissamme!"

Lönnrot teki Kalevalan runojenkeräysmatkansa juuri oikeaan aikaan. Vanhoja kansanrunoja muistaneet olivat vielä elossa, ajan henki oli otollinen kansalliselle ylpeydelle ja juurien tutkimiselle.

Mieleen tulee väistämättä toinen suomalainen nero, A.I. Virtanen. Miehillä on paljon yhteistä: paitsi jo lapsena ilmennyt poikkeuksellinen lahjakkuus, myös innostus, energia, ahkeruus ja lannistumattomuus oman asian puolesta, takaiskuista huolimatta. Niistä aineksista nerot näköjään syntyvät. Ja kun on älykäs, ymmärtää myös tunnepuolen tärkeyden. Perhe oli Eliakselle tärkeä.

Voin hyvin kuvitella miehen kirjan perusteella; siinä on onnistuttu. Vaikka elämäkerta on hyvin tiivis ja ohut, se kertoo paljon olennaista siitä, millaisesta ihmisestä oli kyse ja millainen hänen elämänsä oli. Elias Lönnrot kuoli 82-vuotiaana, mikä tuona aikana oli saavutus sekin. Lapsista suurin osa kuoli nuorena, mikä oli kova isku isälle ja tämän päivän sairaanhoidon näkökulmasta traagista.

Mutta suomen kieli elää, ja siitä suurkiitos uranuurtajalle. Kirja kertoo Lönnrotin elämänkaaren myös visuaalisesti kaaviomuodossa ja antaa lähdeluettelon lisätietoihin.

Hyvää Kalevalan päivää! (jota muuten alettiin viettää jo 1850-luvulla opiskelijoitten kesken, vaikka virallisesti vasta 1920-luvulla. Lönnrot allekirjoitti ja päiväsi Kalevalan ensimmäisen version esipuheen 28. helmikuuta 1835, siitä päivämäärä.)

Kuva: Finlit-sivuilta kuva, jota Lönnrotin eläessä myytiin 60 kopeekalla, aikansa julkkis. Mies itse kiusaantui huomíosta ja yritti pakoilla jopa merkkipäiviään, tuloksetta.

Tuula Korolainen, Riitta Tulusto: Monena mies eläessänssä. Elias Lönnrotin rooleja ja elämänvaiheita. Weilin+Göös 1985.

Liitän kirjan osaksi Elämäkerta-haastetta ja sen minihaastetta historiallisesta henkilöstä. (Nyt osui ajoitus kaikin puolin nappiin!)


2 kommenttia:

  1. Onpas houkutteleva esittely! Tämä siis lainausvaraukseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, saat kirjan multa seuraavaksi. Pidin kirjan "helppoudesta" ja ihmisläheisyydestä, se onnistuu hyvin tarkoituksessaan kuvata Lönnrotia henkilönä eri rooleissa; tutkijana, isänä ja aviomiehenä, taiteilijana, aikansa julkkiksena.

      Poista