Kaikki hajoaa

Kerrankin afrikkalaisuutta kuvaava kirja, jossa ei haistella hibiskuksen kukkia eikä romantisoida solisevien vesien äärellä, vaan kerrotaan tarina igbujen klaanista heidän näkökulmastaan, sellaisena kuin asioiden voisi kuvitella oikeasti olleen.

Vuonna 1958 ilmestynyt kirja kuvaa igbujen perinteisen elämänmuodon ja länsimaisen katsannon yhteentörmäystä ja kristinuskon tuloa Afrikkaan.

Tarinan päähenkilö on vahva mies Okonwo, jonka omia ja läheisten vaiheita seuraamalla lukija saa samalla kattavan katsauksen igbujen arkeen, joka on kirjan pääteema. Ruuanhankinta ja -laitto, häät ja hautajaiset, jumalien palvonta ja oikeusmenettelyt kerrotaan tarkasti. Vähän kuten Paula Havaste kuvaa kirjoissaan vanhaa suomalaisuutta. Ja pakko sanoa, sanalla tavalla niin tarkasti että välillä pitkästyin, mutta perinteistä kiinnostuneille kirja on aarreaitta.

Kuvauksen myötä silmät avautuvat huomaamaan ymmärtämisvaikeuksia puolin ja toisin. Miten valkoinen mies voi tuomita ihmisiä oman lakinsa mukaan vuosisatoja vanhan käytännön vastaisesti? Igbut ovat tyrmistyneitä. He "eivät löydä suuta jolla kertoa siitä." Suurin osa ei ole nähnyt valkoista ihmistä koskaan, eivätkä heidän nimityksensä erivärisille, noille kummajaisille, ole mairittelevia. Klaanin tavat uhrata lapsia tai jättää kaksosvauvat metsään kuolemaan tuntuvat julmilta, ja niihin lähetyssaarnaajat puuttuvat ensimmäisenä. Mutta valkoisten tavat tuntuvat igboista yhtä käsittämättömiltä ja oudoilta, etenkin yhden jumalan sääntö.

Huumoria löytyy vanhoista klaanin sanonnoista. Kun ihmiset muistelevat nuoruuttaan kuunnellessaan nuorten ilonpitoa: "Kun kuu loistaa, raajarikon tekee mieli lähteä kävelemään." Tai vaivaannuttavissa tilanteissa (tämä on suosikkini): "...vanhasta eukosta on aina kiusallista kun sananlaskussa mainitaan kuivat luut." 

Okonwo tekee paljon töitä päästäkseen klaanissa merkittävään asemaan, hoitaakseen perheensä ja työnsä moitteetta. Hän on viimeistä sukupolvea, joka elää vanhojen tapojen mukaan. Sillä aika muuttuu vääjäämättömästi, ja sitä kirja kuvaa taitavasti arkisten yksityiskohtien kautta. Valkoisten teknologia, itseluottamus ja ahneus tuovat ylivallan, jota vastaan on mahdoton taistella.

"Olemme kuulleet tarinoita valkoisista miehistä, jotka valmistavat väkeviä pyssyjä ja väkeviä juomia ja vievät orjia merten taakse, mutta kukaan ei ole kuvitellut että ne tarinat olisivat totta."

Haikeaa mieltä ja ajatuksia herättävä tarina ajan muutoksesta ja Afrikan historiasta. Afrikkaa sanotaan ihmiskunnan alkukodiksi, joten lainasin kirjan ymmärryksen kasvun toivossa kirjastosta kerrankin takakansitekstin perusteella: "Sitä pidetään yhtenä parhaimmista afrikkalaisista romaaneista, ja Time-lehti valitsi sen sadan parhaan 1900-luvulla ilmestyneen englanninkielisen romaanin joukkoon."

Sainko tietoa? Kyllä, yhdestä klaanista ja sen tavoista sekä rotujen syvästä erilaisesta taustasta. Kirja on aikanaan varmasti ollut räjäyttävä tuotos ja edelleen toimii hyvin meille, jotka eivät ole valkoisten vallanhalua miettineet sen kummemmin tai pitävät sitä normaalina. Toisaalta, suomalaisten omienkaan juurien tuntemus ei ole kovin välttämättä kovin vankka ja näkisin sen ensisijaisena tärkeysjärjestyksessä, jos haluaa tietää, miksi maailma on nyt sellainen kuin se on. Valkoihoisina kuitenkin kuulumme kirjan kuvaamaan muutokseen, ja nykyisenä globaalina aikana tämä on osa myös meidän taustaamme. Nämä ovat asioita, joita ei voi nähdä mustavalkoisina, jos haluaa niitä ymmärtää.

Tosiaan, Time-lehti valitsi kirjan sadan parhaan englanninkielisen 1900-luvulla ilmestyneen romaanin joukkoon. Lukukokemuksena juu ei, historiaa ja perinnettä avaavana kyllä. Tietokirjamainen.

Muualla: Mari a toteaa, ettei kirjassa ole hirveästi juonta, vaan vahvuus on tuokiokuvissa. Erja sanoo aiheen olevan historiallinen, mutta kirja voisi olla kirjoitettu nyt. Janelle kirja toi mieleen Nurah Farahin Aavikon tyttäret.

Cinua Achebe: Kaikki hajoaa. Basam Books 2014. Suomennos Heikki Salojärvi.
Originaali Things fall apart on vuodelta 1958.