Puheenaihe jos mikä! 50 vuotta kateissa ollut käsikirjoitus löytyi yllättäen toisen käsikirjoituksen välistä, ja niin saimme jatkoa Kuin surmaisi satakielen -teokselle, joka on upea, koskettava ja kaiken kaikkiaan - älkää nyt säikähtäkö - klassikko.Uutuuskirja on kirjoitettu ennen Satakieltä, Harper Leen ollessa aloitteleva kirjailija, mikä näkyy. (Kyynisenä ihmisenä en voi välttyä ajatukselta, että sen on haluttukin näkyvän, jotta "aidon" käsikirjoituksen löytymistarina olisi täydellinen, mutta ei mennä nyt siihen. Luotetaan, että kässäri on aito ja alkuperäinen.)
Onneksi kirjan nimi on käännetty alkuperäistä mukailematta: Go set a watchman olisi aivan liian raamatullisen ankara suomalaiseen makuun suoraan käännettynä. Tapaamme Satakielestä tutut henkilöt aikuisina. Scout, Satakielen 8-vuotias tyttö, on nyt aikuinen Jean Louise, joka palaa vierailulle synnyinkaupunkiinsa. Ja näkee sen ensi kerran aikuisen silmin.
Eurooppalaisilla ja suomalaisilla on omat historialliset kipupisteensä lähihistoriassa, samoin amerikkalaisilla: rotuerottelu on niistä suurimpia. Kun Jean Louise tapaa Alabamassa ihmiset, joihin hän luottaa kuin kallioon - isänsä Atticuksen ja rakkaimman ystävänsä Hankin - ja näkee heidät uudessa valossa, se on suuri järkytys. Sillä rakkaat, viisaat, lempeät miehet osallistuvat yhteisöihin, jotka kannattavat rotuerottelua, värillisen kansanosan erilaista kohtelua kuin valtaa pitävien valkoisten. Onko ihme, jos tyttö on tolaltaan?
Näettekö yhteyksiä tähän päivään? Minä kuvittelin näkeväni, enkä ollut siitä iloinen. Atticus ja Hank, jota Jean Louise rakastaa, mukautuvat, vaikka eivät hyväksykään - heidän mielestään niin on pakko toimia, jotta omaa asiaa tasa-arvosta saisi edes hieman eteenpäin. He ovat varmaan viisaita, silloisessa tilanteessa. He tuntevat yhteisönsä ja tietävät, miten siellä kannattaa toimia. Tekeekö se Jean Louisen ehdottomuudesta väärää? Ja kuka sopeutuu, kuka ei? Onko aina oltava joko-tai?
Symppaan syvästi Jean Louisea: tarina on ikiaikainen tytön kasvukertomus siitä, miten jossain vaiheessa me kaikki näemme vanhempamme uudessa valossa, ehkä sellaisessa, jota ei missään nimessä toivoisi. Kiintymys, tottumus ja kapina taistelevat.
Tekstinä kirja on lähes yhtä erinomaista kuin Satakielessä, vaikka muoto ja rakenne on kömpelömpi ja epätasaisuus vaivaa. Välillä luennoidaan, välillä jumiudutaan, mutta suurimman osan kirjasta kattava dialogi tekee siitä helppolukuisen. Jean Louise on älykäs, mutta tunnemyrskyt ylittävät hänenkin käsityskykynsä. Amerikkalainen historia ei tule lähelle suomalaista lukijaa, mutta tämän avulla sitä voi ja kannattaa yrittää ymmärtää. Ei ole olemassa "Amerikkaa", vaan on monesta erilaisesta maasta koostuva yhteisö. Vertaa "Eurooppa".
Ei, ei tätä voi yhdistää tämän päivän monikulttuurisuuskeskusteluun. Liian monet muuttujat ovat toisin. Lähinnä kirja auttaa ymmärtämään erilaisia tilanteita, mihin ihmiskunta voi joutua ja mihin amerikkalaiset ovat joutuneet. Hieman kaukaiseksi asetelma jää tämän päivän pohjoismaiselle lukijalle. Mutta jos on lukenut Satakielen, Jean Louisen ja hänen perheensä tarinan jatko on pakko saada tietää, ja tämä on se jatko. Onko se loppu? Julkaisijat ovat vihjailleet vielä kolmannestakin käsikirjoituksesta. Jos sellainen tulee, tietysti luen, mutta mennäänkö jo tekohengityksen puolelle? Tosin haluaisin kuollakseni tietää, miten Jean Louisen elämä jatkuu. On haikeaa jättää joku, jonka on tuntenut lapsesta saakka.
Kaikki taivaan linnut ei ylitä Kuin surmaisi satakielen -kirjaa millään määreellä. Jos joltain, ehkä suomennoksen osalta, sillä aiempi kirja sai tästä moitteitakin, itse nautin vanhahtavasta kielestä eikä kieli vaivannut. Uusi kirja noudattelee osin tekstin vanhahtavaa linjaa, mutta on osin myös hätkähdyttävän moderni sanavalinnoiltaan, joten vaikutelma jää hieman epätasaiseksi, mikä ei ole suomentajan vika, vaan alkuperäistekstin, luulen. Mahdollisesti alkuperäiskustantaja on hieman rustaillut käsikirjoitusta... (mutta kuten alussa sanoin, ei mennä nyt siihen.)
En mistään hinnasta olisi jättänyt tätä kirjaa lukematta, Satakielen jälkeen. Mutta hieman hämmentynyt olo jäi. Kirja on laadukas, mutta se tuskin toimisi sellaisenaan, ilman kuulua kaksostaan. Olisi kiinnostavaa kuulla arvio lukijalta, joka lukee vain tämän kirjan tai molemmat päinvastaisessa järjestyksessä. On vaikeaa olla neutraali, kun on jo koukussa. Koska Satakieli on niin valloittava.
Kenelle: Ilmeisimmin, Harper Lee -faneille; historiaa ymmärtämään pyrkiville, mietityttäviä tarinoita etsiville, näkemään tähtääville, monikulttuurisuutta pohtiville.
Muualla: Opittu on, josko niin mitään, sanoo Mummo matkalla. Blogiarvioita ei vielä muita löytynyt, joten linkitän Hesarin juttuun.
Harper Lee: Kaikki taivaan linnut. Gummerus 2015. Suomentanut Kristiina Drews.
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.
Oivaltava ja mielenkiintoinen postaus! Itselle jäi vastaavanlainen tunnetila: hivenen hämmentynyt ja hienoista harmittelua siitä, että lukujärjestys oli takaperoinen sekä aprikointia mietteistä, jotka olisivat nyt versoneet tutustuttaessa teoksiin aikajärjestyksessä... Mutta, Satakieli liittyi nuoruuden löydöksiin ja Linnut tähän päivään; molemmat kerrassaan kiintoisia! Aurinkoista alkanutta viikkoa!
VastaaPoistaJos joku ei ole lukenut Satakieltä, se kannattaa ehdottomasti lukea ensin! Tai ainakin se :-) (tosin sen jälkeen ei tätä millään voi olla lukematta) Kiitos Takkutukka, samoin sinulle mukavaa viikkoa!
PoistaSamaa mieltä, että ei ylitä satakieltä, ja on roisinen, mutta minusta myös ajankohtainen, voi verrata minkälaiset ovat väestöryhmien suhteet nyt. Lisäksi voi pohtia, onko oikeudenkäyttö tasa-arvoista.
VastaaPoistaTotta puhut, Jokke, vähemmistöjen oikeuksien kannalta hyvinkin ajankohtaista asiaa, vaikka tässä taustat ovat toiset kuin nykyisin monikulttuurisuudesta puhuttaessa.
PoistaVertasin kommentissa tilannetta (tai niitä näkemiäni uutispätkiä etelävalloista) nyt ja kirjan kuvaamaan tilanteeseen. Jokainen voi tehdä omat arvionsa.
PoistaSuomessa on sen sijaan minusta toimiva perusoikeusjärjestelmä ja niiden valvojina eri tahoja. Käsitykseni mukaan luultavasti viittaamastasi asiasta on tutkinta käynnissä. Minusta monikulttuurisuus(vaikka sitä ei mainita) on kirjattu nimeenomaan perustuslakiin, joka koskee kaikkia ja tätä perusoikeusjärjestelmää itse ainakin pidän puolustamisen arvoisena ja kaiken sivistyksen perustana.
Juhlavasti pääsen nyt siteeraamaan Suomen perustuslakia, jonka tunteminen vaikuttaa olevan hukassa jopa kansanedustajilta: "Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella." Että aika yksinkertainen asia, loppujen lopuksi. Mikä ihme siitä tekee niin vaikeaa?
PoistaJa juu Jokke, tietenkin olet oikeassa ja olen samaa mieltä. Muotisanat vaihtelevat, asia pysyy.
PoistaEn ole vielä päättänyt, luenko tätä. Tietyllä tapaa haluaisin säilyttää sen kuvan Satakielestä, joka minulla on ja pelkään, että tämän lukeminen rikkoisi sen. Kirjoituksesi antoi paljon ajateltavaa ja rupesi erityisesti kiinnostamaan, olisinko samaa mieltä siitä, että tätä "ei voi yhdistää tämän päivän monikulttuurisuuskeskusteluun."
VastaaPoistaNiin, ihmiset ovat aika samanlaisia aina, kun aletaan puhua eri väestönosien oikeuksista linjalla me-he. Osa puolustaa vain omaansa, osa ei ymmärrä epätasa-arvoa. Osa on fanaatikkoja, osa viileän järkeviä jne. On tässä siten samaa, mutta kuten Jokellekin vastasin, tilanne, jossa kirjassa ollaan, juontuu niin eri syistä ja käsitellään niin eri tavoilla kuin tänään, ettei minusta sikäli muistuta (pohjoismaista) nykyisyyttä kuin peruskysymykseltään tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista. Asian voi varmasti nähdä toisinkin.
PoistaLuin tämän loppuun noin viikko sitten, mutta sain blogattua vasta nyt. Odotukset olivat todella korkealla, eikä Kaikki taivaan linnut sitten noussutkaan odotusten tasolle. Toki se olisi pitänyt arvatakin, sen verran ennakkomarkkinoinnissakin on korostettu käsikirjoituksen yllättävää löytymistä ja sitä ettei Lee ole (aiemmin) ollut innostunut sitä julkaisemaan.
VastaaPoistaMinun oli vaikea tunnistaan henkilöitä samoiksi kuin Satakielessä, niin eri tavoin he käyttäytyvät - ja tuntuvat välillä ajattelevankin. Takakannessa kirjaa kuvataan mm. hauskaksi kasvukertomukseksi, mutta minua ei kyllä huvittanut oikein missään vaiheessa. :/
Pitäisi osata jättää ennakko-odotukset omaan arvoonsa ja antaa jokaiselle kirjalle mahdollisuus tehdä vaikutus nollapohjalta. (Nollapohja ei liene hyvää suomea :D Kuulostaa ihan konsultin puheelta…)
Sanottiinko kirjaa tosiaan hauskaksi - tuota sanaa en tosiaan käyttäisi tämän yhteydessä. Juu, ei huvita pätkääkään, mutta koskettaa kyllä, kun taustan tuntee. Ilman entistä kirjaa tuskin tämä olisi noussut millekään listalle, edes lukusellaiselle.
Poista