Antautuminen

Antautuminen on kuvaus itsestä ja sen löytämisestä, kivuliaasta aikuistumisesta, vaiheista, jotka johtavat toiseen - vääjäämättä tai vahingossa pisteeseen, jossa ollaan nyt.

Jonkinlaiseksi tilinpäätökseksi tai elämäkerraksi tätä voisi sanoa, jos haluaisi, sillä mukana on paljon (kaikki?) kirjailijan itsensä vaiheisiin liittyvää ja todeksi tietämäämme, mutta fiktion keinoin kuvattuna siten, että lukijan ei tarvitse miettiä yhteyksiä todellisuuteen, jos ei tahdo tai ei niistä mitään tiedä. Tosin aivan varmasti tahtoo, eikä sitä oikein voi välttää tämänkaltaisessa kirjassa. Asennoituminen kirjaan on siis lukijan alkuhämmennys, joka vain kasvaa lukemisen myötä: luenko faktaa vai fiktiota?

Päätän, että luen kirjaa, faktoista viis. Jo neuvolassa todettiin päähenkilön ihmispelko. Säpsähtelevää tyttöä kiusattiin, koulu oli piinaa. Vetäytyvällä oli outoja mieltymyksiä, kammon kohteita ja turvaa tuovia tapoja. Pienikin asia saattoi järkyttää päiviksi ja häpeäntunne oli ainainen seuralainen, mutta silti tyttö löysi kohti jotain; sanoja, sepitettä, Herman Hesseä, kirjoittamista ja vastakkaista sukupuolta. Kun hänestä rohkean esikoiskirjan myötä tuli julkisesti taiteilija, tyttö kuvitteli sen tuovan suojaa, antavan oikeutusta olemiselle. Ei se ihan niin mennyt.

"Tuollaisia hymyjä olen nähnyt ennenkin. Tuollaisiin hymyihin olen tottunut."

Kiitoksen ja kehujen jano oli kova, kun oli kolhuihin tottunut. Samoin levottomuus, joka ei laannu.

"En ymmärrä, että heittelehtivät mielialat ja kihelmöivä epävarmuus ei ole kaikista yhtä mieluisa olotila."

Se aiheuttaa hankaluuksia suhteissa ja monenlaisia ylilyöntejä. Mutta joskus löytyy myös jotain, johon uskaltaa heittäytyä kaikella ehdottomuudella. Kun tyttö tapaa kuuluisan runoilijan pojan ja perustaa tämän kanssa Kultaisen Perheen.

"Ja sattumansirkuttaja sirkuttaa, voi miten se sirkuttaa:..." 

Suuri, ehkä suurin oivallus on erityisherkkyys - jos olet lukenut Elaine Aronin kirjan, tiedät, mistä kirjan minä puhuu. Sillä nyt saa tyttö, nyt jo nainen, selityksen oudoille tavoilleen ja erilaisuudelleen. Herää.

"En tiennyt, että moneen kertaan kuvatun takana olikin erilainen maisema. Sepitetyn suojissa sykki toisenlainen tarina. Fiktio ei suojannut."

Erityisherkkyyden löytyminen on suuri oivallus ja vapautus, kuten aina, kun omille oireille tai ominaisuuksille löytyy nimi ja havainto: meitä on muitakin. Jotenkin en pidä sitä kuitenkaan kirjan pääpointtina lukijana, vaikka se ehkä kirjoittajalle sitä onkin. (Ahaa, nyt luen kirjaa elämäkertana.) Ehkä naisemme vain aikuistuu ja kypsyy, ja tämä ominaisuus on yksi oivallus matkalla?

Perhe on iso ja kipeä asia, koska se hajosi. Kultaiselle Perheelle on jopa suoraan suunnattu oma lukunsa. Pidin tätä muusta kirjasta poikkeavana osana, ja hieman kiusallisena. Mennäänkö nyt (liian) henkilökohtaiselle alueelle? Haluanko kuulla perheen sisäistä tilintekoa? Tuntuu siltä, kuin kuuntelisi uskoon tulleen vuodatusta tai kääntymyksen tehneen tilitystä: nyt, juuri tästä lähtien, kaikki on toisin! Näen kaiken eri tavoin! Liiallinen vakuuttelu on aina epäilyttävää, sanoo skeptikko. Eikä tarkoitus ole mitätöidä henkilökohtaista kokemusta, saati perheen tärkeyttä, se käy selväksi. Mutta lukijan kannalta se on vain yksi kokemus.

Luonnollisesti ammattikirjailija koskettelee myös - lukijan onneksi neutraalimpaa - kirja-alaa, "kulttuurista ilmastonmuutosta" kustantamoissa, kirjailijuutta, taiteilijuutta ja vakavuutta, joka naisen mielestä on monelle alalla nyt työskentelevälle tuntematon olomuoto. Brändejä pitää olla. "Kaikella pitää olla tarina, maidolla ja ruisleivällä, kirjailijalla ja poliitikolla." Niinpä - tämäkö on siis kirjailijamme oma tarina? Ei, en usko, että se on vielä tässä...

Kirjan luvut on otsikoitu haukkumanimillä. Ihailen kirjailijan (tai haukkujien) mielikuvitusta, sillä niitä riittää. Oman minän - kuvitellun tai toden - kanssa piehtarointi alkaa kuitenkin tuntua jo liialliselta. Ehkä tämä on terapiakirja kirjoittajalle, eikä siinä mitään pahaa. Me lukijat vain jäämme hieman sivuun tässä kaikessa.

Silti, Snellmanin tutun napakka lause ja terävä kynä ei jätä kylmäksi, vaikka kaikki ajatukset eivät tavislukijalle avaudu eikä hän selitä. Kokeneen kirjoittajan kiihkeä, sisäistä levottomuutta ja ikuista paloa ja epävarmuutta taidokkaasti kuvaava teksti tulee lukijaa lähelle, jopa tukalan lähelle. Mene vähän kauemmaksi, tekisi mieli sanoa, anna hengähtää hetki!

Lukijan helpotukseksi luvut ovat lyhyitä, ja Eino Leinon hienosti teemaan sopiva runo Tumma rytmittää kerrontaa, samoin graafinen ilme, jossa musta negasivu aloittaa uuden luvun. Tyylikkäät ratkaisut! Samoin monet listat viehättävät varmasti monia listahulluja lukijoita.

"Elämä, se nyt on tällaista: mennään ja tullaan enkä voi oikein millekään mitään."

Kenelle: Omia omituisuuksiaan pohtiville, kirjallisista suorituksista kiinnostuneille, psykologisista tilityksistä innostuville, keski-iän kehittymistään kuvitteleville.

Muualla: Marjatan kirjoissa on, huh sentään, todella vilkas keskustelu - ei kirjasta, vaan erityisherkkyydestä. Myös kirjailija itse on kommentoinut.

Anja Snellman: Antautuminen. WSOY 2015.