Yksin

Paavo Nurmi, tuo legendaarinen sinivalkoinen, joka nyt askeltaa pronssisena Stadionin parkkipaikalla - millainen hän oli ihmisenä? Sitä miettii Karo Hämäläinen ja rakentaa Nurmesta henkilökuvan; keksityn ja legendaa korostavan, ehkä yksioikoisenkin, yksioikoisesta miehestä, mutta kärjistyksessään kiinnostavan.

Kaikki ei ole keksittyä, faktoissa luotan kirjailijaan. Vuosiluvut, tulokset, uran vaiheet. Minä-muodossa kirjoitetun tarinan päähenkilön ajatuksista meillä ei ole tietoa. Mutta tämä voi olla yksi todellisuus. Miksei olisi? Autofiktioksi kai tällaista kirjoitustapaa sanotaan. Elämäkerta se ei ole, paitsi että oikeastaan on, tai sitä hämäävästi muistuttaa: lähteehän se lapsuudesta ja päätyy kuolemaan, ja listaa elämän tärkeimmät käänteet. Hämäläinen on kuitenkin halunnut päästä henkilönsä pään sisään, ja päästää sinne lukijatkin.

Nurmi oli kotoisin köyhistä oloista, ja jo pienenä hänellä oli suunnaton näyttämisen ja voiton tahto.

"Halusin olla paras. Minun täytyi. Pallopeleissä, hypyissä ja heitoissa en pärjännyt. Juoksemalla hankin oikeuden olla kuin muut."

Hän on mies, joka puhuu ja ajattelee faktoilla. Joka ei ymmärrä tunteita, eikä hänelle ole niille edes sanoja. Ja mitä tarkoittaa kaunis? Mistäpä hän olisi sellaisia oppinut. Ankara isä kummittelee pojalle vielä kuoltuaankin.

Nurmen menestystä juoksijana en käy kertaamaan. Harjoittelut, kilpailut, voitot ja tappiot - ja urheilun politiikka ja henkilösuhteiden merkitys - ne kaikki Hämäläinen kirjaa tarkasti. Ja julman kilpailun. Ritolaan Nurmella on viha-ihailusuhde: Ritola juoksi Nurmen mielestä rahan perässä, treenasikin väärin. Mutta silti hän oli pahin vastustaja, Kolehmainen puolestaan jo vanha mies.

"Taruista en välitä vaan tosiasioista, eikä mikään ennätys ole lyömätön."

Juoksu-uran jälkeen oli keksittävä muuta. Nurmi ymmärsi rahan päälle, onhan se mitattava asia.

"Otin tavoitteekseni kohota Suomen vauraimmaksi mieheksi. --- Mihin minä luottaisin, jos en järkeeni? Järkeni oli saanut minut juoksemaan nopeammin kuin muut. Järkeni ansiosta olin muuttanut nopeuteni rahaksi. Järkeni vuoksi olin noussut häviäjästä voittajaksi."

Omaisuuskin oli suoritus, ei nautinto.

"Tuntui syntisen sopimattomalta nauttia jostain, minkä eteen ei ollut tehnyt tuhansia tunteja töitä, jostakin mikä oli helppoa, jostakin mikä tuntui tulevan ansaitsematta vaikka olikin seurausta siitä kaikesta siitä, mitä olin ja minkä eteen olin ponnistellut."

Nurmi avioituu, järkiperustein, totta kai. Mutta hänen ehdottomuutensa, tiukat periaatteensa ja - lukijan mielestä -  kylmyytensä toisia, jopa omaa poikaa kohtaan, ei anna tilaa rakentaa todellista perhe-elämää.

"En minä vaimokseni vihittyä naista niin paljon halunnut, että olisin ollut valmis kestämään sen, että joku toinen käytti kotiani niin kuin omaansa."

Joskus oli tyttö, joka puhui kieltä, jota Nurmi ei ymmärtänyt. Silti tämä kiehtoi ja jäi vaivaamaan ajatuksia pitkin matkaa. Ehkä kirjailija halusi pehmentää tällä kovapintaista henkilöään ja tuoda jännitettä tarinaan, mutta hieman irralliseksi tämä juonne jäi.

Asunnot kiinnostivat Nurmea sijoituskohteena; pörssimaailmaan hän tutustui jo aikaisin. Hän kertoo periaatteensa grynderinä, asuntojen rakennuttajana. Monet helsinkiläiset saavat kiittää Nurmea kodistaan. Mutta mitä jäi jäljelle, kaiken ankaruuden, säntillisyyden ja laskemisen jälkeen. Voiko kaikkea laskea, mitata, listata?

"Entä jos? on kysymyksistä katkerin. Se näyttää, mitä olisi voinut olla."

Synkeän ankara tarina, täynnä hikeä, kieltäymystä ja raakaa tahtoa, jotka on istutettu poikaan jo pienenä. Ehkä mestarius vaatii äärimmäisyyttä. Mutta onko ylivoima jossain miinukseksi muualla? Kuten ihmissuhteissa - suhde poikaan käy kipeästi lukijaan, pojan puolesta. Kirjan Nurmi toki ymmärtää itsekin rajoitteensa tällä alueella. Hän ei peittele ärtymystään, ei halua sitoutua, ei altistua pettymyksille. Mahdoton ja ehdoton ihminen.

Karo Hämäläisen kirjoitustyyli sopii aiheeseen kuin nakutettu, lyhyine, askelta takoville ja äijämäisen jämerine lauseineen, joihin tutustuin Kolmikulmassa. Paljon samaa on tässäkin kirjassa. Ei revitellä sanoilla, revitellään ajatuksilla. Tarkoituksilla ja tavoitteilla. Hämäläinen tuottaa selittelemätöntä, karua tekstiä, joka istuu tyylipuhtaasti voitontahtoon. Ja erään maailmanmestarin tarinaan. Urheiluun vihkiytymättömälle harjoittelua, tuloksia ja ajanlaskua on paljon, mutta yritin nähdä tämän psykologisena henkilökuvana, takertumatta noihin itselle oudompiin innostuksen aiheisin. Ja siitä patsaasta vielä, se on esikuvansa mielestä Wäinö Aaltosen patsas, ei Nurmen. Sitä paitsi siinä on virhe, vääränlainen askellus. "Se juoksija en ole minä. Minä en juossut niin."

Kenelle: Urheilusta ja juoksemisesta innostuville, mestarin reseptiä hakeville, ehdottomuutta ihaileville, miehekkään ilmaisun ystäville.

Muualla: Hakkaavan etenevä, mukaansa tempaava rytmi, sanoo Tuijata (jolta sain kirjan lainaksi, kiitos!)

Karo Hämäläinen: Yksin. WSOY 2015.

P.S. Sopisikohan tämä elämäkertahaasteeseen? Ehkä noin puolen pisteen verran...