Elävää kuvaa

tiistai 15. joulukuuta 2015

Kaukana jossain onnenmaa

Viehättävän vangitsevaa kieltä kirjoittava Venho esittelee lukijalle Kaarinan, ikääntyvän kirjastovirkailijan, ja hänen poikansa Oton, jonka avioliitto on hajoamaisillaan.

Molemmat takertuvat tiukasti menneisyyteen, molempien on vaikea päästää irti: Kaarinan nuoruudestaan, Oton lapsuudestaan ja vaimostaan.

Tarina kulkee kahdessa ajassa: 1970-luvulla Kaarina oli kukoistava pienen lapsen äiti ja Ramin vaimo. Rami oli hallitseva machomies, jonka suuren persoonan varjossa Kaarina eli, vaikkei kaikki auvoa ollutkaan. Kaarinalla oli aina tunne, ettei kaikki ole vielä tässä; että jotain on vielä tulossa, edessä. Rami kuoli auto-onnettomuudessa, kun Otto oli kolmen, ja Kaarinalla oli muutamia miesuhteita sen jälkeen, mutta hän tuntuu toistavan samaa kuviota jatkuvasti, sitä jotain etsiessään.

"Hän oli saanut mitä halusi. Se ei maistunut hyvälle."

Nykyhetkessä 2000-luvulla Kaarina päättää tehdä irtioton entisestä ja muuttaa itseään, mutta harmi kyllä vain ulkoisesti. Plastiikkakirurgiasta muodostuu Kaarinalle lähes pakkomielle. Kaunis ulkonäkö on ollut hänelle aina tärkeä, olemista oikeuttava tekijä.

Nyt Otto on itse isä ja työpsykologi. Kun hän lähestyy neljänkympin rajapyykkiä ja havahtuu siihen, että asiat ja hänelle ennen niin läheiset naiset muuttuvat ja loittonevat, hän pohtii äitinsä tavoin paljon onnellisuutta. Oton haaveena on tehdä aiheesta tietokirja, ei self-help-tyyppistä kevytversiota, vaan oikea tietokirja sitä, "millaista onni oli ennen ja millaista se on nyt." 

Symppasin kovasti Ottoa, hänen hitaita ja viisaita pohdiskeluitaan sekä hänen hellää huolenpitoaan pojastaan Valosta, vaikka mieli teki välillä tuupata kaveria hieman eteenpäin. Otto kuitenkin - toisin kuin äitinsä - tulee jopa ajatelleeksi, että ympäröivät olot, ehkä onnellisuuskin saattavat olla myös hänestä itsestään kiinni. Vaikkei hän hyväksykään "onnellisuus on asenne" -tyyppistä helppoheikkimäistä psykologiaa, kuten hän sanoo.

Oton vaimo, ironisesti nimeltään Eloisa, jää vieraaksi: hänen ajatuksiaan ei paljasteta muuten kuin Oton kautta. Ja sivuhenkilö hän onkin, napakkana ja käytännöllisenä, tässä unelmoijien ja elämään pettyneiden kirjassa.

"Onko siis ihmisiä, joilla on syntymäapeat geenit? Syntymässä säikähtäneitä, tummia maamonmarjoja, joille elämä on kauhea koitos ja jotka, jos mahdollista, jäävät koko iäkseen äitinsä helmoihin kiinni?"

Miten käy Oton ja Kaarinan; jääkö onnenmaa ikuisesti siintämään taivaanrantaan? Ainakaan he eivät matkaa sinne yhdessä. Jotenkin hyvin suomalainen asetelma, ehkä siitä viite vanhaan tangoon kirjan nimessä. Vaikka kirja kuvaa mainiosti myös 1970-lukua, Tokalon-voiteineen ja perherooleineen, on kertomus kuitenkin tätä päivää, kiehtovalla tavalla. Ja mikä mainio yhteys samaan teemaan, jota pohdin kirjabloggareiden joulukalenterissa kuun alussa.

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa. WSOY 2015.

Kenelle: Onnea etsiville; rauhallisesta, kauniista tekstistä nauttiville; niille, joille elämä on aina "sitku", menneisyyteen takertuville.

Muualla: Leena Lumi koki kirjan omanlaisekseen, mainitsee oudon tunnelman ja houkuttavasti pakevan tarinan. Lumiomena nauttii Venhon tavasta kirjoittaa, vaikka kaipasikin juoneen jäntevyyttä.


10 kommenttia:

  1. Minulle tämä oli ennen kaikkea hienon tekstin juhlaa, tykästyin kovasti Venhon tyyliin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä, Venhon tekstiä on tosi miellyttävä lukea.

      Poista
  2. Minulla on tämä lukupinossa. Luulen, että tämä sopii minulle. Luin viikonloppuna hyvän kirjan, mutta tarvitsen jotain aivan erilaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla on hurjan iihailtavan laaja kirjamaku, Ulla. Minäkin luulen, että pitäisit tästä.

      Poista
  3. Tämä kuulostaa nyt niin hyvältä, että lukulista pitenee taas :)

    Blogissani on sinulle pieni leikkimielinen haaste: http://kaisareetta-t.blogspot.fi/2015/12/alyttomat-joululahjat-haaste.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, juuri vastasin tuohon haasteeseen! http://www.kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/2015/12/alyttomat-joululahjatoiveet-haaste.html

      Poista
  4. Arja, Otto oli eräänlainen erikoinen onnenetsijå, kiinnostava hänkin, mutta minua jäi vaivaamaan Kaarian persoona: Eihän kukaa voisi pitää häntä pinnallisena, sillä selvästi oli jotain enemmän, jotain muutakin kuin kuvitelma, että hänelle olisi tarkoitettu enemmän. Kunpa Venho olisi jatkanut vielä parilla luvulla tai kirjoittaisi jatkon tähän kirjaan. Kirjan nimi voisi olla ihan mitä vaan, vaikka Kaarina. Saahan äidistään huolehtiva ja häntä ihmttelevä Otto olla siinä mukana, mutta nyt Kaarinan kuva jäi kesken. Toisinaan pidän siitä, että kirjialija ei solmi kaikkia soluja eli jättää jatkon lukijan varaan, mutta nyt en melkein kestä. Siis Venhosta tuli nyt uusi seurattava.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, tuo on totta, Kaarinasta ei kerrota kaikkea. Ehkä tämä tarina on kuitenkin enemmän Oton, tulkitsin. Eikä lapsi näe läheskään kaikkea vanhemmmistaan. Kannatan jatko-osaa ilman muuta! Seurataan Venhoa, muutenkin. Erinomainen tekijä.

      Poista
  5. Minua huvitti, kuinka kauan tekstin kirjoittaminen vei aikaa. Pidin tästä kirjasta ja onnen etsimisestä. Sain tästä hyvän kirjan Helmet-haasteeseen, suomalaisen miehen tarinaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kivasti kirjoitit tästä. http://ullankirjat.blogspot.fi/2016/01/johanna-venho-kaukana-jossain-onnenmaa.html Ottoa alkoi käydä sääliksi, melkein, muttei sitten ihan kuitenkaan.

      Poista