Enni Mustonen: Ruokarouva

Ida Eriksson, tuo piikatytöstä eteenpäin elämässään ponnistanut tarmokas nainen, on asunut viime vuodet Ruotsissa emännöitsijänä ja pienen Kirsti-tytön äitinä. Kun pesti päättyy työnantajan kuoleman vuoksi, Ida päättää palata Suomeen. Vuosi on 1914 ja Suomi vielä osa Venäjää, joten paperisota on aikamoinen, mutta onnistuu. Samoin toteutuu Idan unelma oman pensionaatin perustamisesta. Hän asettuu Albergaan remontoimaan hankkimaansa huvilaa, tulevaa kotiaan ja työpaikkaansa "ruokarouvana", täysihoitolan pitäjänä.

Enni Mustonen kuvaa tutulla taidolla ajan tapoja ja tapahtumia. Itsenäistymisen aika, jääkärit, punakaarti ja maailman mahtivaltioiden taistelut tuovat sodan jopa rauhalliseen Albergaan. Mustonen kuvaa hyvin sekavuutta, jolta tilanne varmasti tavallisen suomalaisen mielissä vaikutti: vaikka Idalla on tärkeitä tuttavia ja siten erityisen hyvät informaatiolähteet, tuntuu sotiminen hänen kannaltaan silti melko mielettömältä. Politiikkaan hän ei haluaisi sekaantua.

Kirsti on ilopilkku Idan elämässä, jonka vuoksi raskaatkin ajat on helpompi kestää. Kirstin isää hän ei kerro kenellekään, vaikka kansakoulun opettaja huomaa jo ensi tapaamisella tytön poikkeuksellisen taiteellisen lahjakkkuuden. Samasta syystä hän välttelee herrasväen tapaamista, vaikkei enää itse palvelusväkeä olekaan: hän ei halua törmätä Albert Edelfeltin emännöitsijäpestinsä aikaiseen seurapiiriin.

Mutta Suomeen paluu tuo väistämättä Idan tielle myös vanhoja ystäviä ja tuttuja, jotka lukijat muistavat aiemmista kirjoista. Fiina ja Johanssonska, Leinon veljekset Kasimir ja Eino ja monet muut. Uusiakin henkilöitä on paljon, joten nimiä alkaa olla jo huonomuistiselle liikaa: onneksi kirjan alussa on nimiluettelo. Ida on vielä nuori, kolmenkympin kieppeillä, joten luonnollisesti myös romantiikkaa saadaan ainakin mausteeksi. Tämä osa kirjasarjasta on kuitenkin enemmän ajan kuvaus - monia todellisia historiallisia tapahtumia on mukaan saatu - yrittäjyyden alkutaival, kovan työn ja selviytymisen tarina kuin suhdepuoleen painottuva. Tunteet jäävät käytännön asioiden jalkoihin, kun Ida varmalla ja tervejärkisellä tavallaan järjestää itselleen ja läheisilleen turvallisen kodin ja elannon. Idan minä-kerronta on tutun autenttisen oloista vanhahtavine ilmaisuineen ja suorine sanoineen, joissa ei hienostella. Käytännön nainen, kuten tiedämme!

Kirjaan on yhtä helppo upota kuin aiempiinkin sarjan teoksiin ja sukeltaa hetkeksi sadan vuoden taakse. Tämä jää kuitenkin erinomaista Emännöitsijää laimeammaksi, pakostakin, kun muistaa, miten käänteentekeviä asioita Idalle siinä tapahtui. Ajan kuuluisat taiteilijanimetkään - joita edelleen viljellään runsaasti - eivät tule tässä niin iholle, vaikka kiinnostavia detaljeja niistäkin saa irti, muun muassa L.Onervan, Madetojan ja Leinon triangelidraamaa vilautetaan. Myös Madetoja vaimoineen nimittäin piipahtaa Idan pensionaatissa. Varsinaisesti juoneen he eivät kuitenkaan liity, kunhan ovat mukana ajasta muistuttamassa. Mutta mitä seuraa tämän jälkeen - Idan tarinaa on pakko seurata niin kauan kuin Mustonen sitä jaksaa meille kertoa.

Kenelle: Historiallisen viihteen ystäville, suomalaisuuden ystäville, menneen ääntä kuunteleville, naisten työtä kunnioittaville.

Muualla: Tällaisia kirjoja lukemalla saa historian tapahtumiin uudenlaisen otteen, sanoo Kasoittain kirjoja -blogin Nina. Ylistys suomalaiselle naiselle ja hänen käsiensä työlle, toteaa Kirjakko ruispellossa. Sarjan uutuus on aina jonkinlainen vuoden tapaus Kirjakaapin avaimen Jonnalle. Erittäin yhteiskunnallinen teos, sanoo Kirjasähkökäyrän Mai. Täydellistä kevyehköä kesälukemista, sanoo 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile.

Enni Mustonen: Ruokarouva. Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan neljäs teos. Otava 2016.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Antti Ritvanen kirjoittaa kiihkeänä ryöppyävän tarinan nuoresta miehestä, Jessestä, joka kertoo suhteestaan äitiinsä, tunnettuun kirjailijaan Marjatta Aaltoon. Aina lapsuusmuistoista äidin kuolemaan saakka ja vähän ylikin. Jesselle äiti on trauma. Vaikka äidin ja pojan tapaamisten välillä olisi vuosia, Jesse ei pääse irti, vapaaksi, tuosta kiehtovasta ja kamalasta naisesta, jonka edesottamuksia poika on oppinut pelkäämään, varomaan ja välttelemään.

Marjatta on taiteilija, joka jättää Jessen ja tämän isän Väinön pojan ollessa pieni. Sitä Jessen on vaikea ymmärtää tai antaa anteeksi. Äidin kuoleman jälkeen hän löytää tämän arkistot; päiväkirjat, muistiinpanot, tekstiluonnokset, ja alkaa niiden ja omien muistojensa pohjalta muodostaa oman käsityksensä - tai äitinsä käsityksen? - siitä, miten kaikki tapahtui. Millainen Marjatta oikeastaan oli.

Miten äidin luomisvoima ilmeni ja haipui vuorotellen, miten äiti suhtautui avioliittoon ja miehiin: mitkä voimat tätä ajoivat pois, kohti jotain muuta - yleensä hyvin alkoholipitoista - kuin normiperhe-elämä.

"Olen päättänyt, etteivät äidin tekemiset tule mielenrauhaani hetkauttamaan. Se on minulle kuka tahansa."

Jesse kuvaa ns. taiteilijaelämää, kirjailija- ja muusikkopiireissä liikkumista: myös Väinö oli muusikko. Marjatta pisti railakkaasti ranttaliksi, överiksi joka suhteessa, juhlimisesta itsemurhayritykseen saakka. Ohessa hän kirjoitti kirjoja, jotka myivät Remestä ja Hirvisaarta enemmän.

Nyt Jesse on itsekin vanhempi, isä, ja kipuilee edelleen: onko se kumma, tuon lapsuuden ja hallitsevan, itsekeskeisen hahmon varjossa eläneelle, huolestuneeksi oppineelle. Hän saa tehdä omat virheensä jo lapsesta alkaen ilman luotettavaa tukea. Ydinkysymys on kuitenkin se, kuka ja millainen Jesse on: mikä on häntä itseään, mikä äidin vaikutusta?

Teksti juoksee hengästyttävästi; jalka melkein naputtaa tahtia. Musiikilla on iso rooli. Tarinassa on paljon osallisia, mutta myös muita nimiä, tapahtumia ja paikkoja runsaasti. Paikkoja, pubeja, bändejä, tapahtumia, biisejä, monen alan väkeä. Paikoitellen suorastaan listamaisesti, vaikka ymmärrän, että kirjailija luo niillä ajankuvaa liikkuessaan muistoista toiseen tarinan nykyhetken lomassa - ja onnistuukin siinä erinomaisesti, ainakin tämän lukijan kohdalla. Jos puhutaan Alwari Tuohitorven keikasta Alibissa tai Olli Jalosen Finlandia-palkinnosta, Radio Helsingistä, Bar 9:stä tai Hakaniemen Rytmistä, Salama McQueenista tai Arto Nybergistä, on helppo sijoittua oikealle aikakaudelle.

Ostin tarinan, uskoin siihen täysin. Se ei kaunistele, muttei toisaalta kerro myöskään mitään sellaista, minkä ei voisi kuvitella tapahtuvan elävässä elämässä. Erityyppiset tekstijaksot - Marjatan tekstit, Jessen tekstit, lehtiartikkelit - pitävät kiinnostusta yllä, samoin arvaamattomuus. Tässä voi käydä miten vain, kenelle vain. Raportoiva, hieman etäinen ilmaisutapa pitää henkilöt tunnemielessä loitolla, mutta antaa heistä hyvän käsityksen. Lukija saa olla tarkkailija enemmän kuin mukana eläjä. Noudatetaanko jotain kaavaa? Se pitää jokaisen lukijan itse päätellä. Minä nautin lukemisesta ja pidän Ritvasta raikkaana avaajana kirjallisella urallaan.

Kenelle:  Kirpeänkuplivaa uutta kotimaista proosaa etsiville, poika-äitisuhteesta kiinnostuneille, sukupolvikuvausten ja kehityskertomusten ystäville.

Muualla: Taiten kerrottu, sanoo Tuijata, jolle kirjasta tuli mieleen muun muassa Jussi Valtonen, sama minullekin. Maisku vertailee Juha Itkoseen, mutta pitää Ritvasen tekstiä vauhdikkaampana, roisimpana ja hauskempanakin: olen samaa mieltä tästäkin. Onnistunut rytmitys toimii täydellisesti, julistaa Opus eka. Vahvaa, joskin rönsyilevää, tuumi Lumiomena.

Antti Ritvanen: Miten muistat minut. Otava 2016.

Helmet-haaste 2016: Kirjassa mukana Marilyn Monroe. Nimen mainintana, mutta kuitenkin.

Haastevastaus: Unpopular bookish opinions

Kuva: HerkkuKeijun dekkarikakkuja

Kirjabloggaaja Omppu paiskasi haasteella, jossa ideana on kertoa kirjoista, joista ei pidä tai jotka eivät kiinnosta. Ja kuulemma rehellisesti vielä! Hah, paha - mutta kiintoisa, kiitos! Tuleekohan itsellekin yllätyksiä juttua kirjoittaessa, näitä kun ei yleensä muuten mieti. Lähtökohtaisesti sitä alkaa aina lukea hyvää kirjaa - ja jos se ei sellaiseksi osoittaudu, ei tule tehtyä syvällisiä analyysejä, vaan kiireesti seuraavaan. Katsotaan, mitä irtoaa!

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Alice Munron kirjojen kanssa en pääse puusta pitkään. En osaa selittää, ei vain nappaa, en löydä tarttumapintaa enkä vastausta siihen, miksi minun pitäisi kiinnostua. Ja kaikki vähänkin itseään arvostavat lukijat ihailevat Munroa. Tunnen itseni vialliseksi. (Mutta voin elää sen kanssa.)  

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Stefan Mosterin kirjoja näkyy ainakin blogeissa tosi harvoin. Tai Pekka Saurin. Molemmat viisaita ja omaperäisiä kirjoittajia; Saurilla tosin korostuu asiasisältö, Mosterilla luomis- ja kirjoitustaito. Tykkään myös lukea perusteellisia elämäkertoja ja arvostan niitä suuresti, kuten A.I. Virtanen. Ei niitäkään paljon mainita missään: mikä valtava työ jää varjoon! Sekä kirjoittajan että kohteen.   

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Tulevat mieleen John Greenin kirjat, joissa taitaa käydä näin useammankin kerran, jos oikein muistan. Leffana tämä olisi helppo: se kammottava "romanttinen komedia", jossa Julia Roberts varastaa sulhasen oikealta morsiamelta. Järkyttävä rikosluonteinen tapaus, jonka pitäisi viihdyttää?

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Kotimaiset dekkarit. Tämä hiertää oikeasti, koska rakastan suomen kieltä ja suomalaisia kirjailijoita. Mutta dekkarigenren kanssa tuskastun. Onko sen lukemiseen pakko pukea erityiset dekkarilasit - joilla annetaan paljon anteeksi kielen ja juonen kömpelyyksiä tarinan varjolla? Eivätkö ne voisi olla oikeasti paitsi dekkareita myös hyviä kirjoja? Ehdottomasti on poikkeuksia, mutten halua niitä tässä nimetä, etteivät leimaannu tähän ei-niin-miellyttävien-kirjojen haasteeseen sisältyviksi. Ensireaktioni kotimaiseen dekkariin on  kiitos, mutta ei kiitos, ja se irvistävä hymyntapainen.

Ja sitten, ei varsinainen genre, mutta inhoan kirjoista kertovia romaaneja. Koska ne ovat pääsääntöisesti lukijoita kosiskelevia ja naiiveja. Siis vaikkapa kirjakauppias- ja kirjailijafiktiot. Mikä sekin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli, ja Kirjavaras, ja monet muut. Hohhoijaa.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Julia Roberts. Ai eikun siis kirjassa: minunko pitäisi muistaa? Mahdotonta, ainakin yhden hahmon nimeäminen. Riikkojen Ala-Harja tai Pulkkinen henkilöistä en ole koskaan pitänyt. Liian itsekeskeisiä ja "tööttelläs ja kallellas" minun makuuni. On muitakin, mutta nyt en blogista jaksa enempää kaivaa.

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

Paolo Coelho on kuulemma suosittu, en yhtään ymmärrä miksi. En myöskään ole innostunut esimerkiksi Carlos Ruiz Zafónista. Kotimaisia en tohdi mainita nimeltä, mutta niitäkin on - ja ns. hyviä kirjailijoita, joiden tyyli ei vain kolahda. No, sanotaan esimerkiksi Katja Ketun Kätilö, jota en saanut luettua, "suoritin" sen lopulta äänikirjana. Yöperhonen taas on minusta huippu, joten tämä ei ole ihan täsmällinen vastaus otsikon kysymykseen, koska koskee vain tiettyä kirjaa, ei kirjailijaa.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Taru sormusten herrasta ja Hobitit ja vastaavat. En jaksa paneutua laajoihin fantasiamaailmoihin niiden vaatimalla intensiivisyydellä.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Ruusun nimeä en ole ikinä saanut luettua - parista yrityksestä huolimatta - koska on niin tylsä ja vaikea. Mutta leffana viihdytti, ja Sean Connery! Ymmärrän, etteivät leffa ja kirja ole sama asia, mutta kirjan hienoudet jäänevät minulta iäksi pimentoon.

Haasteen heitän eteenpäin mietityttämään Ammaa ja Tuulevia sekä Kirsiä, joka lukee kotimaisia dekkareita melkein työkseen.

Haasteen säännöt:
1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Uutuuskirjat vievät niin vastustamattomasti mukanaan, että paljon vanhempaa kirjallisuutta on jäänyt lukematta. Kuten Eeva Joenpellon uran huippu, Lohja-sarja, joka alkoi ilmestyä 1974 ja nosti kirjailijan aikansa suurten menestyjien joukkoon.

Miksi? Uteliaana yritin selvittää asiaa aloittamalla Joenpellon elämäkerrasta. Aiemmin olin lukenut muutaman yksittäisteoksen. Nyt otin esiin Vetää kaikista ovista, Lohja-sarjan avauskirjan.

Aivan alku tuntui tylsältä ja vanhanaikaiselta. Sodanjälkeinen Suomi ja sen maaseutu, köyhyys ja niukkuus. Mutta jotain tapahtui, henkilöt alkoivat elää. Oskari Hänninen Salme-rouvineen ja tyttärineen, myöhemmin vävyineen, Grönruuska ja hänen poikansa Vieno. Hännistä Joenpelto kuvaa herkullisesti, ja samalla aikansa isäntämiehen persoonaa ja ajattelutapaa yleisemminkin. Talous on hallinnassa, naisten kanssa kinkkisempää.

"Hänninen mietti kesällä usein mitä hänen oikein olisi pitänyt tehdä, ettei onnettomuutta olisi sattunut. Tai eihän se nyt edes ollut mikään onnettomuus, naisen kiusallista metkuilua vain."

Salme on vahva ja viisas nainen, Joenpellon kirjoille tyypilliseen tapaan. Hän mukautuu olosuhteisiin ja on realisti, rakastaa ja kasvattaa kahta tytärtään aikuiseksi parhaansa mukaan, eikä se ole vähän.

"Oli liian paljon naisia talossa, Salme ajatteli. Toisesta toiseen heijastuivat samat toiveet ja pettymykset, paisuivat ja kimposivat kahta pahempina takaisin."

Joenpellon teksti on täynnä hienoja, suorastaan aforismimaisia lauseita, joilla hän kuvaa ihmisiään ja yhteiskuntaa, jossa eletään. Kovaa yrittämistä parempaan taloudelliseen hyvinvointiin ja tulevaisuuden turvaamiseen, nöyryyttä sotakurituksen jäljiltä, pieniä mutta konkreettisia haaveita, perheen ja kodin perustamisen tarvetta, iloja ja pettymyksiä.

"Mutta ihminen erehtyi surkeasti. Ylimalkaankin piti suhtautua varovasti siihen mitä ei tiedä ja koputtaa vain empien vieraille oville."

Isännät Julin ja Hänninen tuovat herkullisesti mieleen miehet Alastalon salissa. Samaa näyttämisen halua, puhumattomuutta ja itsepäisyyttä - ja kun jotain sanotaan, se on painavaa. Ajatuksia sen sijaan on paljon.

"Olisiko sitten parempi, ettei kukaan yrittäisi mitään, olisi vain määrätyn aikansa sillä kohdalla mihin oli sattunut syntymään, älyttömän naudan tavoin märehtien hinkalossaan? Ei mitenkään voinut olla. Talojen, suurten ajatusten rakentaminen oli välttämätöntä, ei vain pitänyt odottaa, että se tekisi ihmisen onnelliseksi. Ei mikään tehnyt, ei mikään rakennus, ei maan päälle nouseva, eikä aivoituksissa kypsyvä.Ja silti oli rakennettava vain, istuttava kokouksissa, laulettava lauluja, uskottava voimiinsa, pyrittävä oikeaan, pidettävä puoliaan, seistävä joukossa tai kyyhötettävä kolossaan, miten asiat milloin vaativat. Sillä vain siten elämä meni eteenpäin, maailma parani rahtusen."

Lämmintä huumoria - jos kipeyttäkin - tuovat Salmen ja Grönruuskan keskustelut siitä, miten elämä meni kuten meni. Kun ikää alkaa kertyä, näitä alkaa pohtia. Pidin Hännisiä vanhoina ihmisinä, kunnes tajusin, että itse asiassa hehän ovat kirjassa minua nuorempia! Grönruuska muistelee Salmelle tämän seurusteluaikaa Hännisen kanssa. Murre tuo oman hauskan lisänsä mainioine sanoineen, jotka asiayhteydestä on helppo ymmärtää, vaikkei sanaa olisi koskaan kuullut.

"Ja sit se rupes hommaamaan omaa puarii ja sää olit nii töötteelläs ja tälleelläs ja kekkava et."

Mainion elävä tarina ja vahva teksti vielä tänäkin päivänä: aion lukea myös sarjan jatkon ilman muuta.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista. WSOY 1974. Yläkuvassa pokkarina 11. painos, 2010.

Postaus on osa kirjabloggaajien Eeva Joenpelto -haastetta, jonka käynnisti Tuijata ja jonka postaukset julkaistaan tänään 17.6, Joenpellon syntymäpäivänä. Tuijan blogista löytyvät linkit muihin Joenpeltoa muistaviin blogeihin.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unet on sarja kertomuksia, jotka liittyvät jonkin henkilön kautta toisiinsa. Matkamusiikista Puikkonen on siis laajentanut reviiriään niin ajallisesti kuin maantieteellisesti.
Aikakaudet vaihtuvat 1980-luvulta aina vuoteen 2027, samoin paikat eri puolilla Eurooppaa.

Oudosti kiehtovat tarinat liittyvät johonkin historian käänteeseen. Puolassa lakkoillaan Walesan johdolla. Albaanit ja kroaatit sotivat. Somalit alkavat paeta maastaan. Berliinin muuri murtuu. Islannin tulivuorenpurkaus sekoittaa lentoliikenteen. Maahanmuuttajat mellakoivat Ruotsissa. Ja hieman myös kurkataan tulevaisuuteen, jossa sanat ja tekstit eivät suinkaan ole kuolleet, vaan niillä on entistä tehokkaampia käyttötapoja.

Kirja ei ole helppo, vaan sen viestejä ja yhteyksiä joutuu tosissaan miettimään. Kun niitä löytää, ilahtuu. Kun ei löydä, harmistuu. Puikkonen on osaava kirjoittaja, joka ei latele typeryyksiä eikä jaarittele turhia. Aivan kuin hän sanoisi lukijalle: tässä on, koetapa pärjäillä. Loppu on lukijan itsensä vastuulla.

Tarinat eivät ole kauniita, vaan päinvastoin, osin järkyttäviä, enemmän painajaista kuin leppoisaa ja virkistävää unta. Matkamusiikin vinoa huumoria tässä ei ole. Mutta pilkkeitä kauneudesta ja lämmöstä vilahtaa odottomattomasti, ja toden ja mielikuvituksen huimaa sekoitusta, joka ei takuulla ole ennalta-arvattavaa.

Kertomusten alussa kuvataan sen sisältöä lukuina ja välimatkoina. Onko kilometrimäärillä tai paikkakunnilla jokin looginen järjestys, yritin keksiä. Edellinen päättyy seuraavan tarinan paikkaan tai jotain? Ei, en keksinyt, tämä jäi vaivaamaan. Mutta nyt ymmärrän Puikkosen tyyliä paremmin: välähdykset, hetket, pienet teot, niistä tämä ympäröivä maailmamme koostuu, ja niitä tutkimalla ehkä ymmärrämme jotain isompaa.

Kenelle: Ajattelevalle lukijalle, eurooppalaisuudesta kiinnostuneille, ajan henkeä etsiville.

Muualla: Hallittu episodiromaani, sanoo Maisku. Se, mistä Puikkonen kirjoittaa, tapahtuu todella, tässä ja nyt, sanoo Omppu, kiitokset ja ihailut kirjailijalle osoittaen. Kaleidoskoopista puhuu Lumiomena.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet. WSOY 2016.

Tietokirjat vievät -haastevastaus

Luen tietokirjoja kohtuullisen paljon, viime vuonna vajaat nelisenkymmentä, jos elämäkerrat ja muistelmat lasketaan mukaan. Minähän olen ihminen, joka tietoa tarvitessaan - ihan mistä asiasta tahansa - luen aiheesta ensin kirjan. Eikä sellaista aihetta ole vielä vastaan tullut, josta ei kirjaa olisi kirjoitettu.

Suuri osa lukemistani tietokirjoista liittyy työhön, joten bloggaukset usein jäävät tekemättä, koska arvelen ja olen huomannut käytännössäkin, etteivät ne herätä laajempaa mielenkiintoa. Ja toden sanoakseni, suurempi syy on se, että tietokirjoista kirjoittaminen on vaativampaa kuin romaaneista, asiapitoisuudessaan lukukokemuksen kuvailun, omien tuntemusten ja mielleyhtymien sijasta. Tietoantia on vaikeampi arvioida! Eivätkä aika ja innostuskaan usein riitä tiivistämään suurta tietomäärää jonkinlaiseksi järkeväksi esittelyksi.

Mutta Ulla ja Lumiomena haastoivat minut Tietokirjat vievät -haasteeseen, joten mietitäänpä hetki asiaa. Kiitos hyvästä haasteesta, tietokirjoja on hyvä saada esille enemmän!

"Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi". 

Työssäni käytän tekstiä, luen, oikoluen, editoin, kirjoitankin. Suomen kielen kiemuroita on tarkisteltava, ja siinä käytän perinteisesti Terho Itkosta kieliopasta: minulla on kirjasta useita eri aikojen painoksia. Kyllä, nettioppaat ovat syrjäyttämässä kirjaopasta, mutta joskus on vain nopeampi ja helpompi napata kirja ja oikea kohta: kun kirja on tuttu, asiajärjestys on myös, ja muistan jo melkein ulkoa, mistä mikäkin asia löytyy. Haaste on ajantasaisuus; kieli muuttuu ja elää niin vauhdikkaasti. Mutta peruskielioppisäännöt sentään harvoin*. Selkeä ja erittäin käytännönläheinen oikeakielisyyden opas.

Terho Itkonen, Sari Maamies: Uusi kieliopas. Tammi. Viimeisin painos taitaa olla vuodelta 2014, ja se myytiin pian loppuun. Saa nähdä, vieläkö tulee uutta painettua versiota?

Mutta hypätään nyt töistä muualle: viime vuonna kirjamessuilla kuuntelin Ilkka Niiniluodon kertovan kirjastaan Hyvän elämän filosofiaa. Pidän professorin avaran tervejärkisestä otteesta, ja hänen ajatuksiinsa on helppo yhtyä. Hyvä elämä (onni, jos niin haluatte) ei ole tavoite, vaan tekemistä. Eikä missään tapauksessa itseensä keskittymistä. Filosofiaa, mutta käytäntöön tuotuna tämäkin.

Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa. SKS 2015.

Muualla: Mummo matkalla ja Kasoittain kirjoja.

Elämäkertapuolen haluan mukaan: Antti Heikkisen kirjoitustavasta olen aina pitänyt, ja hänen kirjansa Heikki Turusesta on yhtä riemukasta, eläytyvää mutta asiallisesti paneutunutta kuin Juice-elämäkertakin. Turusta en ole lukenut, mutta kirjailijuus ja taiteilijamuotokuva kiinnostavat.

 Antti Heikkinen: Turjailija. Siltala 2015.

Ihan hirveän vaikea valita vain viisi kirjaa: entä matkakirjat? Kielestä, kirjoittamisesta ja viestinnästä kertovat kirjat? Historia, antiikki, eri taidot? Näistä kaikista löytyy hyllystä vaikka mitä, mutta mainitsen historiakirjoista minulle tärkeimmät, Hesarin korttelikirjat. 1970-90-luvuilla julkaistu sarja on aarteeni. Se esittelee Helsingin kantakaupungin kortteli korttelilta, talo talolta: synty ja historian vaiheet, tärkeimmät tapahtumat. Ehtymättömiä tietolähteitä, joita usein selailen. Eikä niitä tahdo saada enää mistään, paitsi divarista hyvällä tuurilla ja isolla rahalla. HS on alkanut uusia sarjaa, mutta nuo vanhat ovat lyömättömät: ne ovat historiaa jo itsessään.

Helsingin vanhoja kortteleita -sarja
Kaija Ollila, Kirsti Toppari: Puhveleista Punatulkkuun 1977
Kaija Nenonen, Kirsti Toppari: Herrasväen ja työläisten kaupunki 1983
Kaija Hackzell: Viertotietä itään ja länteen 1988 
Kaija Hackzell, Kirsti Toppari: Oikolinnankadulta Kumpulantielle 1991

Vielä yksi uusi, ettei jäädä menneeseen: Maaret Kallion Lujasti lempeä -blogi on hurjan suosittu;
en ole sitä tai tai samannimistä kirjaa lukenut, mutta kylläkin hänen Osmo Kontulan kanssa kirjoittamansa parisuhdeoppaan, jonka pointti on pitkän parisuhteen ylläpitäminen seksuaalisesti ja muutenkin vireänä. Kirja perustuu yli 200 naisen vastauksiin. Olin hieman pettynyt siihen, että miesten ääni ei kuulunut - se juuri olisi kiinnostanut - mutta ne ketaleet eivät ole suostuneet vastaamaan tutkijoiden kysymyksiin. Näkökulma on siis naisten, mutta kiinnostavia vertaiskokemuksia ja paritarinoita kirjan täydeltä on tarjolla niistä kiinnostuneille. Sekä tutkijoiden yhteenvetoja.

Maaret Kallio ja Osmo Kontula. Happy end. WSOY 2015.

Nettisivut:

*Ja jos kielioppisäännöt muuttuvat, luen niistä Kielikellosta. Kotuksen sivuilla on muutenkin paljon mielenkiintoista kieliasiaa. Eikä Jukka Korpelan Nykyajan kielenopasta voi  kielipulmissa sivuuttaa. Säitä katselen Forecasta - sadetutka on näin mökkiaikaan tärkeää, töissä valokuvauksia järjestäessä - ja leffajuttuja  Elokuvan taikaa -blogista. Eniten kuitenkin netissä luen, arvaatte varmaan: kirjablogeja.

Heitän haasteen Kirjasfäärin Taikalle ja Kirjamuistikirjan Erjalle. Olisi kiva kuulla, millaisia tietokirjoja ja nettisivuja käyttävät journalistiopiskelija ja kirjastonhoitaja?

Eppu Nuotio, Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Albert Edelfelt dekkarin keskiössä! Ihailen kirjailijoiden kykyä löytää aina hämmästyttäviä aiheita. Kotimainen dekkari ei ole lempigenreni, enkä ilman tuota aihetta kirjaan olisi tarttunut. Mutta tyytyväinen olen, että tartuin, sen verran omaperäisen punonnan Nuotio ja Salminen tarinasta tekevät.

Berliinissä asuva suomalainen Salome Virta on saanut tehtäväkseen tehdä tv-dokumentin Albert Edelfeltistä ja hänen taulustaan Nainen parvekkeella. Salome saa selville, että pariisilaisella tutkijalla olisi hallussaan taulun tähän asti julkistamattomia luonnoksia - onhan taulu maalattu Edelfeltin Pariisin-aikana 1880-luvun alussa. Aikana, jolloin taiteilijan arvellaan asuneen laillistamattomassa suhteessa Virginiensä kanssa. Faktana tiedämme, että Edelfelt avioitui Ellan de la Chapellen kanssa 1888, ja he muuttivat pian Suomeen (jossa heidän palvelukseensa astui emännöitsijä Ida Eriksson...)

Kirja liikkuu luontevasti kahden aikatason välillä. Nykyajassa seurataan Salomen salapoliisintyötä muistuttavaa tietojen hankintaa Pariisissa ja sähköpostittelua taulun nykyomistajaksi arvellun iäkkään A. S. Vuorenmaan kanssa. Yllättäen nuo kaksi ystävystyvät, vaikka Vuorenmaan poika Tuomas - hänkin muuten Pariisissa asuva ja isänsä tavoin taiteen ystävä - pitää isäänsä seniilinä ja todennäköisenä huijauksen kohteena. Miksi nuori nainen muka kiinnostuisi vanhasta miehestä muuten kuin hyötymistarkoituksessa?

Toinen kuluva aika on Edelfeltin taulun luonnostelun ja maalauksen aikaa. Siitä kertoo portinvartijan rouva - kuka muukaan, kun Pariisista on kyse ja Siilin eleganssi vielä muistissa. Hortense elää miehensä Baptisten kanssa rauhallista ja sopuisaa elämää talossa, jonka asukkaista he luonnollisesti tietävät enemmän kuin kukaan. Herra taiteilijalla on kaunis rouva ja kaksi suloista lasta, mutta onnelliselta ei pariskunta vaikuta. Rouva joutuu usein turvautumaan Hortensen apuun, ja tämä miehineen auttaa mielellään etenkin lastenhoidossa, sillä heille itselleen ei ole lapsia suotu.

Sekä Salomen että A.S. Vuorenmaan motiivit taulusta kiinnostumisen takana paljastuvat tarinan edetessä, yllättävinä. Mutta myös muut ovat kiinnostuneita taulusta ja sen luonnoksista, eikä Salomen tiedonhankinta ole täysin vaaratonta, sillä arvo-omaisuudesta on kyse. Vaaran tuntu kasvaa vähitellen.

Pidin aiheesta, taiteilijaelämän ja ajan kuvauksesta, juonen historiallisista kytkyistä, mielikuvitusta kiihottavista tarinoista ja avoimiksi jäävistä kysymyksistä, kuten lasten kohtalo, jota ei ole koskaan saatu selvitettyä. (Onko edes varmaksi sitä, oliko Edelfeltillä ja Virginiellä yhteisiä lapsia? Nyt täytyy todellakin vihdoin lukea Anna Kortelaisen Virginie, josta mm. Liisa on kirjoittanut.) Nuotio ja Soininen kertovat oman ratkaisunsa, lukija saa vapauden sen hyväksyä tai hylätä. Pidin myös rakenteesta; sähköpostikirjeenvaihdosta, joka oli kuulemma tehty niin, että Nuotio hoiti Salomen osuuden, Soininen Vuorenmaan. Väliin on liitetty kertovia osuuksia Hortensesta ja Tuomaksesta. Kunkin osuudet kerrotaan heidän omalla kielellään, mikä hätkäyttää välillä; siirtymät vaikkapa Tuomaksen räväkän nykykielen ja vanhan ajan viehkeän kuvailun kesken ovat suuria.

Tyylikkään näppärä dekkari, joka ei käytä väkivaltaa päällekäyvästi, vaan vetoaa taidehistorialla ja sujuvalla kerronnallaan sekä aina kiehtovalla ajanmukaisuuden ja menneisyyden kombinaatiollaan. Juoni on kieltämättä melko uskomattomia yhteensattumia täynnä näin jälkeen päin ajatellen, mutta lukemisen aikana viihtymistä se ei haitannut.

Kenelle: Kotimaisten dekkarien ahmijoille, Pariisin ystäville, 1800-luvun lopun kultakautta kaipaaville, nykyisyyden ja menneisyyden tarinallisesta yhdistämisestä viehättyville.

Muualla: Erjasta kirjaa oli kiva lukea ja taustatietoakin hyvin saatavissa - hän luki kirjaa Turun pääkirjaston ääneenlukupiirissä. Hemuli piti etenkin Hortensesta. Tuijata kuuli kirjaesittelyn sen julkkareissa suoraan kirjoittajilta, samoin Kirsin Book Clubin Kirsi. Bleuelle kirjakokemus oli epämääräinen, mutta juoni kannatteli etenkin lopussa perinteisen jännärin tapaan. Leppoisan koukuttava, viehättävä jännäri, kuvaa Lukuneuvoja. Lukusukkula, kielellisestä epätasaisuudesta huolimatta, tuumii Lumiomena. Elämän krestomatia antaa vahvan suosituksen, vaikka tutkijana korjaa erään asiavirheen.

Eppu Nuotio, Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella. Bazar 2016.

Helmet-lukuhaaste 2016: kirjassa lähetetään kirjeitä = sähköposteja.

Rakkaus - mitä tapahtuu huomenna?

Kirjaan on koottu kolmisenkymmentä tekstiä rakkaudesta. Kirjoittajina on eri alojen nimiä, joista jokainen on tehnyt tyylisensä tekstin. Toimittaja Hanna Jensen listaa 25 rakkaudesta oppimaansa asiaa, toimittaja-pastori Hilkka Olkinuora vastaa vuorollaan otsikon kysymykseen, kirjailija Hannu Mäkelä luottaa runoon:

"Avattu kirja jonka lukee loppuun ja alkaa taas. Ja taas. Ja taas." 

Miksi kirja on tehty? Julkaisijan, viestintätoimisto Ellun Kanojen, mukaan rakkaus jos mikä on viestintää ja suurin vaikuttaja ihmisen käyttäytymisessä, joka tietysti alan yritystä kiinnostaa - onhan viestinnän tehtävä vaikuttaa käyttäytymiseen. Yksi motiivi lienee yrityksen vaikuttajahahmojen Kirsi Pihan ja Marco Mäkisen tuore avio - aihe on ollut aktuelli. Ja varmasti markkinointiaspektikin on mukana. Mutta mikäs siinä, kun aihe on tärkeä ja kiinnostava myös meille muille.

"Rakkauden ja rakastamisen taakka on kevyt kantaa, mutta aikanaan rajattoman raskas luovuttaa."
Göte Nyman, psykologian professori

Näinä aikoina pidän ehdottomasti hyvänä ideana nostaa ihmiskunnan myönteisiä puolia, joista rakastamisen kyky on yksi parhaita. Ja sen puute, yksinäisyys, on iso ongelma, kuten terapeutit, seurakuntatyöntekijät ja muut ihmisiä henkisissä ja hengellisissä ongelmissa auttavat voivat kertoa. Vastuuta olisi syytä kantaa jokaisen. Kuten Meiju Niskalan psykologiystävä toteaa, "...ei kaikille riitä terapeutteja, joiden tehtävänä on sietää ihmisiä, kunnes he ovat yhteiskuntakelpoisemmassa kunnossa." Silti välillä poksautetaan samppanjat.

"Rakkaus ja samppanja vaativat elämänmittaista opiskelua."
Jaana Rinne

Antti Holma kuvittelee maailman viimeisten kahden ihmisen suhdetta räävittömällä tyylillään, johon hän on tuonut ajanmukaisuuden gluteenitonta ruokavaliota myöten, mikä nauratti. Anja Snellman on tallentanut muutaman hiljaiseksi vetäneen hetken. Pekka Haavisto puhuu kirjoista (sydänhymiö tähän), Jyrki Lehtola muistelee nuoruutta. Salla-Mari Kohtala analysoi riemukkaasti Haddawayn What is love -kappaleen rakkauskäsitettä. Korvamatoa tässä, laula mukana: "Baby don´t hurt me. Don´t hurt me. No more." 

Lyhyet, sekä sisällöiltään että vakavuusasteiltaan hyvin erilaiset luvut on kiireisenkin nopea lukea. Teksteissä on pyritty välttämään korkealentoisuutta; ne ovat kompakteja ja konkreettisiakin näkemyksiä jostain rakkauden osa-alueesta tai tuosta hähmäisestä käsitteestä sellaisena kuin kirjoittaja on kirjoitushetkellä asiaa ajatellut. Mutta kertovatko ne lukijalle, mitä rakkaus on nyt? Tai mitä se on huomenna?

Tietenkään eivät. Kuten moni kirjoittaja toteaa, rakkaus on jokaisen itse määriteltävä. Työtä jää siis lukijallekin, joten siinä mielessä kirjaa voi sanoa interaktiiviseksi, ajatusten herättelijäksi. Kaiken kattavaa ja kaikille kelpaavaa rakkauden määritelmää ei ole vielä keksittykään.

Helsinki Mission toiminnanjohtaja Olli Valtonen sanoi kirjan julkistamistilaisuudessa suosivansa määritelmää: haluat hyvää. Hieno ajatus. Voi inhota ihmisiä, ainakin hetkittäin, mutta se perusasenne... Frank Martela puhuu kirjassa rakkauden mikrohetkistä; luulen, että samoilla jäljillä ollaan tässäkin - ja itse asiassa monessa tekstissä toistuu sama, jos oikein tulkitsin: rakkaus on aktiivisuutta ja matkantekoa, asenne eikä loppuratkaisu. Hyvän toivomista.

Kirja on täpäkästi koottu ja editoitu, ehkä rankallakin kädellä. Oikoluku on jäänyt hieman vajaaksi, tai ehkä editointi ja oikoluku ovat (jälleen kerran, enkä viittaa nyt vain tähän julkaisijaan) menneet sekaisin.

Julkkarit olivat mainio tilaisuus: ne pidettiin salonkityyliin, jossa yhteisten, kiitettävän tiiviiden osuuksien lisäksi saimme osallistua keskusteluun valitsemamme kirjailijan kanssa kello viiden teepöydän äärellä. Lievästi sanoen hämmentävää löytää itsensä pastorin, psykologian tohtorin, kirjallisuuden grand old manin ja parin muun vaikuttajan kanssa samasta pöydästä keskustelemassa ei ihan helposta aiheesta (eikä edes ollut sosiaalinen päiväni). Mutta keskustelua syntyi, pulinaa piisasi. Jotkut alkoivat - jälleen hieman hämmentävästi mutta kunnioitettavasti - avautua hyvinkin henkilökohtaisista kokemuksistaan; joitakuita, ainakin minua, kiinnosti enemmän ilmiö, ja se, miten voisimme tuota yksinäisyyden taakkaa itse kukin lieventää tai siihen ylipäänsä suhtautua. Eipä kevyitä aiheita arki-iltapäivän small talkiksi!

Kirja lienee jo saatavissa kirjakaupoista, ja sitä voi suositella paitsi teemasta kiinnostuneille, myös heille, jotka haluavat osallistua yksinäisyyden poistoon konkreettisesti: kirjan tuotot lahjoitetaan Helsinki Missiolle.

Muualla: Video julkkareista, Anna-lehdessä määritelmiä.

Rakkaus - Mitä tapahtuu huomenna? Kirjoittajat: Susanne Björkholm, Jari Sarasvuo, Arno Kotro, Antti Holma, Hanna Jensen, Kirsi Piha, Matti Apunen, Panu Rajala, Marko Kulmala, Riku Korhonen, Hannu Mäkelä, Meiju Niskala, Frank Martela, Iina Thieulon, Anja Snellman, M.A. Numminen, Marco Mäkinen, Jyrki Lehtola, Salla-Mari Kohtala, Tuomas Enbuske, Saara Aalto, Anna Kontula, Yazka Love, Johanna Catani, Jukka Jusula, Pekka Haavisto, Lasse Kurki, Jaana Rinne, Göte Nyman, Hilkka Olkinuora. Kustantaja Ellun Kanat, ulkoasu ja taitto Lea-Maija Laitinen.

Loppuun on kerätty listoja rakkauslauluista, rakkauden matkakohteista (Heikki Valkama), rakkauselokuvien Top Ten (ihastuttava Katja Kallio), rakkausreseptejä (Alexander Gullichsen) ja aiheeseen sopivia drinksuvinkkejä (Mika Koivula).

Edit* P.S. Huomasin juuri tapahtuman kirjasta Nide-kirjakaupassa Helsingissä 8.6. täällä