Thomas Mann: Taikavuori. Klassikkohaaste 3.

Mannista ja Taikavuoresta olin kuullut hyvää: monet ovat nimenneet sen yhdeksi parhaista lukemistaan kirjoista, jopa parhaaksi, joten olin utelias. Saksalainen kirjallisuus myös kiinnosti. Siksi päätin vastoin parempaa tietoani lukea sen tämänkesäiseen kirjablogien klassikkohaasteeseen. Kirjasta on olemassa eri kansia ja myös kahden niteen versio, joten en liitä kansikuvaa tällä kertaa.

Helppoa ei Taikavuorella ollut tarpoa! Tarina kertoo nuoresta miehestä, Hans Castrupista, joka matkustaa kotoaan Hampurista tapaamaan serkkuaan Joachimia, joka on - poikaparka - joutunut terveysongelmien vuoksi keuhkoparantolaan Alpeille. Käynnin piti kestää kolme viikkoa, mutta se venyi seitsemäksi vuodeksi. Castrupin "paheellinen suhtautuminen aikaan ja arveluttava leikittely ikuisuudella" toistui myös lukiessa, sillä kirjasta ei tuntunut tulevan loppua lainkaan.

Kun Castrup saapui tuonne "ylös", hän sai pian huomata, etteivät siellä päteneet alamaan (joksi parantolan väki kutsui muuta maailmaa) säännöt, vaan hän luiskahti huomaamatta uuteen elämäntapaan ja rutiineihin. Niihin kuuluivat olennaisesti "vaakasuora olotila"- mikä tarkoitti tiheää lepäilyä - erinomainen ylöspito pitkine menuineen ja viineineen ja monisyiset suhteet parantolan toisiin asiakkaisiin. Ajantaju katoaa.

Vanhahtavaan tapaan kirjoitettu teksti on rikasta ja riemastuttavan kaunopuheista. Ja suomennos on loistelias nokkeline sanavalintoineen. Pörhökangastakki! Pöhöhuuli! Taitotemppu! Parantolan asukkaat käyvät kaunopuheisia keskusteluja kerkeällä kielellä ja komein sanankääntein. Aiheena saattoi olla filosofia, politiikka, sairaudet (luonnollisesti) tai vaikkapa kirjallisuus:

"Juuri kirjallisuus herätti ymmärtämystä kaikkea inhimillistä kohtaan, heikensi typeriä arvostelmia ja ennakkoluuloja ja hävitti ne sekä kehitti ihmissukua siveellisesti, jalosti ja paransi sitä."

Erästä puhujaa Castorp - joka on miellyttävä, kaikille hyvää toivova ja kaikesta innostuva mutta innostuksissaan helposti vietävissä ja hankkeissaan epäonninen nuori mies - kuvaa maukkaasti:

"Sanat putoilevat mehukkaina ja herkullisina, niin että hänen puhuessaan mieleeni tulevat kuin pakosta tuoreet sämpylät."

Tuon ajan hoidot ja muut lääketieteelliset seikat ovat lievästi sanoen epäilyttäviä. Mahtoiko suuri olla potilaista olla lainkaan sairaita, ainakaan parantolaan tullessaan: kylmässä oleilu, oluen juonti aamiaisella, ahkera tupakointi ynnä muut parantolan tavat saisivat terveimmänkin tuntemaan heikotusta. Henkisiäkin oireita esiintyi, jopa lääkäreillä:

"Synkkämielisyyden puuskani alkaa.--- Katsokaas, en mahda sille mitään. Tässä olen juonut kahvia kanssanne ja se on maistunut mainiosti, mutta nyt minut valtaa vastustamaton alakuloisuus."

Muutaman sata sivua lukee kirjaa kuin kirjaa, mutta nyt sivuja on 726. Jo puolivälissä alkoi tuskastuttaa, odotin ratkaisevaa käännettä - jota ei tule. Olemme eristyksissä, jumissa oudossa tilassa. Hieman romanssinpoikasta sentään... ei, ei siitäkään irtoa sen enempää. Vaikka enää parisataa sivua olisi jäljellä, on turha huokaista helpotuksesta. Nimittäin kirja menee entistä hullummaksi ja alkaa kuvata innostusta spiritismiin, riitoja, oopperoiden juonia! Nyt lukija on jo täysin pihalla siitä, missä mennään, mistä tullaan ja mihin tämä kaikki mahdollisesti voi johtaa. Vasta kun ukkonen jyrähtää kunnolla, alkavan sodan muodossa, Castrop herää Ruususen unestaan, pakkaa laukkunsa ja päästää lukijan pälkähästä.

Kirjan sanotaan kuvaavan "sodanjälkeisen Euroopan ongelmia hienon symboliikan valossa" ja "uutta humanismia", mistä syistä se on saanut arvostusta ja ylistystä. Symboloiko parantola silmien sulkemista todellisuudelta ja eristäytymisen vaaroja ja erilaisten henkilöiden kuvaukset ihmisluonnon ymmärrystä, mietin. Tässä ajassa luettuna symboliikka ei ole ilmiselvää. Enkä viehättynyt ilkeilevästä, jatkuvien takaiskujen ilmapiiristä: ehkä Castorpin on tarkoitus olla koominen, toilailevan Aku Ankan tavoin, mutta huumori on liian hienovaraista minun ymmärrykselleni. Tai sitten kirja ei vain jalostanut yksinkertaisuuttani riittävästi, minkä se lopussa toteaa lukijalleen tehneensä. Hienoa kieltä ihailen, ikävää ilmapiiriä, hämäryyttä ja kummallista polveilua en. Enkä pituutta. Vaikka kertoja varoittaa jo alussa kertovansa asiat laajasti, tarkkaan ja perusteellisesti ja vielä lopussakin puolustautuu:

"Se ei ole liian lyhyt eikä väsyttävän pitkä. Se on ilmatiiviisti eristetty tarina." 

Tietenkään ei harmita, että luin kirjan; koskaan kirjan lukeminen ei kaduta. Mutta jos olisin tiennyt siitä enemmän, olisin kiertänyt kaukaa ja käyttänyt saman ajan ihan muihin teoksiin.

Kenelle: Tosilukijalle. Ironian ystäville. Ensimmäisen maailmansodan ajoista kiinnostuneelle. Vanhan kielen ihailijalle.

Muualla: Kysymykset ihmisyydestä ja ajasta vaikuttavat lukijaan, sanoo Lumiomena. Mann ei ole humoristi, mutta taitaa ironian, sanoo Esko. Kirjakettu listaa kirjan Kauheinta ikinä -postaukseensa.

Thomas Mann: Taikavuori. WSOY 1982, toinen painos. Suomennos Kai Kaila. Alkuteos Der Zauberberg ilmestyi 1924.

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta tänä kesänä emännöi Marile blogista 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.