Elävää kuvaa

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Joni Pyysalo: Alaska

Aloitin Alaskaa varovasti, mutta etenin koko ajan luottavaisemmin. Puolenvälin jälkeen olin jo julistamassa kirjaa nerokkaaksi, niin hämmästyttäviä ajatuskulkuja ja lauseita se tarjoilee.

Alaska kertoo tarinaa kahdesta ihmisestä, jotka yhtyvät jossain vaiheessa. Ja samalla suurinpiirtein kaikesta, mitä on. Kirjailija laittaa miehen, Dodon, ja naisen, Vestan, ajatuskupliin niin komeita lauseita, yllättäviä oivalluksia ja painavia kannanottoja, että niitä voi lukea nautiskellen, tehdä vaikka mielessään tauluja seinälleen.

"Aurinko näpistää varjot asfaltista, ja lehmusten nuorista lehdistä tarttuu valoon säkenöivää, elävää vihreää. Kiviseinä imee lämpöä ja hohkaa sitä ulkopöytäryhmään, jossa luettavaa sanomalehteä uhkaa digitalisaatio."

Dodon ja Vestan tarinat ovat erilliset, pääosin. Niissä ei ole juuri mitään tavanomaista, siis näissä ihmisissä. Paitsi aika monta asiaa. Tuo vastakkaisuus on kirjan yksi toistuva teema.

"Hän ei ymmärrä, miten pakonomainen hyvänolonetsintä onkin ihanne, elämänpelkuruuden muoto, jolla meditaatio-opettajat, kunto-ohjaajat, urheiluvälinevalmistajat ja terveysruokateollisuus rahastavat. Hän ei ymmärrä, miten elämästä on tullut elämysmatka jonka pitää täyttää odotukset kuten matkatoimiston. Hän ei tiedä, miksi vähemmän sijasta tyydytään enempään, miksi elämän pitää olla yhä täydempää, täydellisempää suoritusta."

Ei ole kevyttä tekstiä, mutta ei varsinaisesti raskastakaan, vaikka täyteenladattua. Varsin ajattelumaista. Loppupuolella jo kovin runollista, eikä se ole lajiani - otteeni jotenkin herposi - mutta palkitsevuutta kokonaisuudessa silti riittää, jos ihmeteltääväkin. Sitaatteja on runsaasti, ja niiden tunnistamisesta saa riemua, Frasierista Himmleriin ja kaikkea siltä väliltä. En varmaan tajunnut puoliakaan, mutta lopussa on lukijalle mukavasti sitaateista luettelo sekä kustakin luvusta kuvaus, joka sekin palvelee enemmän sanataidetta kuin kuivaa infotarkoitusta.

Hämmästyttävä, omanlaisensa romaani, josta jäi hyvä tunnelma ja kunnioitus tekijää kohtaan. Kirjallinen wau-efekti toimi, vaikka tarinat eivät ole hyväntuulentarinoita ja hienoista epätasaisuutta sekä kaukaisuuden tunnetta koin omassa lukemisessani.

Kenelle: Epätavanomaista etsivälle, runollisuutta kaihtamattomalle, tekstejä tästä ajasta kaipaaville, kirjallisia viitteitä arvostaville.

Muualla: Outo otus proosakentällä, miettii Tuijata. Rytmit toimivat, teksti kurkottaa kauas, sanoo Kirjallisia-blogi. Suomi lukee -sivu kertoo enemmän itse sisällöstä.

Joni Pyysalo: Alaska. WSOY 2016.

6 kommenttia:

  1. Minullakin oli tuo fiilis, etten varmaan ymmärtänyt kaikkia intertekstuaalisia viittauksia! Pidin siitä, että lopussa oli se lista.

    VastaaPoista
  2. Listaa oli hauska tutkia! Joannalla myös juttu täällä: http://joannavonscarlett.blogspot.fi/2016/11/joni-pyysalo-alaska.html?m=1

    VastaaPoista
  3. Just bloggasin tästä, olin jälleen kanssasi niin monesta asiasta samaa mieltä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kappas, niin oltiinkin samanmielisiä :) Jotenkin wau-olo tästä jäi. Miten hienoja persoonallisia kirjailijoita meillä on, huokailen jälleen kerran.

      Poista
  4. Oi voi, laitan tämän lennosta kirjastovaraukseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin hyvin persoonallinen kirja tämä, jännä kuulla mitä tykkäät. Toivottavasti kirjastojono ei ole kovin pitkä!

      Poista