Elävää kuvaa

tiistai 28. helmikuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimmisen, tuon armoitetun verbaali- ja ajatteluakrobaatin uusinta kirjaa olen odottanut! Hänen aiemmasta tuotannostaan Juhani Karila esitti Hesarissa yhteenvedon:

"Pussikaljaromaanissa (2004) Rimminen esitteli ainutlaatuisen, hikisennihkeän kielioppinsa. Pölkyssä hän hioi tekniikan huippuunsa, ja Nenäpäivässä (2010) jaarittelu, toiminta ja tarina saavuttivat viimein täydellisen tasapainon ja toivat ansaitun Finlandia-palkinnon. Hippa (2013) oli Rimmisen mittapuulla pelkästään tavanomainen."

Linkitykset ovat omiani, eivät (harmi kyllä) HS:n. Mutta Karilan kommenttiin voin täysin yhtyä paitsi tarkennuksena lisäisin, että vaikka Nenäpäivä on sekin varsin hauska, on se Rimmisen mittapuulla myös kaikkein tavanomaisin hänen kirjoistaan. Pölkky on tyylillisesti huikein, mutta muuttaako uutuus asetelman?

Maailman luonnollisin asia ei kerro juuri mistään luonnollisesta, ja toisaalta, kaikki on yhtä luonnollista kuin kirjassa (tai maailmassa tai maailmankaikkeudessa) voi olla. Ernst on berliiniläinen virkamies, yksin elävä ja ajattelultaan omanlaisensa, kuten Rimmisen sankarit tapaavat olla.

Ernstin toimenkuva muuttuu yllättävästi ylempien tahojen käskystä. Aulavahtimestarin tehtävistä hänet siirretään virastotalon tuntemattomiin alakerroksiin tarkkailemaan sinne piilotettua mystistä kuutiota, jonka epäillään olevan peräisin kenties planeettamme ulkopuolelta.

Scifi-hyllyyn ei kirjaa silti kannata sijoitella: juonella ei ole väliä, vaan Rimmisen tavalla kertoa: jostain, mahdollisesti jossain, kun on kuitenkin sanailtava, jos tekstiä mielii tehdä - ja onneksi Rimminen mielii, niin hämmästyttävää jälkeä hän tuottaa. Hän käyttelee niin substantiiveja, verbejä kuin adverbejä ja adjektiivejakin volterkilpimäisen laveasti ja riemastuttavasti, mutta hyökkää tarmokkaasti myös pronominien ja partikkelien kimppuun, aseinaan lähinnä lainausmerkit, ajatusviivat ja sulkeet. Tunnetun sanaston käydessä köyhäksi kirjailija keksii uusia sanoja tai niiden käyttötapoja. Jos voi olla toisaalla, miksei voisi olla kolmaalla, tai lueskeluun verrattuna tunneskella.

Kertoja, joka Ernstin muistiinpanoja, tekemisiä ja tuntemuksia tulkitsee, on välillä innostunut, useammin epätoivoinen, jaaritteleva mutta epämääräisen määrätietoisesti tarinaansa jatkamaan pyrkivä, vaikka usein siihen kompastuu ja joutuu jopa pyytelemään lukijalta anteeksi. Erityisen tunteikkaasti hän suhtautuu välimerkkeihin.

"Mutta merkkijärjestelmien varassahan tässä nyt ollaan, eikä muita tiedonsiirtotapoja ole käytettävissä..."  

Jos tämänkaltainen sanansaivartelu ja tekstihuumori ärsyttää jo lähtökohtaisesti, kannattaa kirjasta pysyä kaukana. Minua se naurattaa ja viihdyttää, vaikkei tee lukemista helpoksi: reilun puolen välin jälkeen aloin jo huutaa apua, sillä teksti tuntuu menevän vain hullumpaan suuntaan, niin sanallisesti kuin ajatuksellisesti. Ehkä tämä sitaatti peräti paljastaa meille, miksi:

"...kieli on (lähes aina) aivan liian yksinkertainen väline jäljentämään ajatusprosesseja täydelleen (näistä muista, kosmisen mittakaavan prosesseista puhumattakaan)."

Mutta tietysti hulvaton tarina on luettava loppuun: ei vain säälistä anteeksipyytelevää kertojaa kohtaan, myös oikeasta halusta, uteliaisuudesta ja persoonallisen tekstin ja suomen kielen vivahteikkaan käytön (ylikäytön?) suuresta ihailusta. Se ällistyttää ja riemastuttaa (ja väsyttää) lukijan melko totaalisesti. Aivan omaa laatuaan. Rimminen on vienyt tyylinsä jälleen eräälle tasolle.

"Niin. En osaa tätä tämän jäsennellymmin selittää."

Kirjasta on muuten mainittu joissakin esittelyissä tekstirakenteen epätavalliset ratkaisut, kuten yliviivaukset tai oudosti hävinneet tekstikohdat. Niiden syntyä voi kukin pohtia tarinan myötä (en edes aloita tässä, kaikki tuo kosmisuus, byrokraattisuus ja kissa...) mutta rauhoitan mahdollisia lukuepäröijiä "kikkailujen" pelossa: niitä on vain vähän, lukemisen haaste on muualla.


Tapasin itseään tekstilliseksi olennoksi luonnehtivan kirjailijan järjestyksessä toisessa Baba Lybeckin Kirja vieköön -tapahtumassa 15.2.2017, josta Kirsi teki mainion raportin. Seuraava ja viimeinen tapahtuma on 15.3. Vielä ehtii mukaan!

Kenelle: Suomen kielen rikkaista mahdollisuuksista kiinnostuneille, sanansaivartelusta nauttiville, realismia välttäville, äärimmäisyyksistä innostuville, modernia Alastalon salia kaipaavalle.

Muualla: Myös Krista fanittaa. Riitta antaa esimerkkejä rimmissanoista.

Rimmisen kirjoista lisää jutussani Lukulampussa.

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia. Teos 2017. Ulkoasu Johannes Nieminen.

Helmet-haaste 2017 kohta 49: tämän vuoden uutuuskirja.

2 kommenttia:

  1. Minä näin tämän hullun & jahkaavan kertojan silmieni edessä Taisto Oksasen hurmaavana hahmona :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taisto Oksanen, tuo armoitettu tulkitsija! Aaltoja myös hänelle. (Selityksenä: Oksanen tulkitsi näytelmällisesti Kirja vieköön -tapahtumassa pätkän Rimmisen kirjaa)

      Poista