Kansallisteatteri: Kangastus 38

Nyt on lupa odottaa suuria: Kangastus 38 on kirja, joka iski ilmestyessään lujaa, ja uudestaan, kun sen äskettäin kertasin. Kjell Westön kerronta kiehtoo aina, ja kertauslukemisella huomasin hätkähtäen saman, jota on mediassa hoettu: tarinan ajankohtaisuus on suorastaan pelottavaa. Olen aina uskonut, että parhailla taiteilijoilla on jokin outo molekyyli tai ihmiskunnalle toistaiseksi tuntematon aisti, jolla he kurkottavat tulevaan. Jälleen kerran se osoittautuu todeksi.

Miten kirja taipuu näyttämölle? Upeasti, voin sanoa. Ja tarkasti kirjaa seuraavasti, onneksi. Miksi keksiä hienoja oivalluksia uudestaan? Paitsi näytelmän keinoin: Rouva Wiik, Matilda ja Milja-neiti ovat tarinassa yksi henkilö, mutta lavalla on kolme naista, joiden yhteispeli toimii saumattomasti. Kun yksi lopettaa, toinen on jo aloittanut. Kullekin annetaan silti tilaa vuorollaan, kunnioittavasti. Läheisyys hahmojen välillä on käsinkosketeltava. Ja miksi ei olisi: ovathan he yksi ja sama henkilö.

Helsingin Kasarmitorin laidalla vuonna 1938 elän pätevän rouva Wiikin vierellä toimistoelämää, hoidan tuomari Thunen kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita, käyn ostoksilla tuomarin ystäviensä kanssa pitämää Keskiviikko-kerhoa varten: juustoja, keksejä, viskiä ja muuta, jolla herrat viihtyvät pitkän illan. Ostokseni painavat, eikä edes kohtelias ja kiltti Thune sitä huomaa, mutta se on pienin murheistani, kun astun kantamuksineni sisään ja kuulen keskustelijoiden äänet.

Kapteeni! Hän on yksi Thunen ystävistä! Ääni syöksee minut menneeseen, jonka olen päättänyt unohtaa. Halunnut unohtaa, tehnyt paljon työtä sen unohtamiseksi. Luulin onnistuneeni siinä hyvin. Ja olenkin!

Mutta menneisyyttä ei voi paeta - vai voiko? Onko se yhtä määräävä ja pysyvä kun sukutausta? Siitä kärsii Thunen ystävä Jogi: ei kannata olla taiteellisesti lahjakas juutalainen 1930-luvun lopulla. Ystävysten kommentit Saksan poliitikasta ja ylipäänsä politiikasta kylmäävät. Miten helposti menemme kovimmin huutavien mukaan? Mitä lopulta merkitsee se, että on oltu lapsuudenystäviä?

Thunen hahmo Westölle tyypillinen: sama mies esiintyy eri iässä ja eri persoonana kaikessa hänen kirjoittamassaan. Kiltti, viehättävä, älykäs, kohtelias, sivistynyt ja taiteellisesti/ammatillisesti lahjakas mies, jonka suhde naisiin on hämmentynyt - vaikka hän naisia viehättääkin - ja jonka elämään vaikuttavat suuresti lapsuudenystävät. Joista vähintään yksi osoittautuu aikuisena erilaiseksi kuin on luultu.

Samoin Westön tuotannossa toistuu vahvan ja itsenäisen naisen hahmo: tässä se on sivuosassa, mutta silti merkitsevä: Thunen entinen vaimo Gabi, josta emme näe vilaustakaan, mutta saamme hyvän käsityksen. Häpeämätön leidi, joka kirjoittaa aistillisen romaanin, josta ex-mies saa kuulla kuittailua. Gabi on mennyt yksiin erään Thunen lapsuudenystävän ja keskiviikkokerholaisen kanssa, josta aiheutuu luonnollisesti mietityttäviä tilanteita miehen seuraelämässä.

Mutta olennaisimpaan mennäkseni. Sydäntäni särkee rouva Wiikin, Matildan ja Milja-neidin puolesta. Kenen on tuo ääni, jonka rouva Wiik kuulee ja joka tuo pintaan huolella haudatut, unohtuakseen paljon työtä vaatineet muistot? Tätä katsoja saa arvailla viime minuuteille saakka, ja se tekee esityksestä piinaavan jännittävän.

Hieman särkyä myös Thunen puolesta, vaikka hänen edellytyksensä selvitä ovat aivan toisella tasolla. Hänen ei tarvitse särkyä, sillä hän elää kuplassa, kuten nykyisin sanotaan. Ehkä hän tajuaa sen, jotenkin? Kyyneleet kertovat sen - kun kupla rikkoutuu, on kyse enemmästä kuin yhden ihmisen kohtalosta.

Esityksen intensiteetti on vertaansa vailla. Tuskin edes hengitin tiiviimpinä hetkinä. Lavastus on oivallinen, tehokeinot videoineen vanhasta Helsingistä ja maisemista osuvia kuin ydinkärjet. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Seuralaiseni itki, minä vaivuin sanattomuuteen.

Naispääosan kolme esittäjää ansaitsevat kumarrukset ja kiitokset: etenkin Cécile Orblin, joka hurmaa katsojan rouva Wiikin roolissa täysin. Timo Tuominen Thunena on vakuuttava ja nappivalinta rooliinsa. Jos jostain haluaisi mainita, ehkä Milja-neidin synkkä puoli olisi saanut näkyä myös hahmossa enemmän - toisaalta ymmärrän valinnan hyvin: olihan nainen vain nuori viaton tyttö, kun paha tapahtui.

Näytelmä parhaimmillaan: herättää ajatuksia nykyajasta ja menneestä ja niiden yhteen nivoutumisesta. Ihmisestä - millaisia olemme, vuosiluvusta huolimatta. Mitkä voimat meitä ohjaavat, mitkä kantavat ja mitkä rikkovat. Miten reagoimme ääritilanteissa. Jos tämä ei ole tärkeää, mikä sitten? Kirjan lukeneena vaikutuin, mutta löysin tarinaan lisäsävyjä näytelmästä. Parasta oivallusta: tätä ja tuota en ollutkaan miettinyt aiemmin! Kirjaa lukematon seuralaiseni oli täysin myyty, eli tarinaa ei tarvitse tuntea etukäteen, vaikka tietysti aina lukemista suositan. Sen voi tehdä myös jälkeenpäin, jos lava tekee vaikutuksen. Ja tämä tekee.

Jos saisin toivoa, teatteri olisi aina tällaista. Montaa kenkää saa sovitella, ennen kuin se oikea löytyy. Tämä istuu täydellisesti. Kiitos.

Kansallisteatteri: Kangastus 38. Kjell Westön kirjaan pohjautuva näytelmä, dramatisointi Michael Baran yhteistyösssä ohjaajan Mikaela Hasánin kanssa. Suomennos Liisa Ryömä.

Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen.

Lavastus Katri Rentto
Puvut Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki Markus Fagerudd
Valot Ville Toikka
Äänet Esa Mattila
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Naamiointi Laura Sgureva

Kuvat: Kansallisteatteri. 

Kenelle: Elämyksellisen teatterin ystäville, historian ja nykyisyyden yhdistäjille, vaikuttavuutta hakeville. 

Muualla: Kangastus 38 blogissa kirjana. Vangitseva, noir-henkinen dramatisointi, kertoo ESS niukasti, mutta oikein. "Harvinaisen onnistunut". 

Sain medialipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.