Dan Brown: Alku ja kirjailijan Suomen-vierailu

Dan Brown Suomessa! Olihan tämä nähtävä: jos kaveri on myynyt yli 200 miljoonaa kirjaa, kiinnostaa jo ilmiönä. Millainen työ ja tekijä sen takana on? Kustantajan videokutsu vuosien maanittelun jälkeen lopulta tehosi: Brown totesi, ettei tälle kerta kaikkiaan voinut sanoa ei.

Hipsin Messukeskuksen suureen saliin 1199:n muun katsojan kanssa VIP-lukijalappu päheästi kaulassa. Valtava, täpötäysi tila herätti lievää ahdistusta, joten istahdin turvallisesti lähelle ovea. Mutta oli se juhlavaa ja jännittävää! Ohjelma käynnistyi tasan aikataulussa alussa mainitulla videolla sekä toisella, Brownin työtä esittelevällä videolla.

Ja sen jälkeen, ilman suurempia rummunpärinöitä, Dan Brown astui puhujakorokkeen taakse ja otti heti yleisönsä kertomalla osaavansa suomea: sana oli korvapuusti, jollaisen hän oli juuri nauttinut ja sokeria rinnuksiltaan ravistellut ennen lavalle tuloaan.

Olemme saaneet kuulla jo aiemmin hänen kirjojensa kääntämisprosessista: käännökset julkaistaan yhtäaikaa alkuperäiskirjan kanssa. Sitä ennen kääntäjät eri maista kutsutaan yhteen tilaan, jossa kääntäminen tehdään ilman yhteyksiä ulkomaailmaan, kuten nettiin. Tätä selitetään tietoturvasyillä - juoni ei saa vuotaa julkisuuteen ennen aikojaan - mutta luulen, että käytäntö on erityisesti hieno markkinointijuju, joka luo salaperäisyyden hohtoa kirjan ylle. Ja varmistaa sen, että lukijat kaikkialla saavat kirjansa samaan aikaan, mikä on huomaavaista fanikuntaa kohtaan.

Mutta nyt ei puhuttu kääntämisestä eikä kirjantekoprosessista, vaan Brown aloitti kertomalla taustastaan uskonnollisen äidin ja matemaatikko-isän lapsena. Äärilaitoja edustava, mutta sopusontuinen perhe loi pohjan Brownin uskontoa ja tiedettä sekoittaville kirjoille. Molemmat ajattelutavat ovat vahvasti esillä myös uusimmassa teoksessa Alku. Kirja alkaa löydöllä, jonka tulevaisuudentutkija Edmond Kirsch on tehnyt: hän on löytänyt vastaukset kahteen ihmiskuntaa alati vaivaavaan kysymykseen. Mistä tulemme? Mihin olemme menossa? 

Valitettavasti Kirsch ei ehdi kertoa vastauksia, ennen kuin hänet murhataan. Ja tietysti paikalla sattuu olemaan Robert Langdon - mies, jolla Brownin mukaan on aina huono onni olla paikalla juuri tämänkaltaisissa tapauksissa, kuten miehen kirjoja lukeneet hyvin tietävät. Kirjassa Langdon on entisellään ja joutuu mukaan kiperään juonikuvioon, jossa etsitään syyllisiä ja pohditaan maailmankaikkeuden isoimpia kysymyksiä. Ennen jumalia oli satoja, nyt vain muutama, koska osaamme jo selittää vaikkapa vuoroveden vaihtelut muutenkin kuin meren jumalan toimina. Miten käy niille viimeisille jumalille, joita vielä tunnetaan? Tekeekö tiede nekin tarpeettomiksi?

Brown on hurmaava esiintyjä, ja hyvin rutinoitunut: hän nauratti yleisöä muistoillaan muun muassa Da Vinci -leffan teosta ja yhteistyöstä Tom Hanksin kanssa. Hän lokalisoi esitystään niin, että tuntui, että hän todella puhui meille, suomalaiselle yleisölle. Rento, naureskeleva ja aidonoloinen esiintyminen oli vakuuttavaa ja läsnäolevaa, vaikka uskon hänen vetäneen saman noin tsiljoona kertaa. Ammattitaitoa! Viihteen väliin hän luki vakavampia mietteitään, joita myös Alku-kirja esittää: Olemmeko vain evoluution välivaihe? Miten ihminen eroaa tekoälystä? Haluaako tekoäly esimerkiksi tietää alkuperästään, kuten ihminen epätoivoisesti tekee?

Robert Langdon -parka: hän on tietävä ja oivaltava ja löytää aina sopivan koodin ratkaisun. Toistuvasti hänellä on kriisitilanteissa vierellään kaunis, vahva nainen, mutta tilanne ei ehdi kehittyä sen pidemmälle. Hän ei ole yhtä nopea kuin James Bond - mistä tuli mieleen myös HS:n kertoma detalji: 24-sarjan tuottaja oli kysynyt Brownilta, voisiko Langdon seikkailla sarjassa Jack Bauerin sijaan yhden kauden verran. Brownin vastaus oli kiitos ei, koska hän pitää romaaneista.

Brownin Suomen-vierailu sisälsi myös tutustumisen muun muassa Temppeliaukion kirkkoon - ja vierailija oli kuulemma pitänyt näkemästään - sekä muun muassa taidemuseoihin ja saunaan. Tiedämme, että arkkitehtuuri on Brownin suuri kiinnostuksen kohde, ja jos Alku-kirja ei nosta Espanjan-turistien määrä entisestään, olen hämmästynyt. (Da Vinci -koodin jälkeen Pariisin Louvren kävijämäärät räjähtivät.) Aloin heti haaveilla matkasta Bilbaon Guggenheim-museoon ja katsomaan Gaudin töitä Barcelonaan. Katalonian poliittinen tilanne on Espanjan hyvin tuntevan (hän opiskeli vuoden maassa aikoinaan) miehen mielestä sydäntä särkevä, mutta Brown toivoo enemmän dialogia, niin Espanjassa kuin kotimaassaan. Ja sanoo dialogin olevan koko Alku-kirjan teema.

Suomessa Brown tutustui muun muassa Alvar Aallon funkkistyyliin. Jännittävää nähdä, seuraako tutustumisesta jotain kirjallista - se olisi megalottovoitto Suomelle! Kuulin, että mies oli myönteisesti yllättynyt suomalaisesta ruokakulttuurista ja kehunut ruokaa moneen otteeseen (korvapuustin lisäksi). Hieno tunnustus mieheltä, joka syö gourmet-ruokaa ympäri maailmaa.

Kirjoittajana Brown on kurinalainen ja järjestelmällinen. Hän pitää kunnostaan huolta, ja mitä ilmeisimmin myös avioliitostaan: Langdonin tapaamissa naisissa on hänen vaimonsa piirteitä, ja vaimo mainittiin esityksessä useaan kertaan.

Brownin ajattelussa uskonto on tehnyt paljon hyvää, mutta tiede on kehittynyt nopeasti sen rinnalle. Jokaisen on päätettävä itse, mitä jumalista ajattelee - eikä toivottavasti tule päivää, jolloin dna:ssamme on kirjattu ennakkoon, mitä ajattelemme. Tärkeintä on avoin ja jo mainittu dialogi, jota hän katsoi myös esiintymisensä edustavan: meidät toi yhteen rakkaus kirjoihin, joka säilyy "across time".

Alku-kirja on mielestäni kirjailijan parhaimpia: se viihdyttää ja vie mukaansa, herättää ajatuksiakin. Se ei ole kirjallisen ilmaisun loistoesimerkki, mutta lajissaan toimiva ja ahmittava - luin kahdella istumalla. Vähän harmittaa se, että moni kotimainen kirjailija pystyisi heittämällä samaan tekstillisesti, mutta näkyvyys ja kansainvälinen koukku jää puuttumaan. Ihailen ja ärsyynnyn yhtä aikaa.

Kenelle: Jännitysviihteen ystäville, Barcelonaan kaipaaville, helppoa luettavaa hakeville, kansainvälisestä kirjamenestyksestä kiinnostuneille.

Dan Brown: Alku. WSOY 2017. Suomennos Jorma-Veikko Sappinen.

Helsingin kirjamessut 2017, osa 1, to ja pe

"Kirjamessuilla ihmisen valtaa erityinen, suloinen kiihko", sanoi Suvi Ahola Hesarissa. Se kiihko on kirjabloggarille tuttu ja saa ihmisen päivästä toiseen vaeltamaan kirjantuoksussa jalat rakoille, puhumaan kurkun käheäksi, somettamaan puhelimen akun tyhjäksi ja täyttämään repun kirjoilla, vaikkei enää yhtään mahtuisi.

Torstaina 26.10. aloitin komeasti kuuntelemalla Erika Vikiä KirjaKallion lavalla. Lava on yksi suosituimmista, epävirallisesti arvioiden: laadukasta ohjelmaa ja yleisöä riittää. Kallion lukiolaiset haastattelijoina ovat paneutuneet asiaansa ja esittävät teräviä kysymyksiä ja tuoreita näkökulmia, esiintyjät on valittu parhaasta päästä - samaan tapaan kuin Turussa äidinkielenopettajien osastolla oli. Erika Vik on luonut fantasiakirjoihinsa maailman, johon minäkin vanhempana lukijana uskon: ikärajoja ei genrelukemisessa ole. Ihailen tarkkaa työtä ja tarinanluontia  ja Vik (oik.) kertoi tehneensä tarinoistaan monikanavaiset: seleesien ja ihmisten maailmaan voi tutustua myös verkossa. Enkä ollut aiemmin tiennyt, että fennekkejä on oikeasti olemassa! Sivistyin.

Osa esikoiskirjailijoista sai messuilla esittää kolmen minuutin hissipuheen. Esikoisia esitellään pitkin tapahtumaa eri paikoissa: tähän osallistuivat muun muassa Pauliina Lindholm hienolla näytelmällisellä osuudellaan, Terhi Törmälehtö, Satu Lepistö ja Mikko Kamula (kuvassa).

Kamula kertoi, ettei Leppävirta ollut hänelle aiemmin tuttu, mutta kuusiosaisen kirjasarjan myötä siellä tulee vierailtua. Toinen osa ilmestyy maaliskuussa. Hissipuheen pinnallisuutta on kritisoitu, mutta tässä se mielestäni toimii hyvin. Se antaa käsityksen niin kirjailijasta kuin kirjasta, ja jos lukija kiinnostuu, lisää tietoa on löydettävissä, esimerkiksi kirjablogeista, jos ei tie vie suoraan kustantajan osastolle kirjaa nimmareilla varustettuna ostamaan. Messuilla esitellään esikoisia myös suljettujen ovien takana, mutta se vaatii osallistujalta jo enemmän viitseliäisyyttä ja kiinnostusta kuin avoin lavaesiintyminen, jota voi katsoa vain osittain niin halutessaan.

Mitä muuta tein torstaina? Juttelin kymmenien tuttujen kanssa. Nautiskelin tunnelmasta. Hiplasin kirjoja. Seurasin Botnia-palkinnon myöntämistä. Kiitos Lempi-kirjasta Minna Rytisalolle, jonka seuraava on jo työn alla. Kiinnostavimpia keskusteluja oli suomalaisen kirjallisuuden uusi suunta: HS:n Jukka Petäjä haastatteli Miki Liukkosta ja Jaakko Yli-Juonikasta, jonka uutuus Jatkosota-extra on poliittinen satiiri ja jos oikein ymmärsin, vaihtoehtoinen, myös ilmaisultaan. (Neuromaania en saanut luettua loppuun, sotkeuduin alaviitteiden kanssa pahanpäiväisesti.) Halusin nähdä, miten kirjallisuuden uudistajat ja perinteisen kirjallisuuden liputtajana pitämäni Petäjä keskenään pärjäävät. Jos odotin rähäkkää tai edes pientä sanaharkkaa, petyin: Petäjä on aidosti innostunut uusista kirjallisuuden ilmaisutavoista ja kuvasi haastateltujaan hienoiksi kirjailijoiksi. Kokemus puhuu, ja erottaa aidon. Oli kirjamakumme muuten mikä hyvänsä. Haastateltavat vastasivat aidosti, vastaansanomattomasti. Hyvä te! Vasemmalta: Miki Liukkonen, Jaakko Yli-Juonikas, Jukka Petäjä.

Päiväni kohokohta oli Rosa Liksom ja Everstinna -lukupiiri. Upea kirja, jota suosittelen kaikille. Sen jälkeen olin jo aika voipunut, mutta jaksoin vielä raahautua kuuntelemaan kutkuttavan kiinnostavaa keskustelua kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteesta.

Keskustelijoina olivat kirjailija-kustiparit Antti Tuomainen - Jaakko Launimaa, Anni Kytömäki - Salla Pulli ja Max Seeck - Petra Maisonen. Kaikki rautaisia tekijöitä, vaikka kokemusaika vaihtelee. Hyvä kustannustoimittaja näkee, mitä kirjailija haluaa tehdä eli millainen kirjasta voi tulla, todettiin yhteistuumin. Tuomaisen mukaan kirjoittajan oma perspektiivi ei ole objektiivinen, mutta kusti palauttaa kokonaiskuvan ja antaa ehdotuksia siitä, miten teksti tukisi paremmin kirjan viestiä.

Max Seeck ei ollut varma, ovatko kustannustoimittajan ehdottamat muutokset pakollisia: kuulemma eivät ole, mutta hyvässä työsuhteessa syntyvän luottamuksen perusteella ne kannattaa tehdä, jos haluaa kirjasta paremman. Salla Pullin mielestä kustannustoimittaja toimii toisina silminä ja rooli vaihtelee kirjailijan myötä: joku kaipaa patistamista, joku ehdotuksia rakenneratkaisuista tai kertojaäänien eriyttämisestä. Kustin tehtävä on myös katsoa, kulkevatko eri juonilinjat tasaisesti ja miten säännöstellään lukijan johdattelua ja yllätyksiä. Anni Kytömäki piilottaa tarinoihinsa jujuja, joiden oivaltamisessa kustannustoimittaja on testilukija. Kuvassa vasemmalta parit alkaen Launimaa-Tuomainen, Kytömäki-Pulli, Seeck-Maisonen ja keskustelun vetäjä Katja Leino.

Yhteistyössä on monia tapoja: Tuomainen lähettää jo alkuunsa pienen tiivisteen tekstistä ja ideasta kysyäkseen, toimiiko tämä. Kytömäki kirjoittaa niin valmista tekstiä kuin pystyy, mutta on toisen kirjan myötä oppinut antamaan köyttä sen verran, että käsikirjoitus on vain 74-prosenttisesti valmis ennen kuin kustannustoimittaja saa sen lukea (ja edelleen kuulemma hävettää). Seeckin yllätti se, että hänen mielestään valmiiseen kässäriin tulee punakynää joka sivulle, mutta hän tietää jo, ettei se tarkoita kirjan huonoutta, vaan kustannustoimittajan ammattitaitoa. Kustannussopimuksen tekemisestä kirjan viilaus vasta alkaa, yllätys! Epäloogisuudet etsitään, detaljit laitetaan kuntoon. Tärkeintä on yhteinen näkemys kirjan valmiista olomuodosta, mikä edellyttää rehellistä palautetta - puolin ja toisin. Ehdotetut poistot kirpaisevat, "nerouden vallassa" luodut tekstikohdat saavat mennä, mutta kaikkien kirjailijoiden mielestä kirja on kustannustoimittajan kanssa työstettynä parempi kuin se muuten olisi. Tai sitä ei olisi ollenkaan olemassa, jos rohkaisua ja palautetta ei olisi saatu. Anni Kytömäki lanseerasi myös käsitteen "antihenkselit": kusti voi sanoa, mitä asiaa kannattaa syventää tai tuoda lisää tekstiin. Palaute on osattava antaa oikealla tavalla - mutta se on myös osattava ottaa vastaan. Aika paljon vaatimuksia! Kuten haastattelijana toiminut Gummeruksen Katja Leino viisaasti totesi, kaikissa työsuhteissa on sama laki, mutta taiteellisessa työssä on omat piirteensä. Kirjailija antaa niin paljon itsestään.

Voiko yhteistyö mennä pieleen? Totta kai: jos luottamusta ja yhteistä näkemystä ei synny, kirjailija saattaa haluta vaihtaa kustannustoimittajaa. Nämä tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia. Luottamuksen syntyminen ei tapahdu vielä välttämättä ensimmäisen kirjan kanssa. Virpi Hämeen-Anttila kuvasi jossain jutussa kustisuhdetta puolisosuhteen kaltaiseksi: siihen eivät keskustelijamme yhtyneet. Kyseessä on selkeä työsuhde; molemmat tekevät omaa työtään ja ovat ammattilaisia omalla alallaan. Innostus ja kiitos motivoivat kirjailijaa autiomaan yli, sanoi Anni Kytömäki: autiomaalla tarkoitetaan tavallista ja joka kirjan kanssa toistuvaa hetkeä, jossa kirjailijan mielestä kirja on kelvoton ja työ turhaa.

Kustannustoimittaja on kirjailijan tuki myös julkaisemisen jälkeen. Arvioita ja kritiikkejä luetaan yhtä suurella kiinostuksella - jopa niin eläytyen, kuten eräs kusti minulle kertoi, ettei hän uskalla lukea nettijuttuja, vaan pyytää oikolukijan tekemään sen.

Mitä muuta näin? Keskustelun suomalaisesta kirjaviennistä, josta kerron erikseen. Jaana Torninoja-Latolan kertovan kirjastaan Elvi Sinervosta (alla). Harry Potter -bussin. Pukstaavin - tuon kirjanrakastajan ja lukemisen edistäjän tahon, jossa on muuten taas saatavana kirjallista ristisanakirjaa, hittituote, jonka painos loppui välillä kesken.

Tapasin myös yhden ahkerimmista ja monitaitoisimmista kirjailijoistamme, JP Koskisen (kuva alla). Miten hän pystyy tuottamaan niin paljon, että meno alkaa olla anttituurimaista? Kuulemma genrehyppelyn avulla: hän kirjoittaa niin dekkareita, romaaneita kuin lastenkirjojakin, muun muassa. Energiaa riittää, kun voi vaihtaa lajia. Hurjaa suorittamista, hyvin lopputuloksin.

Pakko on mainita myös kirja, joka sai kunnian nousta kirjamessujen avajaispuheeseen. Sen piti oivaltavan riemastuttavaan tapaansa Sinikka Nopola, joka esitti vision sadan vuoden päähän. Suomi 200. Tampereesta pääkaupunki! Emme ole huvittuneita. Mutta käy kirjamessuilla - takaan että et kadu. Kirjabloggarit päivystävät Boknäsin osastolla 6m48 klo 14 alkaen la - su noin kuuteen saakka.

Rosa Liksom: Everstinna. Kirjamessujen lukupiiri.

Everstinnalle antoivat alkusysäyksen matkat, joita Rosa Liksom teki Eurooppaan viime vuosikymmenellä: huomio kiinnittyi seinäkirjoituksiin Saksassa, Puolassa, Ruotsissa, Ranskassa... Ne julistivat "Rajat kiinni", "Eläköön Hitler" tai muuta samankaltaista sanomaa. Liksom ei uskonut silmiään - sitä paitsi hän luuli Hitlerin oppien olevan Saksassa lainvastaisia - mutta kiinnostui ilmiöstä, ja jo vuonna 2011 päätti tutustua historiaan: Miten Hitler onnistui pääsemään johtoon ja valtaamaan puoli Eurooppaa? Tästä on otettava selvää - ja välitettävä viestiä muillekin.

Kirjailija alkoi urakoida historianluvun kanssa. Faktatietoa kertyi, mutta millaisen tarinan kautta sen voisi kertoa? Vastaus löytyi läheltä: Liksomin kotikylän naapurissa asui Annikki Kariniemi (-Willamo-Heikanmaa), jonka sodanaikaiset Saksa-yhteydet tiedettiin seudulla yleisesti. Naisen monin tavoin kiinnostavasta elämäkerrasta tuli kehikko, jonka ympärille Everstinna-romaani kasvoi. Kirjailija sulautti tietonsa tarinaan ja hioi kirjaa pitkään, seitsemän vuotta.

Kirja ei ole elämäkerta eikä Kariniemi ole Everstinna, sanoi Rosa Liksom Helsingin kirjamessujen Everstinna-lukupiirissä. Tapahtumat saattavat olla samoja, mutta niiden sisältö, Everstinnan monologi, kasvoi omaksi teoksekseen. Tämä lie syy, ettei Kariniemen nimeä mainita kirjassa lainkaan: kirjakeskusteluja seuraamatta ei lukija edes tiedä yhteyttä.

Rosa Liksom sanoo kirjan olevan yhden yön monologiromaani, joka kertoo sota- ja sen jälkeistä elävästä naisesta ja joka maantieteellisesti painottuu Rovaniemelle ja Lappiin. Hän halusi siitä helposti luettavan: vaikka kirja on kirjoitettu meän kielellä, jota Tornionjokilaakson molemmin puolin - Suomessa ja Ruotsissa - puhutaan, sitä ei ole vaikea ymmärtää. Kieli on herkullisen rehevää ja värikästä, sanottiin, ja yhdyn tähän täysin. Yksi osallistuja sanoi yleensä hyppäävänsä luontokuvaukset, mutta tässä nekin lumosivat - tunnistan tässäkin oman kokemukseni. Ja samoin pidin kirjan nimiä riemastuttavina: Vompaktit, Litsit, Latonit ja muut.* Kaiken varalta kirjan lopussa on muuten sekä sanasto että Everstinnan käyttämien murteellisten nimien oikeat muodot.

Kirjamessujen lukupiirissä keskustelua luotsasi ET-lehden kokoama lukupiiri. Osallistujat olivat kovia kirjankuluttajia ja omien lukupiiriensä järjestäjiä. Yleisönä saimme kuulla heistä kolmen kuvauksen ja ajatukset kirjasta. Everstinnan sanottiin olevan muun muassa vahva luontokuvaus, historiakuvaus ja rakkausromaani. Se herättää ajatuksia nykyajasta ja samankaltaisuuksista, puhutaanhan natsien ja tiukkojen rajoituksien ajan noususta, mutta kirja on myös paljon muuta, kuten vahva naisen kasvutarina. Sotaa se ei varsinaisesti kuvaa, vaikka sellaista Everstinnan elämän aikana elettiin monta kertaa.

"Kuoleman lähheisyys toimi ko magneetti. En ole koskhaan ollu niin elossa ko silloin." 

Everstinna oli naimisissa kolmesti. Ensimmäisen kerran päästäkseen kotoa, toisen kerran rakkaudesta Everstiin, joka oli silloista tyttöä 30 vuotta vanhempi. Se oli rakkautta se.

"Aina eron hetkellä puhuima toisillemma vain saksaa. Se oli meän rakhauden kieli. Erotessa itkimä molemmat ko hullut kläpit. Meän rakkaus kipunoitti kilpaa Lapin syäntaivaan revontulten kipinäsuihkun kanssa. Me rakastimma toinen toistamma satheenkaaren päässä, joka loppu kretliinisseen taihvaanranthaan, rajuilmassa Saariselän laela ja Inarin järven jäisen yön sylissä, läpi pakhaskirkkaitten öitten emmäkä lopettahneet aamulakhaan, vaikka Everstin olis pitäny jo olla kasarmilla äkseeraamassa poikasista miehiä." 

Everstin persoona on monitahoinen: sivistyneen natsimielisen upseerin kanssa Everstinna liiteli rakkauden pilvissä ja eliittielämässä 15 vuotta. Lapista piipahdettiin Helsinkiin ja jopa Saksaan puolueen johdon juhliin.

"Vyyreri kun astu juhlahuohneisthoon sisäle niin mie oikein säikähtin. Se oli kitukasunen, sillä oli pullea vauvan maha ja sen oikean puolen ohimosuoni pullisteli."

Everstinna tiesi juutalaisten kohtelusta ja näki paljon itsekin, mutta piti sitä "normaalina" seurapiirinsä tapaan. Rakkaus kukoisti, kunnes pari astui avioon, ja tahti muuttui. Miehestä paljastui väkivalta, joka vei Everstinnan ajoittain jopa huilaamaan ammattilaisten hoiviin.

"Mielisairaalassa maailma tuntu aivan ouolta paikalta. Kuoleman tyhjyys kuttu minua kovasti, mutta mie en ollu valmis."

Kolmas avioliitto käänsi kuvion toisin päin. Everstinna oli opettaja, oppinut nainen. Viisikymppisenä hän rakastui alaikäiseen Tuomakseen, jonka kanssa pääsi vihille Kekkosen erikoisluvalla. Kuten yksi lukupiirin osallistuja sanoi, rakkaustarinoissa on monta punastuttavaa kohtaa pidättyväisille. Liksom kuvaa rakastamisen asiat hekumallisen värikkäästi. Kuvassa oikealla Rosa Liksom vieressään lukupiirin Riitta Korhonen.

Puhuttiin saksalaisista Lapissa. 8 000 asukkaan Rovaniemellä asui useita vuosia 6 000 saksalaista sotilasta, joten he vaikuttivat isosti paikalliseen elämänmenoon. Pikku-Perliiniksi kutsuttu tukikohta omasi omat ravintolat, kaupat ja pesulat, joissa myös paikalliset asioivat. Pohjanhovi oli natsien kokoontumispaikka, niin suomalaisten kuin saksalaisten. Tämä kaikki toi ennenkuulumatonta nostetta suomalaisten silloiseen köyhänniukkaan agraarielämään, jossa nälkä oli aina läsnä eikä mammona painanut. Ja miettikää, mikä vaikutus ryhdikkäillä, tyylikkäissä vaatteissa tulevilla nuorilla miehillä oli naisväkeen! Everstinna itse oli hurahtanut jo pienenä tyttönä täysin lotta-aatteeseen ja suojeluskuntahommiin.

"Silloin minun pään täytti hyvin selkeä ajatus, että Suomessakin tarvitaan täpäkkää johtajaa, joka sannoo ei ja joka kuulee köyhitten ja markkinoitten syrhjään heittämitten ääntä. Kommunisteista ei siihen ollu."

Tyttö karkasi aina kiukkuisen äitinsä silmän alta Lapuan mustapaitojen kokoukseen, jossa hänelle tapahtui monenlaista tulevaisuuteen vaikuttavaa asiaa, aatteen vahvistuksen lisäksi miessaralla. Yksi osallistujista kertoi olevansa käyttäymistieteilijä, ja kuvasi Everstinnan kehityskertomuksen naisena olevan uskomattoman hieno. Hän mietti myös, mitä pahoinpidellyt naiset mahtavat miettiä kirjaa lukiessaan - ehkä se antaa vertaistukea ja toivoa. Everstinna antaa esimerkkiä hyvässä ja pahassa, mutta kertoo myös konkreettisesti, miten hän pääsi tilanteesta eroon.

Palvontaa päähenkilö ei silti kaipaa. Rosa Liksom sanoi Everstinnan olevan sillä lailla vaurioitunut, ettei ajattele kuin itseään. Ja kertoi mielenkiintoisen seikan kirjoittamisestaan: kirja on Everstinnan suulla kerrottu, mutta Liksom on kirjoittanut vastaavan myös Everstistä. Sekä lisäksi pitkästi autonkuljettajan suulla. Näitä ei kuulemma (harmi kyllä) tulla koskaan julkaisemaan, vaan ne toivat lisäsyvyyttä Everstinnan hahmoon, josta saamme kirjasta lukea.

"Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan."

Yhteenvetona: kirja ei ole elämäkerta eikä sotakirja. Se on raju rakkausromaani, väkevä Lapin luonnon kuvaus, oivaltava ihmiskuvaus, viisas naisen kehityskertomus sekä silmiäavaava sukellus Suomen ja Euroopan historiaan ja yhteiskuntakehitykseen. Parissa sadassa sivussa Liksom onnistuu kertomaan tämän kaiken, ja lisäksi liikuttamaan, ihastuttamaan ja hämmästyttämään lukijan moneen kertaan. Tunneskaalalla se vie lukijan kyynelistä hekotukseen, punastelusta ärsytykseen ja vihaan: harva kirja pystyy näin paljoon. Upea, taitava, viisas ja äärimmäisen hiottu teos, jota suosittelen ihan kaikenlaisille lukijoille.

Kirjahulluille suosittelen osallistumista kirjamessujen lukupiireihin: tunnin keskittyminen yhteen kirjaan on nautinnollista, ja kirjailijan itsensä kommentointi antaa kirjalle laajasti taustaa. Samoin on kiinnostavaa kuulla muiden lukijoiden mietteitä. Tässä lukupiirissä kirjailija oli itse aktiivinen puhuja, lukupiiri ei noussut liikaa esiin (kuten joskus on käynyt) ja yleisökin ehti kysyä. Tosin sitä olisi voinut jatkaa vielä tuntikaupalla, mutta saimme informatiivisen, tiiviin katsauksen ja nkemyksen kirjan syntyyn ja sisältöön. Kiitos lukupiirikonseptin ideoijille, järjestäjille, ET-lehdelle ja tietysti selkeäsanaiselle Rosa Liksomille.

Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. Kirjamessujen lukupiiri 26.10.2017. ET-lehden lukupiiriä luotsasi Riitta Korhonen, keskustelun moderaattorina toimi Pia Väisänen Likestä.

* Vompakti = Konrad von Bagh, Oulun keskusmielisairaalan ylilääkäri. Litsi = Franz Lizt, säveltäjä. Laton = Platon.

Antti Heikkinen: Mummo

Naisten voimin Suomea on rakennettu siinä missä miestenkin, ja kunnianosoitukseksi suomalaiselle naiselle Heikkinen sanoo kirjan kirjoittaneensa. Etenkin oman mummonsa muistoksi, joka 1920-luvulla syntyneenä ehti elää sodat ja rauhat, sisälliset ja ulkoiset kahakat niin maassa, kylässä kuin omassa perheessään, aina  uudelle vuosituhannelle ja EU:hun asti. Sotahistoria ei kuitenkaan ole kirjan aihe, vaan muutaman naissukupolven tarina.

Kirjan mummo on nimeltään Maija. Maija kasvoi isosiskonsa Esterin ja isoveljensä Anton kanssa maaseudulla pikkukylässä, jossa aikuisia kuuntelemalla ja tarkkailemalla oppi paljon maailmasta, vaikkei kirjaviisautta ole tarjolla. Elävän elämän dramatiikkaa ei tarinasta puutu, kun Heikkinen kuvailee herkullisesti henkilöitään: Maijan vanhempia, sukulaisia ja naapureita, vierailevia romaneita, kauppamiehiä ja kylähulluja.

Politiikasta lapset eivät mitään ymmärrä, mutta kuulevat kaikenlaista. Kuten sen, että kylän opettaja kävi kehottamassa Maijan isää liittymään joukkoon, jonka avulla "Suomesta tulee lopultakin hangenvalkoinen valtio." Isä ei halunnut lähteä.

"- Olisit lähtenyt, sanoi äiti. - Mene ite jos mieles tekee. Kipase jo, perkele. - Äläkä noidu pyhäpäivänä. - Ai pyhänä saapi toisten tappamista suunnitella, vaan noitua ei?"

Saamme lukea, miten Maija kasvoi aikuiseksi ja millainen nainen hänestä kaiken keskellä tuli. Luulen, että moni näkee Maijassa tuttuja ja tunnistettavia piirteitä, omia isovanhempiaan muistellessaan, ja tunnistaa ehkä tapahtumissakin tai ainakin ilmapiirissä jotain tuttua. Tarinassa on kaksi aikatasoa: Mummon eli Maijan ja tämän tyttären, kirjassa Äidin. Maijan oma äiti kuoli varhain, isä huolehti lapsista parhaansa mukaan.

"Ei teidän oo tarvinnu mennä nälkäsinä maata eikä tiedetty mitään koko pula-ajan olemassaolosta. On ollu tiinuissa suolalihoja ja potun kanssa aina jonkunlaista höystettä. Oonhan ollu ihan hyvä isä teille? Oonhan?"

Esteri-sisko sai yllättäen kosijan, vaikka hän itsekin arveli jäävänsä naimattomaksi, kun naisellinen viehätysvoima oli perheessä kasaantunut Maijalle. Eero kihlasi Esterin ja vei tämän Helsinkiin, jonne perhe pääsi visiteeraamaan. Nähtiin presidentti Kyösti Kalliokin! Joka tuupertui Rautatieasemalla ja kuoli! Esterin tapaukseen ja koko perheen kokemuksiin noina aikoina liittyy muutenkin suorastaan trillerimäisiä piirteitä, joita ei voi tässä paljastaa - ovelasti Heikkinen kertomusta kieputtaa!

Pientä Marja-Liisaa hoidellessaan Maija alkaa taas kuunnella sotauutisia.

"Marja-Liisaa katsellessaan Maija alkoi tuntea uudenlaista pelkoa koko Suomen puolesta. ... - Oot sinä pieneksi ihmiseksi saanut kokea kaikenlaista, vaanneks sitä et sitä ymmärrä. On kaikella tarkoituksensa, on. On ollu surua, vaan eipä meillä ilman surua olis sinua. Kun saisit hyvän elämän elää, mitään muuta äiti sinulle toivo."

Maija hoitaa Esterin lähdön ja isänsä kuoleman jälkeen kotitalossaan sekä emännyyttä että isännyyttä. Santtu tarjoutui Maijalle heinäjätkäksi, ja siitäkös juorut liikkeelle - Maija katkaisee ne jämerällä tavallaan. 

Marja-Liisa tietää, ettei äidin mies Santtu ole hänen biologinen isänsä. Yksinäisenä, isää kaipaavana lapsena hän ihastuu ensin opettajaansa, myöhemmin tulee uusia miehiä ja perheessä välienselvittely, joka lopulta johtaa monen salaisuuden paljastumiseen. Tarkemmin ei juonta uskalla julkistaa, mutta sanon sen verran, että yllättävän kierteen Heikkinen on kirjaansa ujuttanut. Niin yllättävän, että tipuin hetkeksi kärryiltä, piti palata selailemaan taaksepäin, ennen kuin asia aukeni.

"Mutta semmosta on historia, kaikenlainen historia. Se muuttuu sitä mukaa kun uutta paljastuu. Totuuden huomaa vasta aikojen päästä, vaikka miten itse olisi mukana elänyt ja vierestä katsonut. Se on samanlaista yhden ihmisen kuin isompien asioiden kanssa."

Kirja tarjoaa värikkään verevää kieltä ja paljon dialogia Heikkisen tapaan, aitoja ihmisiä ja todenmakuisia kohtaloita. Osa perustuu tositarinoihin, joita kirjailija mummoltaan vielä tämän eläessä kuuli ja tuli onnekseen nauhoittaneeksi, osa on sepitettä - mutta mikä on mitäkin, en tiedä eikä ole väliäkään. Tärkeintä on vetävyys, tiivis tunnelma ja dramatiikka, ja niitä kirjassa riittää. Siteeraan vielä Maijaa:

"Ei se kuulu yhden mummon ääni muun maailman melussa."  

Kyllä se tässä aika hyvin kuuluu.

Aiempia juttuja Antti Heikkisestä ja kirjoista:
Pihkatappi
Risainen elämä - Juice Leskisen elämäkerta
Kuulumisia Kuopiosta, jossa bloggarit tapasivat kirjailijan virtuaalisesti

Kenelle: Maalaistaustaisille, sukuaan häpeäville tai siitä ylpeileville, suomalaisten juurien tutkijalle.

Antti Heikkinen: Mummo. WSOY 2017. Päällys Martti Ruokonen. Kansipaperi on raidoituksineen hauskasti vanha ajan paketointipaperia muistuttava. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2017 kohta 39: Ikääntymisestä kertova kirja. Kun ehdin jo käyttää aiemmin kohdan 45, suomalaisesta naisesta kertova kirja.

Helsingin kirjamessut - näitä aion nähdä

Kirjabloggarin joulu, juhannus ja vappu - Helsingin kirjamessut! Ihan kohta! Juuri sain käsiini kirjamessujen ohjelman, printtinä. Paras tapa tutustua tarjontaan, kun ei näyttöä aina jaksa tuijottaa. Painettua ohjelmaa saa ainakin kirjastoista, mistä minäkin sen hain.

Kiinnostavia esityksiä rastiessa pääsee hyvin mukaan tunnelmaan. Netistä ohjelma löytyy myös. (Kuvassa odotellaan messujen 2016 alkua ja ovien avaamista.)

Kirjabloggaajat ovat tavattavissa ja jakamassa lukuvinkkejä Boknäsin osastolla 6m48, to - pe klo 16 - 18 ja la - su 14 - 18. Tule moikkaamaan! Olen osastolla perjantaina 16 - 17, muulloin satunnaisesti. Messuilla aion viettää aikaa to, pe ja la, ja näitä haluaisin nähdä:

To 26.10.
Pääsen työvelvoitteilta paikalle vasta nippa nappa puolilta päivin. Muuten menisin katsomaan Erika Vikin haastattelua klo 10.30 - 11.00

KirjaKallion osastolle, jossa haastattelijoina toimivat Kallion lukiolaiset. Vikin fantasiatrilogia lumosi jo ensimmäisellään, kolmatta osaa odotellaan. Upea kaikin puolin: ymmärrettävä maailma, hieno kielenkäyttö, uskottavat hahmot, jatkuvuuden tunne ja kuorrutuksena kakussa upea ulkoasu!

Sen jälkeen menisin - jos ehtisin - katsomaan messujen avajaisia Aleksis Kivi -lavalla. Turussa ne kirvoittivat kyyneliä, miten käy meillä, kun jaetaan Rakkaudesta kirjaan -palkinto ja muita tunnustuksia. Nuoret lukijat on huomioitu: Sinikka Nopola avaa messut toistaiseksi nimettömän ysiluokkalaisen kanssa. Tapahtuman juontaa messujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Klo 11.30 Mika Waltarissa kertoo Raimo Pesonen romaanistaan Rakentaja. Klo 12.00 Eino Leinossa Maria Peuraa haastetellaan Tunkeilijat-kirjasta, jota en ole vielä lukenut. Kiinnostaa, paljon - ketkä ovat tunkeilijoita; läheiset väkivallankäyttäjät, maiden rajojen ylittäjät, vai jotain muuta?

Klo 12.30 Aleksis Kivi -lavalla esittäytyvät kolmen minuutin puheenvuoroin vuoden esikoiskirjailijat! Tai siis ainakin osa. Keitä mahdamme nähdä?

Klo 13 Minna Canth -lavaa täyttää Laura Gustafsson kuulemma ravistuttavalla romaanillaan Pohja. En ole lukenut, mutta kiinnostaa. Korpisoturin ja Huorasadun olen lukenut.

Klo 13.30 Kirjakahvilassa jaetaan Botnia-palkinto. Kova juttu, kovat ehdokkaat! Tämä on nähtävä.

Klo 14.00 - 14.30 Mika Waltari -lavalla puhutaan Nobel-voittaja Kazuo Ishiguron viimeisimmästä kirjasta Haudattu jättiläinen. Puhujana hänet Suomessa kirjallisesti parhaiten tunteva henkilö, kääntäjä Helene Bützow. Jos joku on lukenut vain tämän Ishiguron kirjan, vinkkaan, että kannattaa lukea muutakin: uutuus on (taas) aivan erilainen kuin aiemmat.

Harmillisesti samaan aikaan klo 14 - 15 esiintyvät Ainossa esikoiset Ylestä tutun Pietari Kylmälän haastattelussa. Mikko Kamula, Jussi Lehmusvesi, Pauliina Lindholm, Marjo Katariina Saarinen, Sissi Katz ja Silja Kejonen. Osa nimistä on minulle uusia. Kyllä, haluan kuulla!

Klo 14.30 Katri Vala -lavalla kertoo Eero Huovinen armoa käsittelevästä kirjastaan. Ei tekisi pahaa.

Klo 15 HS puhuttaa suomalaisen kirjallisuuden uudesta suunnasta Ainossa. No tietenkin ja oikein, mukana on Miki Liukkonen (vas.), ja kimurantimpi luettava tavikselle Jaakko Yli-Juonikas (en jaksanut Neuromaania loppuun asti). Mutta miksi heitä haastattelee perinteisen kirjallisuuden kulmakivikriitikko Jukka Petäjä? Hienoa vastakkainasettelua, ja on hauska kuulla, miten keskustelijat osaavat omaksua toistensa näkemyksiä, vai osaavatko?

Klo 16 kertoo KirjaKallion lavalla Heikki Pursiainen kirjastaan Paska Suomi: miten niin paska, meillähän on kaikki (melkein kaikki) paremmin kuin muualla? Kirja odottaa lukupinossa.

Klo 17.30 - 18.00 Kullervossa Juri Nummelin esittelee 50 suomalaista kirjaa, joista on tehty elokuva. Leffat ovat tunnetumpia kuin alkuperäisteokset, vai? Ja miksi? Seitsemän veljestä, Linnaisten vihreä kamari, Tuntematon sotilas, Manillaköysi jne. Tarvitsisin jonkun elokuvakriitikon mielipidettä...

Klo 18 Kullervossa esitellään kirjailijan ja kustannustoimittajan suhdetta: kolme esimerkkiä, kolme erilaista kirjaa. Antti Tuomainen ja Jaakko Launimaa, Max Seeck ja Petra Maisonen, Anni Kytömäki ja Salla Pulli.

Klo 19 Jone Nikula kertoo Tuska-festarin 20-vuotisesta taipaleesta Ainossa.

Päivän kohokohta: Rosa Liksom ja Everstinna -lukupiiri! Klo 16.30 - 17.30, messujen toinen kerros, pääovesta oikealle yhdet portaat ja siinä. Lukupiirit ovat loistava idea päästä kirjailijaa lähelle, kuka vain on tervetullut, joko keskustelemaan, hakemaan nimmaria kirjaan tai vain kuuntelemaan. Etukäteen voi ilmoittautua, mutta yleensä tilaa on aina, joten kanattaa kokeilla.

Tule mukaan ja tapaa Rosa Liksom livenä - takaan, että et pety, hänen ilmaisu- ja eläytymiskykynsä tuntien. Ja siksi, että Everstinna on yksi vuoden parhaita kotimaisia kirjoja. Olen paikalla lukupiiribloggaajana, ja teen tilaisuudesta koosteen blogiin sen jälkeen. Kuvisssa viime vuoden Sirpa Kähkönen -lukupiiriä. Keskustelu rönsyili vilkkaana!

Torstaina iltaa voi jatkaa klo 20-23 Messukeskuksen Alagallerian ravintoloissa kirja-alan, kirjailijoiden ja lukijoiden yhteisissä Kirjanrakastajien bileissä. Pääsy sisältyy messujen sisäänpääsyyn. Kuvissa lämmittelyä viime vuoden bileisiin.

 

Pe 27.10.

Perjantaina perinteitä: Klo 10.30 - 11.00 Mika Waltarissa Ritva Ylönen kertoo elämäkertakirjastaan Kalle Päätalo - kirjailijan elämä.

Klo 11.30 Minna Canth -lavalla Marjo Heiskanen ja Mustat koskettimet, haastattelijana Anna Kortelainen. Olen aina pitänyt Heiskasen kirjoista, tätä vierastan, koska en musiikista ymmärrä. Haastattelun silti haluaisin kuulla, jo haastattelijan takia.

Klo 12.30 Mika Waltari: Selja Ahava, Ennen kuin mieheni katoaa. Ei tarvinne selitellä, miksi.

Klo 13 Kirjakahvilassa puhutaan kirjallisuusviennistä, ja todellakin kiinnostaa. Koska meillä on upeita kirjailijoita ja saumaa mihin vain. FILIn juttuja, mukana kirjallisuusagentti Hanna Kjellberg, kirjailija ja kääntäjä Stefan Moster sekä FILIN vetäjä Iris Schwank.

Klo 14 Ainossa esiintyy jälleen esikoisia: Marko Kantomaa, Hannu Laakso, Ossi Nyman, Riina Paasonen, Hanna Ryti ja Cristina Sandu. Ylen Seppo Puttonen - juuri se Kirjojen Suomi -Puttonen - esittelee. Osan tunnen, suurinta osaa en, siksi kiinnostaa.

Klo 15.30 KirjaKallion lavalla kerrotaan kaikki tubettamisesta. Nuoret tuntevat tubettajat takuulla paremmin kuin Kirjojen Suomen kirjailijat.

Klo 16 Aleksis Kivi -lavalla Leena Lehtolaista (vas.) haastattelee Taru Torikka. Samaan aikaan Kirjakahvilassa mietitään, missä mennään kirja-alalla? Sakari Laiho, Outi Mäkinen, Reetta-Liisa Pikkola ja pj Juha-Pekka Pietiäinen. Ai niin, tähän aikaan olen Boknäsin osastolla kirjabloggarien osastolla jakamassa lukuvinkkejä.

Klo 18.30 - 19.00 Aleksis Kivi. Antti Heikkinen kertoo Mummosta. Joka on niin mummoa, äitiä, tyttöä ja naista, ettei paremmasta väliä. Vahvatekstinen ja omaääninen kirja. Liikkis myös. Heikkinen tuntuu löytäneen oman äänensä. Kannattaa kuunnella (postaus tulossa).

Klo 19.00 - 19.30 Mika Waltarissa Tuomas Vimma. Pariisin keskustan terroristi-iskussa pärjäävät parhaiten - totta kai - suomalaissyntyiset. Trilleri Vasen ranta keskustelussa (kuvassa julkkareissa Nide-kirjakaupassa). Samaan aikaan myös Antto Terras kertomassa Baarimestarin muistelmistaan. Tätä en ole lukenut, mutta aiempi, Stockmann Yard, on hauska ja antoisa.

La 28.10.
Klo 11.00 - 11.30 Aleksis Kivessä Miki Liukkonen, jota haastattelee kirjasta O Taru Torikka. Molemmat kiinnostavia esiintyjiä. Samaan aikaan Minna Canthissa ohjaaja, dramaturgi ja kirjailija kertovat Kangastus 38:n matkasta näyttämölle. Upeinta teatteria, mitä on!

Klo 11.00 - 12.00 Kirjakalliossa Koko Hubara ja Ruskeat tytöt.

Klo 12 Takauma Suomen kirjailijaliitto myöntää Kirjailija kiittää -palkinnon. Samaan aikaan Kullervossa Parnasson Kirjallisuus nyt -keskustelu. Haluaisin nähdä molemmat!

Klo 13.00 - 13.30 Ainossa kertoo Satu Taskinen kirjastaan Lapset, ja

klo 13.30 - 14.00 Minna Canthissa Suomi-palkittu Anna-Liisa Härkönen ja Valomerkki-romaani.

Sitten seuraa torventörähdyksiä, koska tättärättättää! Klo 14 - 15 salissa 101 esiintyy itse Mr. Dan Brown! Tilaisuuteen voi ilmoittautua www.wsoy.fi, mutta vapaita paikkoja saattaa olla, joten jos ilmoittautuminen unohtuu, kannattaa käydä kysymässä, onko tilaa. Aloitin juuri kirjan Alku, ja lupaavalta vaikuttaa vauhtinsa ja ajatustenlentonsa puolesta.

Samaan aikaan toisaalla eli klo 14 taas yksi kotimainen supersuosikki Kjell Westö, Aleksis Kivessä. Odotan täpötäyttä katsomoa. Tehdäänkö aaltoja?

Klo 15.00 Takaumassa keskustelun aiheena Vieläkö on vampyyreita? Samaan aikaan Minna Canth -lavalla Jouni Ranta puhumassa hätkähdyttävästä taidekauppakirjastaan Vilpitön mieli.

Klo 15.30 samalle lavalle astelee Matti Rönkä, Yyteet-kirjoineen (huh, saa hetken istua samassa paikassa).

Klo 16.00 Aleksis Kivessä Peter Franzen esittelee uutta kirjaansa Särkyneen pyörän karjatila. Sopisi muuten Helmet-haasteeseen yhdenpäiväromaaniksi (kuten Satu Taskisen Lapsetkin).

Klo 17.00 - 17.30 Aleksis Kivessä jatkaa Stig Hansén, joka kertoo Bissestä eli Birgitta Ulfssonista, jonka näimme viimeksi vasta keväällä Kirja vieköön -illassa. Vaikea usko, ettei häntä enää ole.

Klo 17.30 Eino Leinossa yksi suursuosikkini, Juha Hurme ja kirja Niemi. Haastattelija Teemu Keskisarja. Molempien puhujalahjat tietäen tiedossa huippuhulvaton keskustelu, suosittelen! Tosin samaan aikaan Minna Canthissa Pasi Lampela kertoo kirjastaan Kehä, tässäkin myös haastattelija on kovinta kärkeä eli Rosa Liksom. Valintaa on tehtävä.

Klo 18.30 - 19.00 Esko Valtaojaa haastattelee Baba Lybeck aiheesta ja kirjasta Kohti ikuisuutta.

Klo 18.30 - 19.00 Kirjakahvilassa Joel Haahtela, Venla Hiidensalo ja Kati Tervo keskustelevat siitä, miten ja miksi kirjoittaa taiteilijoista? Anna Kortelainen haastattelee.

Klo 19.00 - 19.30 Minna Canthissa saadaan kuulla Antti Tuuria ja Ikitie-leffaan musiikin tehnyttä Palefacea. Kuvassa mestari itse, Antti, ja bloggari "salaisessa" bloggaritapaamisessa.

Näen näistä varmaan osan, osa menee ohi, mutta tilalle tulee jotain muuta. Huoltotaukojakin tarvitaan - Turussa en lauantaina ehtinyt edes syömään (skumppatauolle sentään). En suosittele näin tiukkaa tahtia, haahuilullekin on hyvä jättää aikaa, ja yllättäville tapaamisille. Mutta pitää olla suunnitelma, josta voi poiketa. Tämä on lempilauseitani. Toivotan antoisia ja runsaita messupäiviä kaikille kävijöille!

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Italialaisen Cognettin kuudes kirja, ensimmäinen suomennettu, on raikas ja virkistävä kuin tuulahdus, no, vuorelta. Se kertoo lapsesta keski-ikään varttuvasta Pietrosta komeissa Pohjois-Italian maisemissa, jotka ovat suomalaisille matkailijoille tuttuja, Garda- ja Como-järvineen ja niiden takaa kohoavine Alppien huippuineen.

Pietron vanhemmat ovat kotoisin vuoristokylästä, mutta joutuivat avioiduttuaan muuttamaan alas Milanoon, jossa Pietro viettää lapsuutensa. Vanhemmat opettavat pojalle vuoriston tuntemuksen ja rakkauden suurkaupungille vastakkaisiin maisemiin. Isä ei sopeutunut miljoonakaupunkiin ikinä.

"Rauhallisuus ei ollut hyve, jota hän itse olisi vaalinut, mutta kaupungissa hän olisi kaivannut enemmän tilaa hengittää."

Isä opettaa poikaa vuorilla kulkemiseen.

"Polulla isä antoi minun kulkea edellä. Hän tuli askelen perässäni, niin että kuulin tarvittaessa hänen äänensä ja tunsin hänen hengityksensä selässäni. Minulle oli annettu niukat mutta selkeät säännöt: yksi, piti valita rytmi ja pysyä siinä pysähtymättä; kaksi, puhua ei saanut; kolme, risteyksessä piti aina valita ylöspäin vievä reitti."

Perhe vuokraa kesäpaikan vuorilta, Granasta, jossa Pietro tutustuu paikalliseen poikaan Brunoon. Pietron isä on jäyhä, äiti sosiaalisempi, jota huolettaa ainoan lapsensa yksinäisyys. He ovat iloisia poikien ystävyydestä, ja isä alkaa pyytää myös Brunoa mukaan vuoristoretkille.

"Auringon noustua ilmestyi lumeen kolme varjoa, jotka kulkivat vierellämme jäätiköllä. Lumi kadotti sinisyytensä, kirkastui häikäisevän valkoiseksi, ja pian hanki petti jäärautojen alla."

Mainioita ovat Pietron luonnehdinnat vanhemmistaan, joita hän tarkkaili tiiviisti. Isä vihasi ja halveksi laskettelijoita, jotka hänen mielestään kohtelivat vuorta epäkunnioittavasti. Äiti kertoi omasta vuoristostaan.

"Voi olla, kuten äiti sanoi, että jokaisella meistä on vuoristossa oma lempikorkeus, oman näköinen ja oman oloinen maisema."

Lukijan silmien eteen piirtyvät vuoriston erikoispiirteet. Kolmentuhannen metrin jäätiköt, jäkälät ja lähteet; kahdentuhannen metrin alppiniityt, purot, metsiköt, laidunelämet; tuhannen viidensadan metrin metsä, mustikat ja alppiruusut; tuhannen metrin puut ja kivet. Eikö tulekin mieleen Lappi ja omat vaellusretket?

Bruno opetteli jo pienenä meijerihommia setänsä tilalla, aikuistuttuaan jatkoi tilan töitä. Kun he Pietron kanssa tapaavat myöhemmin, he jatkavat siitä, mihin jäätiin, kyselemättä. Myös nainen tulee kuvioon, sulkematta vuorten viehätystä kummaltakaan: vuoristo on koti, kutsumus ja kohtalo.

Kaunis, raikas ja koskettava tarina perheestä, kasvamisesta, ystävyydestä ja luonnosta; erityisesti siitä, mitä ja miten ihminen oppii kaipaamaan ja miten hän kaipuunsa toteuttaa. Kukaan toinen ei voi sanoa siinä olevan mitään väärää, vai voiko?

Nautin raikkaudesta, ystävyyden, ihmisten ja vuoriston kuvauksesta, enemmän tunteella kuin järjellä, sillä kirjailija on taito luoda tunnelma, joka lumoaa, kuulostamatta sentimentaaliselta, pitämällä päähenkilönsä (ja lukijansa) hieman sivussa, kertomalla paljon olematta opettavainen tai ylipirteä - vain sanomalla kauniisti, nekin asiat, jotka eivät ole kauniita. Sitä arvostan suuresti. En ihmettele, että kirja valittiin Italiassa vuoden 2017 parhaaksi sekä yleisessä että nuorten kirjojen sarjassa.

Jos tämä ei nostata Italian-matkakuumetta, en tiedä, mikä. En ole aiemmin ajatellut vuoristoa noin tarkasti, joten myös maantieteen ja vuoristomatkailun alkeisoppituntina kirja toimii, ehkä myös metaforana elämälle, jos kovin filosofisesti asian haluaa nähdä. Mihin korkeuteen itse ajattelit vaeltaa ja miten paljon vaivaa olet valmis näkemään?

Kenelle: Soljuvan raikkaan proosan lukijoille, Italiaan matkaajille, kasvukertomusta kaipaaville, luonnonystäville, vuorikiipeilijöille.

Muualla: Romaani rauhoittaa ja aiheuttaa levottomuutta, sanoo Lumiomena. Coelho-alarm! Onneksi väärä hälytys, hän toteaa. Olen täysin samaa mieltä.

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta. Bazar 2017. Suomennos Lotta Toivanen.

Helmet-haasteen 2017 kohta 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Margaret Atwood: Orjattaresi

Klassikoksi noussut Orjattaresi houkutti uusintalukuun, The Handmaid's tale -tv-sarjan (2017) kehujen myötä mutta erityisesti aiheeltaan, jota kuvataan dystopiaksi maailmasta, jossa elämme nyt. Mietin myös kirjallisuuden Nobel-palkintoa, jonka voittajana Atwoodin mielelläni näkisin. Tämä kirjan olen lukenut kauan sitten, mutten ymmärtänyt siitä silloin mitään.

Nyt paremmin, onhan kyse naisten asemasta, jonka muutosta on sittemmin saanut niin seurata kuin itse kokea. Kehitykseen liittyy monenlaisia pelkoja: naisten asema yleensä heikkenee talouden huonoina aikoina. Naiset jäävät helpommin kotiin, kun työpaikoista on pulaa, mikä saattaa vaikeuttaa heidän uraansa jatkossa. Riski voi olla myös se, että miesten johtama maailma voi jäädä näkemyksiltään yksipuoliseksi, kun perheitä koskevia poliittisia ja taloudellisia päätöksiä tehdään. Ja pääsevätkö tytöt kouluun ja opiskelemaan, kun niukkuutta jaetaan - kun köyhyys kasvaa?

Peloksi on noussut myös väkivalta ja etenkin ääriliikkeiden nousu, jota ruokkivat äkkinäiset poliittiset yllätykset ja hyvinvoinnin entistä epätasaisempi jakautuminen. Eikä peloista pienin ole ympäristön tila, arvaamattomine muutoksineen. Miten kaiken tämän keskellä varmistamme ihmiskunnan tulevaisuuden ja jatkumisen? Tätä taustaa vasten Orjattaresi on tiukasti ajankohtainen, sillä sen yhteiskunnassa nuo kysymykset on ratkaistu, hätkähdyttävällä tavalla.

"- Kyllä, me olemme oikein tyytyväisiä, minä mumisen. Jotainhan minun on pakko sanoa. Ja mitä muutakaan voisin?"

Ääriliikkeestä kertoo myös Atwood: ajankohtanaan tulevaisuus, maa voisi olla nykyinen USA. Maata johtavat uskonnolliset fundamentalistit, naiset ovat palvelijoita ja synnytyskoneita. Heidän elämänsä on tarkkaan säänneltyä, pukeutumista, liikkumista ja puhumista myöten. Naiset eivät saa ystävystyä, rupatella, opetella lukemaan tai käyttää henkilökohtaista nimeä, muun muassa.

"Me olemme olemassa suvunjatkamista varten: emme ole jalkavaimoja, geishatyttöjä, kurtisaaneja. Päinvastoin: meidät pyritään kaikin mahdollisin keinoin pitämään erillään siitä ryhmästä. Emme saa olla vähääkään viihdyttäviä, salaisten intohimojen ei ole sallittua puhjeta kukkaan kanssamme; mitään suosionosoituksia ei pidä pyytää, ei heiltä sen paremmin kuin meiltäkään, rakkaudelle ei suoda pienintäkään jalansijaa. Olemme kaksijalkaisia kohtuja, siinä kaikki: pyhitettyjä astioita, käveleviä kalkkeja."

Nimetön kertoja on synnytysiässä eli erityisen tarkoin suojeltu. Hänen isäntänsä pyrkii siittämään lapsen; toimituksesta on erotiikka karsittu tiukoin rajoituksin. Kertoja ei varsinaisesti kapinoi, mutta ajatuksia eivät valvojatkaan pysty seuraamaan, joten saamme seurata hänen silmillään ja sanoillaan naisen arjen ällistyttävää kuvausta.

"Yö on omani, omaa aikaani, saan silloin tehdä mitä haluan kunhan en liiku. Kunhan makaan hiljaa. Yhdenlaisen ja toisenlaisen makaamisen ero. Se toisenlainen makaaminen on aina passiivista."

Hän ei ole täysin sopeutunut. Hän muistelee asioita menneisyydestään ja vertaa niitä nykyisyyteen, mutta yllättävän varovaisesti, kuin ei uskaltaisi edes ajatella tai kaivata mitään. Kuin aivopestynä. Tai kuin suuren trauman kokeneena. Tai kuin ei yksinkertaisesti näkisi selkeästi. Se on yksi kirjan kylmäävin havainto. Kun ulkoiset olosuhteet muuttuvat väkivalloin ja persoona häivytetään, miten se vaikuttaa psyykeen? Olen varma, ettei hän enää ole sama nainen, joka hän aiemmin oli ollut.

"Olen menneisyyden pakolainen, ja muiden pakolaisten tavoin minäkin käyn alinomaa läpi niitä tottumuksia ja elämäntapoja jotka olen jättänyt tai pakosta joutunut jättämään taakseni, ja se kaikki näyttää täältä aivan yhtä omituiselta ja on minulle aivan samanlainen pakkomielle kuin muillekin pakolaisille."

Atwood on mestarillinen kirjoittaja, se ei yllättäne. Hänen sanankäyttönsä ja älyllinen, mutta mielikuvitukseltaan rajaton otteensa houkuttelevat lukemaan ja nauttimaan tekstistä, vaikkei sisältö ole kaunista. Atwood kuvaa ihmistä syvästi ja viisaasti, mitä erikoisimmissa olosuhteissa, eri ajoissa ja paikoissa.

"Haluaisin kaiken takaisin, juuri sellaisena kuin kaikki oli. Mutta sehän on tarkoituksetonta, tällainen haluaminen."

Luin uuden, tarkistetun käännöksen ja vertailin sitä entiseen, en sana sanalta, mutta muutamia tarkennuksia bongasin, kuten:

Mutta minä katsonkin ajan kuusta. Kuuaikaa aurinkoajan sijaan. (vanha: Kuuajan, en aurinko.)

Verkostoituminen oli äitini mielifraaseja, menneiden vuosien homeista sanastoa. (vanha: Verkkojen solmiminen oli äitini...)

Dramaattisempia muutoksia kuin harvoja sanojen täsmennyksiä ja modernisointeja en huomannut - huomasikohan joku muu? En sellaisia kaivannutkaan, sillä alkuperäinen käännös on hieno. Atwoodin sanat eivät ole helppoja, eivät edes välttämättä aiemmin tunnettuja. Kannosto on tavoittanut hengen ja tyylin täysin uskottavasti.

Muita Atwood-postauksiani:
Herran tarhurit (Year of the Flood). Ilmestyi alunperin 2009, suomeksi 2010.
Uusi maa (MaddAddam). Ilmestyi 2013, suomeksi 2015. Tähtivaeltaja-palkinto 2016.

Orjattaresi-tarinan ja tv-sarjan jatko Testamentit. 2019. 

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, dystopian ystäville, lahjakkaan kerronnan arvostajille.

Muualla: Täysien sivujen nautinnon Maisku luki kirjan bloggarien klassikkohaasteeessa.

Margaret Atwood: Orjattaresi. (The Handmaid´s Tale). Suomennos Matti Kannosto. Tammi 1995, uusintapainos ja tarkistettu käännös 2017. (Kuva uuden painoksen kannesta).

Ulkomaisia uutuustrillereitä

Oliko se britti Gillian Flynn Kiltillä tytöllään, joka aloitti tykityksen psykologisilla trillereillä, jotka hämäävät, härnäävät ja pyörittävät lukijaa vinhasti pitkin matkaa ja ällistyttävät loppuratkaisuillaan?

Lajityypin menestys poikii runsaasti seuraajia, joihin kuuluu myös ruotsalainen Camilla Grebe kirjallaan Jää pettää alta (alun perin Älskaren från huvudkontoret). Suomalaista nimivalintaa en pidä onnistuneena - aasinsilta, jää ei liity mitenkään itse asiaan, vaikka samaa siltaa käytetään kirjan sisälläkin - mutta tarina on kelpo pyöritystä. Rikospoliisi Peter apunaan profiloija Hanne selvittelevät murhaa ja samalla keskinäisiä suhteitaan. Toisaalla vaatemyyjä Emma rakastuu työnantajayrityksensä johtajaan Jesperiin, vaikka hankaluuksia koituu, kun seurustelu on pidettävä työkavereilta salassa. Mutta Jesper katoaa ja hänen kotoaan löytyy ruumis. Mitä tapahtui?

Vasta loppupuolella aavistin, mistä on kyse, joten jännite pitää ja sivut kääntyvät vikkelästi, vaikka tiettyä laskelmoinnin makua ei tämäntyyppisten kirjojen henkilöissä ja tapahtumissa voi välttää. Kärjistyksillä ja liioitelluilla luonteenpiirteillä edetään, mutta jos se ei haittaa, siitä vain Emman matkaan salaromanssin pauloihin! En muuten ihmettelisi, jos tästä muodostuisi sarja, vai olenko peräti kuullut sen jostain? Peterin ja Hannen poliisityöt saattaisivat hyvinkin jatkua.

Camilla Grebe: Jää pettää alta. (Älskaren från huvudkontoret) Gummerus 2017. Suomennos Sari Kumpulainen.

Muualla: Blogiarvioita on paljon, katso vaikka Kirsin kirjanurkan juttu ja sieltä lisää linkkejä.

--------

Lukusukkula tämäkin: J P Delaneyn Edellinen asukas kertoo erikoislaatuisesta arkkitehdistä Edwardista ja hänen suunnittelemastaan talosta, johon Edward valitsee vuokralaisen omien outojen kriteeriensä perusteella. Kertojina toimivat vuorotellen talon edellinen vuokralainen Emma (jälleen Emma, jolla on ongelmia!) ja nykyinen asukas Jane. Jane selvittelee, mitä Emmalle tapahtui ja saa selville monenlaisia taloon liittyviä salaisuuksia.

Emma. Jane. Emma. Jane. Emmajane. Janeemma. Emmajaneemmajane. Kertoja vaihtuu niin tiuhaan, että välillä pitää pysähtyä ja tarkistaa, kumman kertomusta nyt luenkaan. Vauhdikas ja yllätyksellinen, enkä taaskaan arvannut loppuratkaisua. Olen ihan höynäytettävissä!

Tällaisen kirjan nielaisee nopsaan, mutta epäravittu tuntu jää. Kun sanomana ei ole muuta kuin pahiksen osoittaminen eikä tekstissä tasoja jännityksen kasvua enempää, tuntuu köyhältä. Kelpo kirja sinänsä lajityypissään, vaikka simppelinpuoleinen siinäkin. Kirjailijanimen taakse kätkeytyy kuulemma jostain toisesta genrestä tuttu englantilainen kirjailija. Netti juoruaa hänen olevan Anthony Capella (Napolilainen naimakauppa, Ruokaa amore).

Kirjasta on tekeillä myös leffa,  jonka ohjaaja Ron Hubbard on ohjannut maailmanluokan elokuvia, kuten Da Vinci -koodin ja Kauniin mielen. Minun ikäluokkani muistaa miehen 1970-luvun tv-sarjasta Happy Days, jossa hän näytteli Richie Cunninghamia, perheen poikaa ja Fonzien kaveria.

J P Delaney: Edellinen asukas. (The Girl before) Otava 2017. Suomennos Satu Leveelahti.

Muualla:  Nerokas, täyden kympin trilleri, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin.

-------

E. O. Chirovicin Peilien kirjaa mainostetaan Joël Dickerin kirjojen ystäville: en kuulu heihin, mutta Peilien kirjasta pidin. Siinä tapahtumille alkusysäyksen antaa käsikirjoitus, josta piti tulla erään professorin murhan selvittävä romaani, mutta teksti jäi kesken ennen kuin ehti murhaajan paljastamiseen saakka.

Käsikirjoituksen tekijä on kuollut, joten kustannustoimittaja pyytää ystäväänsä selvittelemään tapausta. Ehkä he voisivat täydentää käsikirjoituksen valmiiksi kirjaksi? Kiintoisa asetelma, josta seuraa kiintoisa ja yllättävästi henkilöitään peilaava tapahtumaketju ja tietysti, kuten asiaan kuuluu, murhaajan metsästys. (Mainio peilimäinen kansipaperi, muuten!)

Jännittävää psykologista pyöritystä sekä piristävän tuoretta ja ajantasaista tekstiä tämän päivän ilmiöineen. Kiintoisaa sekin, että kirjailija on syntyisin Romaniasta ja asuu nykyisin Belgiassa.

E. O. Chirovici: Peilien kirja. (Book of mirrors) Otava 2017. Suomennos Inka Parpola.

Muualla:  Vanhan ajan dekkarin lumoa, tuumii Riitta Kirja vieköön.

Kotimaisia uutuuksia: Paula Havaste, Tiina Raevaara, Antti Tuomainen

Kaipailin Kertteä jo tovin, ja nyt ilmestyi Vihat-sarjan päätösosa. Pääseekö tomera Kertte kotiin, tapaako pakon vuoksi jättämänsä rakkaan miehensä Larrin ja kuinka perheelle käy?

Havaste kirii ennestäänkin kovaa menoaan ennen maaliviivaa: kirjaa lukee hievahtamatta, täysin 1100-luvun maailmassa ja Kerten puolesta sydän pamppaillen. Kerron sen verran, että hän palaa  kotikyläänsä, mutta miten ja mitä sen jälkeen tapahtuu, jääköön jokaisen lukijan itsensä löydettäväksi.

Erinomaista tarinanjuoksutusta ja menneen maailman rakentamista, joka vie mukanaan. Suuri kiitos siitä faktoille, jotka tiedän tasan tarkistetuiksi aikakauden osalta. Meidän esiäitejämme ja -isiämme! Ja ilman niitäkin: jos kirjailija luo maailman, johon lukija uskoo, kirja on onnistunut. Tässä se tapahtuu. Sarjan alussa olin epäileväinen, mutta käänsin kelkkani täysin. Saagan loppuminen harmittaa, ja se tosiaan loppuu, kertoi kirjailija Turun kirjamessuilla, kun asiaa häneltä bloggarikollegojen kanssa tivasimme. Hän on jo päästänyt Kertestä irti, joten ehkä meidän lukijoidenkin täytyy. Tekeillä on jotain uutta, mutta tarkemmin emme vielä saaneet kuulla, mitä, sillä alkuvaiheessa vasta ollaan, sanoi Paula Havaste. Tämä selvä, annetaan työrauha ja kiitetään Kerten tarinasta, joka totisesti vakuutti.

"Hymy tuntui oudolta kasvoilla, sillä se oli onnellinen hymy, joka tuli pienten asioiden tuomasta paljaasta ilosta. Tuntui kuin luvassa olisi jälleen ollut jotain suurta, jotakin mitä hän oli kauan odottanut. Tätä piti miehen rinnalla elämisen olla, yhdessä eteenpäin matkaamista ja toivetta kuumista hetkistä."

Kenelle: Historiahulluille, tarinaan koukuttuville, yksityiskohtien ystävälle.

Paula Havaste: Lumen armo. Gummerus 2017. Kuvassa kirjailija Turun kirjamessuilla.

Aiemmat sarjan jutut:

• Tuulen vihat
• Maan vihat 
• Ja muistattehan myös Kymmenen onnen Annan sekä Yhden toivon tien?

Kauhu ei ole genreni. Mikä on todistettu: kesälomakirjani, tuo viereinen, jäi lomapaikkaan, ja kun sain sen aikojen ja matkojen halki takaisin, luin tarinan uudestaan ja kirjoitin blogijutun julkaisua odottamaan. Mutta kun aloin hakea juttua, se oli kadonnut! Kolmatta kertaa en aio kirjaa lukea, vaikka enhän minä enää muista, mistä kirja kertoi tai mitä mieltä olin. Sen muistan, että kyseessä on helsinkiläinen kellokauppa, jonka hoitajalla Johanneksella on ongelmia - no, naisten kanssa ja rahan tietysti - ja joka saa yllättävän vieraan Romaniasta. Vieras osoittautuu kaupan vanhan omistajan sukulaiseksi, joka katoaa. Johannes lähtee selvittelemään asiaa omistajan puolesta ja joutuu mitä kummallisimman (ja tieteellisimmän) ihmiskokeen todistajaksi Romaniassa. Jonka tiedämme olevan kotimaa eräille hahmoille, joihin myös kirjan nimi viittaa... Pelottavaa, ehkä siksi, että Raevaara kytkee asiat taitavasti nykyisyyteen. Ehkä näin voi tapahtua? Millaisia ovat nykyvampyyrit?

Vaikka kuten edellä kuvasin, joku (jokin?) jossain ei halua minun mainitsevan tästä mitään, uhmaan silti kohtaloani ja sanon kirjan sopivan nykykauhun, goottihengen ja kelmeän romantiikan ystäville. Joistakin haasteista huolimatta - siirtymiä pidin välillä hankalina - tarina on kiinnostava ja yhdistää tämän päivän täällä tähän päivään jossain muualla tai jossain muussa ajassa tai todellisuudessa. Näin levottomia unia sen jälkeen, sen muistan.

"Minulle maailma on ollut jo valmiiksi kylmä ja järjetön. Minun vereni on kyllästetty surulla. Kuolemakaan ei ole vapautus, ei todellakaan. Se on vain ovi toiseen, yhtä hirvittävään paikkaan."

Kenelle: Kauhua kaipaaville, nykymenoa pelkääville, hyvin nukkuville.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa. Like 2017.

Lue myös juttu sarjan aloittaneesta Yö ei saa tulla -kirjasta ja muut Raevaara-arviot. Näköjään en ole suositellut heikkovatsaisille.

Antti Tuomaisen Palm Beach Finlandista minulla ei ole lisättävää Hesarin osuvaan arvioon: viihdyttävä, nopea- ja helppolukuinen kirja, mutta ei Tuomaisen parhainta. PBF:n huumori ei iske sisäiseen tosikkooni, vaikka teema on kieltämättä hulvaton: tehdään Suomesta matkailumaa, jonka hiekkaranta vetää tungoksettomuudellaan ja jossa auringon kärventämisestä ei tarvitse huolehtia. Hah, tämän idean ostan, amerikkalaistyylistä light-rikostarinaa tai huumorin ja murhaamisen lempseää sekoittamista en. Mutta kirja on komean pramea, kansineen ja pinkkeine sivunreunoineen, ehkä sekin vaaleanpunaisen floridalaisuuden ja suomalaisten aurinkoihmemaan parodiana. Toivon kirjalle ja kirjailijalle menestystä maailmalla, jossa hän on hyvin saanut jalansijaa. Ehkä ainakin muut Pohjoismaat voivat eläytyä samaan kotoisaan hiekkarantatunnelmaan?

"Mittari näytti 13,5 celsiusastetta, kello lähestyi puoli kolmea. Päivän kuumin hetki. Loistavaa. Erinomaista. Suomen kesä. Mihin ihminen saattoi luottaa ellei siihen."
Kenelle: Biitsifaneille, päivää paistatteleville, harvoin mutta viihdyttävää lukeville.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland. Otava 2017.

Muita kirjailijalta:

• Parantaja 
• Mies joka kuoli
• Synkkä niin kuin sydämeni
• Kaivos

Turun kirjamessut 2017, osa 2/2

Messuilla taas! Katselin muuten jo perjantaina kirjatarjontaa ja divarihintoja, jos vaikka Nobel-Ishiguroa löytyisi... Yhden löysin, Keltaisen kirjaston Ole luonani aina -kirjan hinta oli neljäkymppiä. Pidin kovana mutta juuri ja juuri siedettävänä, jos olisi innokas keräilijä. Mutta leuka loksahti, kun katsoin hintaa Paul Austerin Mr. Vertigolle: 65 e! Palasin tarkistamaan, näinkö oikein. Taitaa olla kovin romaanin hinta, jonka olen nähnyt, kun kyse ei ole mistään harvinaisesta ensipainoksesta tai vastaavasta. Ilmeisesti painos on loppu. Meniköhän kaupaksi?

Tammen perinteinen kirjamessutarjous, kolme Keltaista kahdellakympillä, on aina hyvä ja vetää ostajia. Atena myi neljällä eurolla hyviä kirjoja. Muuten hinnat olivat normaalia messutasoa, kohua nostattaneine kahden euron pöytineen. Kieltämättä mietin itsekin sitä katsoessani, että ilmiö on surullinen: tekijän saama rahallinen korvaus isosta työstä on nollilla. Mutta toisaalta, ehkä parempi näin kuin suoraan tuhottaviksi?

Aloitin lauantain korkeimmalta tasolta; yllättäen näin Jenni Haukion Halikon lukiolaisten
haastattelemana. Runokirjoista puhuttiin, lukemisesta ylipäänsä. Haukio kysyi haastattelijoilta, mikä heidän mielestään saisi nuoria enemmän kirjojen pariin. Toisen mielestä suositukset vaikuttavat eniten, toinen sanoi, ettei hän edes tiedä, mitä kaikkia kirjoja on olemassa - niitä pitäisi mainostaa enemmän! Loistavat vastaukset (ja haastattelijat ja haastateltava, keskustelua oli ilo kuunnella), toivottavasti kustantamot saavat tästä kultajyvästä vinkin irti.

Harmittavasti missasin keskustelun kirja-alan murroksesta, mutta kuulemani perusteella siellä oli puhuttu kirjailijoiden yhä suuremmasta roolista kirjojensa markkinoijana. Miksi kustantamot eivät ota johtavaa otetta someen? Markkinointi tänään ei tarkoita mainosta Hesarissa ja mediasuhteiden hoitoa, vaan interaktiivista ja jatkuvaa sosiaalisen median käyttöä. Kustantaja voisi olla sparraaja ja tuki kirjailijoille tässä työssä, mutta myös viestiä itse aktiivisesti.

Seppo Puttonen ja Niina Repo kertoivat Kirjojen Suomi -hankkeesta, jossa myös me bloggarit saamme olla mukana. Huima matka kotimaiseen kirjallisuuteen! Kuulin Puttosen lukeneen Sally Salmisen Katriina-kirjaa posket märkinä. Harva tietää, että vuonna 1936 julkaistu kirja käännettiin 20 kielelle ja oli maailmanmenestys, jo ennen Sinuhea. Katriinan traaginen kohtalo voisi tehota nykylukijaankin, arvelee Puttonen. Kirjan voi lukea Ylen verkkosivujen kautta Kansalliskirjaston verkkokirjastosta.

Ja koska kirjasta kertoo tuolla sivulla Juha Hurme, siirryn hänen esiintymisiinsä: ensin bongasin hänet haastattelemassa Satu Taskista, jonka kirjaa Lapset hän sanoo täydelliseksi. Vahva suositus! Sen jälkeen näin messujen hauskimman ja myös sisällöltään herättelevimmän esityksen: Juha Hurme haastatteli Juha Hurmetta tämän uudesta kirjasta Niemi. "Miksi kirjoitat kirjoja, eihän niitä kukaan osta?" Hurme puolustautui, että niitä on kiva kirjoittaa ja sitäpaitsi hänen kirjojaan on myyty enemmän kuin Aleksis Kiven tai Volter Kilven näiden elinaikana. (Mitä Juha Hurme piti surullisena ilmiönä.) Juha Hurme halusi tietää, onko Niemi historiakirja. Tavallaan, vastasi Juha Hurme, se alkaa alkuräjähdyksestä ja päättyy vuoteen 1809 ja kuvaa Suomen kulttuurihistoriaa tuolta ajalta. Mutta paremminkin se on kirja historiasta. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, mitä tarkoittaa lause "minä olen suomalainen". Eli perimmältään kysymykseen, kuka minä olen. (Noin vaatimattomasti.)

Molemmat Juha Hurmeet naurattivat yleisöä aikansa. Jälleen kerran epäilin ainakin toisen heistä olevan jonkin sortin nero. Kun miettii kirjallisia ja teatterillisia saavutuksia ja kuuntelee hänen polveilevaa, älykästä mutta rentoa ajatteluaan, jossa maailmankaikkeus on rajana. Ostamalla kirjan sain hyvän tekosyyn jututtaa kirjailijaa ja pyytää nimmaria. Kirjasta on jo nyt tekeillä teatteriesitys Kansallisteatteriin sekä ohjelmakiertue ja kaikenlaista muuta, josta myöhemmin lisää.

Historiallisten dekkarien genre on suosittu: kirjojaan esittelivät ja työstään kertoivat Virpi Hämeen-Anttila, Timo Saarto ja Terttu Autere, haastattelijanaan Taija Tuominen. Arkistoja, jalkatyötä, netin kaivelua - taustatyöt ovat suurin osa kirjailijan työtä ainakin jos on faktoista tarkka. Autere kertoi jättäneensä kesken romaanin, jossa hän bongasi jo kolmannen asiavirheen; Saarto uskoi, että lukija voi olla armelias, jos tarina vie hänet mennessään, vaikka virheitä jäisikin. Ja aina niitä jää, totesivat kaikki. Muovia sanottiin plastiikiksi, tajusi Hämeen-Anttila liian myöhään, 1920-luvulle sijoittuvia dekkareita tehdessään, uusimpana Koston kukat. Hän uppoutuu aikakauteensa paitsi tutkimuksin myös ostamalla kauden esineitä, vaatteita ja kenkiä. Detaljien hallinta on iso työ, mutta hän haluaa tietää, miten esineet silloin tehtiin, mitä silloin tapahtui kulttuurissa, politiikassa, rikosten saralla, aivan kaikkea. Tähän hän käyttää muun muassa Hesarin arkistoja. Saarron uusin kirja Kuoleman kuukausi kertoo vuodesta 1917 Helsingissä, Autereen Kaunis mutta kuollut murhasta nimettömässä pikkukaupungissa.

Ja sitten: Romaanin uudet muodot. Hannu Harju haastatteli Miki Liukkosta, Matias Riikosta ja Sinikkaa Vuolaa, joiden romaanit O, Suuri Fuuga ja Replika eivät noudata perinteistä romaanin kaavaa. Arvioita löytyy jokaisesta runsaasti, joten en kuvaa niitä, mutta he ovat hyvin erilaisia kirjoittajia keskenään; esimerkkinä Vuolan tarkka kohdistus aiheeseen - käyttämällä avainlauseita työkaluna, saimme kuulla - ja rönsyjen karsinta, kun taas Liukkonen kirjoitti toistatuhatta sivua, joista oli karsittava kolmesataa, jottei kirjasta tulisi liian pitkä ja raskas.

Hannu Harjun kysyessä, mietittekö lukijaa, kirjan lukemista sitä kirjoittaessanne, Liukkonen hämmästyi: miten niin ei joku voisi lukea O:ta, "sen kuin lukee vaan". Kaikkea ei tarvitse lukea, eikä lukeminen siitä huononnu (kiitos, tämä oli helpottavaa lukijalle). Riikonen sanoi osuvasti, että esimerkiksi Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta -kirja sisältää paljon ajattelua, mutta koska se on kirjoitettu niin hyvin, että se toimii myös ns. lukuromaanina, sen voi lukea myös sellaisena. Lopulta lukija tekee kirjan omalla tulkinnallaan, todettiin. Vastaanotto ei ole kirjailijan kontrollin alla. Mutta mainitut kirjat sopivat lukijalle, joka kaipaa vaihtelua perinteiseen kerrontaan.

Sattumalta bongasin myös Noin viikon uutisten Jukka Lindströmin, joka keskusteli Tieto-lavalla siitä, miten viihteen keinoin voidaan valistaa ja vaikuttaa. Hän suositteli New Yorkerin Malcolm Gladwellin juttuja ja podcasteja; ne kuulemma ensin koukuttavat (= hyvin tehty viihdeosio) ja sitten huomaat oppineesi jotain uutta. Sama pätenee Noin viikon uutisiin! Professori Esa Väliverronen mainitsi Ian McEwanin Pähkinänkuoren, Roland Barthesin Tekijän kuoleman ja ylipäänsä hyvät historialliset romaanit, joissa faktat ovat kohdallaan. Kolmas keskustelija, syöpäjärjestöjen strategiajohtaja (juu, tupakkavalistuksesta puhuttiin) Satu Lipponen, kertoi ostavansa messuilta mukaan Kjell Westön ja Jenni Haukion kirjat. Haastattelijana oli Reetta Kettunen.

Kaikissa messujen esityksissä muuten hienosti huomioitiin teema: vaikka puheet rönsyilivät, aina mainittiin kirjoja, jotka asiaan sopivat. Tätä arvostin kovasti. Esimerkiksi Pasi Lampela toi esiin kiinnostavia ajatuksia kirjailijuudesta ja lukemistaan kirjoista monessa puheenvuorossa. Ja Taija Tuominen veti sellaisen haastattelurumban, että ei voinut kuin ihailla. Miten hän ehti, jaksoi ja muisti kaiken - ja oli aina luonteva keskustelija.

Muutakin kulttuuria nähtiin, kuten teattereita ja nukketeatteria, joista yhden nukeista hurmaannuin. Tuo on kuin minä kirjamessujen jälkeisenä aamuna! Harmi vain, että aika on rajallista, jäi monta kivaa juttua tutkimatta ja esitystä kuulematta. Messujen päättymisen jälkeinen alakulo vallitsee nyt (onko sille olemassa omaa sanaa?), mutta sitä lääkitsee kirjakasa yöpöydällä ja ihan pian koittavien Helsingin kirjamessujen odotus. Niin, ja tieto ensi vuoden kirjamessuista: teemamaa on silloin Viro!

Lue Turun kirjamessuraportti 2017, osa 1.

2018-messuraportti Turusta.

Turun kirjamessut 2019, päivä 1 ja päivä 2.