Mari Manninen: Kiinalainen juttu

Totuudenjälkeisiin aikoihin hitusen lohtua tuovat tietokirjat, joissa asiantuntijat pyrkivät jakamaan tietämystään selkeästi ja kiihkotta, mutta kiinnostavasti. Sellainen on Kiinalainen juttu, jossa Pekingissä asunut toimittaja Manninen repii auki suomalaisille tuttuja Kiina-käsityksiä ja kertoo maasta mielenkiintoisia havaintoja.

Osa 33 väittämästä on ilmiselvää myyttiä: ei, Kiinan muuri ei näy Kuuhun. Eikä ruoka Kiinassa ole sitä, mitä me syömme kotimaan kiinalaisissa ravintoloissa. Mutta jos kysytään ilmansaasteiltaan pahimpia kaupunkeja maailmassa, Peking tulee heti mieleen. Itse asiassa se ei ole edes 20 saastuneimman listalla: siellä jyräävät iranilaiset ja intialaiset kaupungit. Ja niin edelleen kuljetaan myytistä toiseen.

Yksi myyteistä, johon olen uskonut, on se, että kiinalaiset elävät sensuurin takana eivätkä saa tietoa muusta maailmasta. Väärin! Manninen sanoo:

"Matkustelun, ulkomaisen musiikin, elokuvien ja somesta katsottujen televisiosarjojen vuoksi he tietävät paljon enemmän länsimaista kuin länsimaalaiset Kiinasta."

Sensuuri Kiinassa on omanlaistaan. Suuri palomuuri, nettisensuurijärjestelmä, blokkaa länsimediaa ja muita sivustoja, joita kansalaisten ei haluta lukevan. Sensuuri saattaa myös pimentää ulkomaisen tv-kanavan kesken ohjelman tai saksia kielletyn artikkelin lehdestä. Mutta kiinalaiset ovat ahkeria somettajia. Heidän Sina Weibollaan on enemmän käyttäjiä kuin Twitterillä. Toinen suuri somekanava on WeChat. Kiinalaiset pääsevät halutessaan myös Facebookiin, mutta harvaa se kiinnostaa, ovathan heidän kaverinsa pääosin kiinalaisessa somessa, joka myös toimii omalla kielellä.

Somessa voi Mannisen mukaan periaatteessa keskustella kaikesta, jos aihe ei ole kielletty, ja ykköskielletty on puolueen arvostelu. Eikä moni kiinalainen koe siihen edes tarvetta, sillä yksinvaltainen kommunistinen puolue on nostanut maan elintasoa huimasti etenkin 1990-luvun alusta. Vauraus tekee tyytyväiseksi - tosin emme tiedä, miten paljon puolueen vastustajia oikeasti on.  Sekin yllätti, että Kiinassa järjestetään valtavasti mielenosoituksia. Puolueen intresseissä on pitää kansa tyytyväisenä ja suostua vaatimuksiin, kunhan ne eivät uhkaa vallanpitäjiä.

Kustantamojen on Kiinassa oltava kieli keskellä suuta.

"Jos kirjakauppaan päätyy jonkun viranomaisen suututtava teksti, joku kustantamossa saa potkut. Jos kirja käsittelee erityisen arkaa aihetta, kuten historiaa, uskontoa tai vähemmistöjä, viranomaiset tarkistavat tekstin ennen julkaisua. Romaaneissa sallitaan vähän enemmän, vaikka niissäkin on pidettä kynä kurissa. Ei liikaa seksiä (se on moraalitonta) tai kyynisyyttä (kansalaisia ei saa masentaa)."

Huumoria saa olla, kuten nobelisti Mo Yania lukeneet tietävät (Seitsemän elämääni ja Viinamaa). Kirjailija piilottaa yhteiskuntakritiikin läinhahmoihin ja taiteilee taitavasti herkällä sensuurirajalla. Julkaisulupiin vaikuttanee myös Mo Yanin korkea asema puolueessa, arvelee Manninen. Itse mietin, ettemme tiedä sitäkään, montako käsikirjoitusta häneltä ehkä on hylätty.

Myyttejä on toisinkinpäin. Kiinalaiset uskovat oman mediansa väitteen siitä, että "länsimedia antaa Kiinasta vääristyneen kielteisen kuvan ja tekee sen tahallaan." Koska kiinalaiset mediat kertovat pääasiassa myönteisiä asioita niin omasta kuin muistakin maista, kiinalaisten on "hyvin vaikea ymmärtää länsimedian olevan enimmäkseen valtiosta riippumatonta, saati että media kirjoittaisi myös oman maansa ongelmista ja skandaaleista."

Kirjan tiedot perustuvat Mannisen omiin kokemuksiin, asiantuntijahaastatteluihin ja tutkimustietoihin. Tosin kirjoittaja toteaa Kiinan muuttuvan niin vauhdikkaasti, että parin vuoden kuluttua sisältö olisi jo toinen. Mainio katsaus nyky-Kiinaan kirja kuitenkin on, ja siihen kannattaa tutustua jo senkin vuoksi, että Kiina näkyy yhä enemmän myös meidän arjessamme. Talouden kasvaessa he kulkevat tätä nykyä "kukkaro leveänä" yritysostoksilla länsimaissa. Kun yhä useampi suomalainen tekee töitä kiinalaisten omistamassa firmassa, alkaako sensuuri näkyä myös täällä? Manninen heittää esimerkin: jos elokuvateatterit ovat kiinalaisomistuksessa, esitetäänkö niissä vain Kiinan hyväksymiä elokuvia? Tai jos kiinalainen yritys investoi isosti suomalaiseen kuntaan, miten varmistetaan vaikkapa ympäristöasioiden huomiointi, sijoittajan vai kuntalaisten toiveen mukaan?

Kirja ei ollutkaan niin lohduttava kuin kuvittelin, vaan herättelee levottomuutta kiinalaisten määrätietoisesta "maailmanvalloituksesta". Olen nähnyt työelämässä, että suomalaiset yritykset saavat Kiinasta usein tapaamiskutsuja ja palaveriehdotuksia: ovathan he mestareita omaksumaan oppeja ja toistamaan hyviksi katsomiaan käytäntöjä omissa yrityksissään. Aina ei ole kyse siis ostotarjouksista, vaan tiedonkeruusta, joka sekin tuntuu olevan varsin massiivista tätä nykyä.

Mutta kirja on helppolukuinen ja tärkeä tietopaketti. Manninen antaa joka luvussa luku- ja katseluvinkkejä, lähdeluettelo listaa mainitut kirjat. Myös ulkoasultaan teos on onnistunut.

Mari Manninen: Kiinalainen juttu. 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. Atena 2018. Kansi Ilona Ilottu. Kuvitus Pan Jianfeng.

Mannisen edellinen kirja, Yhden lapsen kansa, voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja Blogistanian Tieto-palkinnon vuonna 2016. 

Vuoden 2018 tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkaistaan ma 5.11. klo 10.