Katja Kettu: Rose on poissa

"Monesti tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi, kun en ollut amerikkalainen, en finski, enkä punanahka, en oikein mitään, puolivälissä kaikkea jos sitäkään. En edes kunnon uskovainen tai Rukoilija. Vuosikymmenten varrella olin oppinut kavahtamaan sääliviä silmäyksiä, vihjauksia punajuopoista ja sosiaalipummeista, olemaan kuuntelematta kaskuja aulisperseisistä pocahontaksista ja hampaattomista hiawathoista jotka keittelivät sulkapäähineissään metamfetamiinia, suomalaisista umpimieliköistä, China-Swedeistä ja epäamerikkalaisista lakkoänkyröistä, jotka korpikannon nokasta huudellessaan työnsivät puukon ohikulkijan lapaan. Mutta minun lapsuudessani reservaatti oli muutakin."

Lempin ja samalla monen muun intiaanin tai puoliverisen lapsuudenkuva Amerikan kultamailta, joissa alkuperäiskansat on julmasti ajettu ahtaalle ja heidän ikiaikaiset maansa vallattu viemään hyödyt parempiin suihin. Tarinassa ollaan nykyajassa ja toisessa, Lempin lapsuuden ajassa, johon nainen joutuu yllättäen palaamaan. Hänen muistisairas suomalaissyntyinen isänsä Ettu alkaa nimittäin muistaa vanhoja asioita, ja Lempiä pyydetään tulemaan. "... tämä finlanderi täällä kummakurkena keijaa eikä olla varmoja, mitä sille pitäisi tehdä. Mongolikieltään on siirtynyt jatisemaan. Olisi hyvä saada tänne joku tulkki ja mahdollisesti omainen." On myös löytynyt kasa kirjeitä, Lempille osoitettuja. Ne on kirjoittanut hänen äitinsä, kauan sitten kadonnut Rose.

Rosen tarina vyöryy kirjeistä lukijan silmien eteen, ja elämä 45 vuoden takaisessa reservaatissa. Vyöry on vuolaudessaan ylenpalttinen ja pelottava, siihen voi lukija hukkua, peittyä samean veden tahmaan ja nieleskellä väliin suolaista kirpeyttä ja nuoleskella imeliä paloja, kunnes viimeisen sivun käännettyään kapuaa kuivalle maalle kakomaan ja miettimään pää pyörällä, missä tulikaan käytyä. Siltä se tuntui, sukellukselta: Katja Kettu on huiman taitava. Ihailen jälleen kerran niin sanankäyttöä, tunnelmanluontia kuin valtaisaa tietämystä ja taustatiedon määrää, jota kirjan synty on edellyttänyt. Perusta sille oli luotu Fintiaanien mailla -kirjaa kootessa.

Yöperhonen on Ketun tuotannosta suosikkini, ja Rose on poissa muistuttaa sitä monessa. On tytär, joka laitetaan muistelemaan, on viimeisiä aikojaan elävä isä, on sukupolvien paino ja vähemmistön osa isossa maassa, omat perinteet, uskonto ja tavat, Rosen kautta ojibwa-intiaanien, Ettun puolelta finlandereiden, Yhdysvaltoihin muuttaneiden siirtolaisten. Tyttöjen ja naisten asema vavahduttaa, intiaanien luonnonusko kiehtoo ja tuntuu todemmalta kuin evlut-kirkkomme rituaalit.

Hänen kielensä vierautti monia lukijoita Kätilössä. Helpolla Kettu ei päästä lukijaa nytkään, vaikka murteen sijasta puhutaan yleiskieltä, kettumaista sellaista toki, sitä runsasta ja vyöryvää, mutta tarinallisesti täpäkkää ja lukijaa hienosti ohjaavaa. Ei ole vaikea lukea tekstinä, enemmän haastetta tuo sisällön nielaisu kaikessa laajuudessaan, johon yksi lukukerta tuntuu riittämättömältä. Kauneutta, hartautta, surua ja rumaa, tunnekirjoa rakkaudesta vihaan, tappamisesta rakasteluun. Sanoinko jo sanan ylenpalttinen? Lopputulema on haikeanpuoleinen ja suruun kääntyvä. 

Kurjasti kirjailija sairastui juuri Helsingin Kirjamessujen aikaan, emmekä saaneet häntä nähdä. Terveystilanne on säikähdyksen jälkeen ymmärtääkseni nyt hallinnassa ja levolla hoidetaan, että saamme kirjoja jatkossakin.

Kenelle: Suomen kielen rakastajille. Suurten tunteiden ystäville. Pikkusievän inhoajille.

Muualla: Väkevä ote kielestä sai Tuijatasta niskalenkin.  

Katja Kettu: Rose on poissa. WSOY 2018. Kannen maalaus: Manuela Bosco, päällys Martti Ruokonen.