Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät

Kahden iäkkään ihmisen loppumetrien seuraaminen ei kuulosta aiheena varsin kiehtovalta, mutta yllätyin, miten taidokkaasti kirja on tehty. Ollaan Tornionjokilaaksossa, toisella puolella siintää Haaparanta, ruotsalaiset barokkikuvioisine pitsiverhoineen ja välkkyvine koristelamppuineen.

"Äiti saa kylmiä väreitä rumista puutarhatontuista, joita siellä on niin sisällä kuin ulkonakin. Ruotsalaisilla on kaikki liian hyvin. Ero on selvä ja näkyvä. Suomalaiset ovat toista maata. Suomalaisten sisäinen vapaus on rajallista. Suomalaiset ovat realistisia ja käytännöllisiä, he ovat joutuneet kärsimään. He tietävät, miten olla tekemättä itsestään numeroa ja odottamatta liikoja, he osaavat hillitä riemunsa ja mikä tärkeintä: he eivät nuolaise ennen kuin tipahtaa. Ja kun tipahtaa, he lipaisevat nopeasti ja maistelematta. Sillä pisara voi maistua hyvältä, liiankin hyvältä, jolloin odotukset kasvavat. Elämälle ylipäätään. Se on vaarallista. Venäjä naapurina tekee vapaudesta pisarana, joka saatetaan napata suusta milloin tahansa."

Äiti laittaa ruokaa, yhdessä isän kanssa muistellaan itse kasvatettuja pottuja ja päivitellään esikoisen kehnoa ajotaitoa, vähän naureskellaankin autoilumuistoille. Ja tehdään lähtöä lääkärille. Mutta sitä ennen äiti päättää soittaa suosittuun radio-ohjelmaan, valituskanavalle.

"- Olen saanu tarpheekseni sairastamisesta, orjatyöstä ja tiskiharjoista. Eli ROUVANA olemisesta. Olen kyllästyny muitten komentheluun välttääkseni riitoja. En halua ennää totela sokeasati, sano sitä vaikka vapautustaisteluksi, äiti huutaa kännykkään. - Meillä on reilusti aikaa, juontaja sanoo, mutta hänet keskeytetään. - Mulla ei ole reilusti aikaa, paukattaa äiti päättäväisesti ja varmistaa samalla, että isä on edelleen keskittynyt kahvinjuontiin. - Nyt se on melko harmiton mutta taakka, sitä se on, kukapa ei olis raihnaistuessaan."

Juontaja - ja samalla lukija - saa kuulla äidin sairauskertomukset ja näkemykset vanhusten kohtelusta pankkipalveluista Putiniin asti. Lääkäriin lähtö edistyy hitaasti. Dialogi kuulostaa tutunoloiselta; ärrytään ja moititaan, huolehditaan ja muistellaan. Isä puhdistaa ja kiinnittää huolella tekohampaat, ennen kuin päästään autoon. Isällä on vielä ajokortti, mutta lukijaa ajomatka hirvittää. Vielä enemmän jännitystä kehkeytyy tohtorin tapaamisesta. Tällä ei ole hyviä uutisia. On soitettava lapsille, joita on kolme kaikkiaan, kaksi ulkomailla ja yksi pulloon hukkunut lähellä; ketään heistä ei kehuta, edes kahden kesken puhuessa. Tämä(kin) kuulostaa tutulta 1930-luvulla syntyneiden käytökseltä. Ja niin metsä vastaa kuin jne.

Laakso tavoittaa uskottavasti vanhusten tunnelmat ja sananvaihdot, ongelmat etenkin. Onko omaishoitajuus kahden vanhuksen välillä ainoa, se raskas, vaihtoehto? Mikä on lasten vastuu ja onko sitä? Onko maailma muuttunut liian nopeasti, niin, etteivät vanhimmat pysy enää mukana ja tärkeänä osana? Miksi teemme asioista itsellemme - sinäkin olet vanhus ennemmin tai myöhemmin, vaikket nyt sitä uskoisi - niin hankalia? Miksi tuon ajan ihmisille lapset jäivät kaukaisiksi? Onko meillä toisin?

Joissakin kohdissa minua vaivasi liika kirjakielisyys (esimerkiksi edellinen lainaus, sanoisiko äiti oikeasti "välttääkseni", tai puhuisiko "abstrakteista" asioista). Pieni kertomus, sanoo takakansi. Mutta varsin vahva ja luikertelee osaksi meistä jokaisen maailmaa jossain vaiheessa. Tuttua löytyy varmasti monelle minun lisäkseni.

"Ikhääntyminen on outo ilmiö."

Kenelle: Vanhenemista pohtiville, vanhempiaan tai isovanhempiaan ajatteleville, elämänkaaren tunnustaville.

Muualla: Kirja avasi Kirjasähkökäyrän Main silmät omaishoitajien arvokkaalle työlle. Puhuttelee, sanoo pienesti paljon ja koskettaa, sanoo Tuijata.

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät. Like 2019. Ruotsista suomentanut Outi Menna. Kannen kuvan on maalannut kirjailija itse, kannen on sommitellut Tommi Tukiainen.