Elävää kuvaa

maanantai 28. lokakuuta 2019

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Heikkilän esikoisromaani on jykevä ja kauhistuttava tarina pohjoiseen syntymäkyläänsä vuosien jälkeen palaavasta Eevasta. Hänet vastaanottaa vaitonainen kaksikko: äidin uusi mies Eino ja Eevan pikkuveli, jo nuorukaiseksi venähtänyt Alarik. Kylälle ikiajat elannon tuonut joki on tyhjä, kalat ovat poissa.

"Alarik ei sano ruokailun aikana sanaakaan. Haarukat ja veitset kilisevät hiljaisuudessa. Tuskin kukaan tässä kylässä näkee nälkää, vaikka kaloja ei enää ole. Ruokailut eivät kuitenkaan enää ole iloisia koko perheen kokoontumisia, ainoastaan välttämättömiä ja pakollisia kuten vessakäynnit. Ei tänne voi pitkäksi aikaa jäädä, kuolleeseen tilaan jossa odotetaan päivän päättymistä. Perkele, äiti jos olisin tämän tiennyt, en olisi tullut takaisin ollenkaan. Lihassa maistuu suru."

Eeva tuli takaisin tasatakseen tilejä äitinsä ja muun menneisyytensä kanssa. Ehkä hän kantoi toivonkipinää välien korjaantumisesta? Tilanne ei vaikuta paranevan, ihmiset eivät ole miellyttäviä ja rakastavia, mikään ei ole tasaisen varmaa, niin vesi kuin tuli voi antaa elämän tai kuoleman.

"Suru voi muuttua pahaksi, vääntyä kostoksi, eikä silloin aina tiedä kenelle on kostamassa. En enää muista, kuinka surullinen olin isäni kuolemasta, mutta vihan muistan selkeästi. Suru on sumea, mutta viha kirkas."

Heikkilä kuvaa juuri noita Eevan tunteita voimallisesti. Suru on tahmeaa, takertuvaa, hähmäistä ja petollisen vedenpehmeää, viha sen vastakohtana valkohehkuista, terävää ja tulenpolttavaa. Syyt, mistä tunteet kumpuavat, käyvät lukijalle ilmi vähitellen. Normaali ei tunnu tarinassa pätevän.

"On tämä kesä paikkansa löytänyt, ajattelen, se vain ei ole yhtä miellyttävä ja hellivä kuin kesät parhaimmillaan. Tämä kesä on oikukas, eikä halua noudattaa edes selkeimpiä luonnonlakeja. Se pahtaa maan kuivaksi jos haluaa, tai pyryttää lumet niskaan, jos parhaaksi näkee. Eino vilkaisee minua syrjäsilmällä. Hän aavistaa jotain, muttei itsekään tiedä vielä mitä. Palaan takaisin laavun suojaan, kohennan nuotiota ja katson koskea lumisateen läpi. Kuohut muistuttavat liekkimerta." 

Eeva pohtii vievänsä Alarikin mukanaan, kylästä pois.

"Halaan häntä oikein kunnolla niin että tunnen kapean kehon omaani vasten, jokaisen kaidan luun. Suutelelen Alarikia otsalle. - Mie piän sinusta huolen. Sulla ei ole mithään hättää. Aina sie voit tulla takasin. Hän istuu keulaan ja minä aloitan soutamisen joen keskustaa kohti. Alarik tuijottaa rantamaata, joka jää sumuverhon taakse. Pilvettömällä taivaalla loistaa puolikas kuu. Vanhan veneen hauras puu narisee."

Kirja tuo mieleen Aki Ollikaisen tummalla tyylillään ja hiotulla, niukalla mutta komealla kerronnallaan, joka sisältää paljon ja sukeltaa syvyyksiin, ottaa mukaan luonnonvoimat, pohjoisen magian ja vanhat uskomukset. Hyvin vaikuttava mielen ja tunteiden kuvaus, jonka käänteet hiljentävät.

Kenelle: Vahvan tumman tarinan ystäville, pohjoisen tunteville, kielen ilmaisuvoiman ihailijoille.

Muualla: Hieno romaani, karu ja hyytävä, sanoo Suketus.

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet. WSOY 2109. 


Päällys Jussi Karjalainen. Sain kirjan kustantajalta.

Helmet-haaste 2019 kohta 28: kannessa on kuu. Käy myös kohtiin 4 (ainoa teos), 16 (toden ja epätodellisen rajamailla) ja 49 (julkaistu 2019). Valitettavasti kirja ei ole mukana HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaissa, olisi mielelläni lisännyt myös kohdan 5 (palkintoehdokas). Olen muuten lukenut ehdokkaista puolet, ja tähänastisen otokseni mukaan Heikkilän kirja olisi listalle ansainnut päästä. Siinä on ehkä perinteisyyttä, jota on haluttu välttää, mutta kuten Suketus sanoo, Heikkilä saa jo moneen kertaan kerrotun tuntuisiin asioihin uutta virtaa ja voimaa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti