Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Männyt näkevät paljon, eläväthän ne pari-kolmesataavuotiaiksi, jopa yli. Itärajamme tuntumassa ne ovat nähneet rajan siirtyilevän, valtioiden vaihtuvan ja hallitsijoiden ja kansojen sukupolvien uusiutuvan. Näky ei aina ole ollut kaunis. Mutta kirja on. Kaunis, kaihoisa ja surullinen.

Kun pienen Jurin juristi-isä vangitaan Leningradissa "valtion vihollisena" Stalinin vainoiksi myöhemmin nimettynä aikana, loppuu pojan huoleton lapsuus, jossa vietettiin syntymäpäiväjuhlia ja odotettiin kesäksi datsalle pääsyä. Eräänä päivänä äitikään ei palaa töistään opettajana, ja isovanhempien kuoltua Juri Maria-sisarineen lähetetään lastenkotiin Uzbekistaniin.

Mutta vuodet kuluvat, sisaruksista tulee aikuisia ja he palaavat. Monet ponnistelut valuvat hukkaan, joko kurjan onnen, köyhyyden tai vanhempien virallisen vihollisstatuksen vuoksi. Juri ei kuitenkaan luovuta, vaan käyttää kaikki keinot sekä selvittääkseen vanhempiensa kohtalon että saadakseen itselleen tohtorikoulutuksen ja uran tutkijana.

"Kaikki nämä vuodet Juri on koettanut selvittää salaisiin arkistoihin suljettuja menneitä tapahtumia, paksuihin mappeihin loukkuun jääneitä totuuksia, joita ei virallisesti ole koskaan tapahtunut. Ja joka päivä Tanja on ollut hänen vierellään ja rauhoitellut katsellaan, kosketuksellaan hänen kapinoivaa, epäilevää mieltään."

Kun Jurin ja Tanjan tytär Sonja miehensä Robertin kanssa tarttuu Mauno Koiviston avaamaan mahdollisuuteen palata "esi-isiensä kotimaahan" ja muuttaa Turkuun, päättävät Juri ja Tanja muuttaa perässä. Perhesiteet ovat vahvat ja rakastavat, niin sukupolvissa taakse- kuin eteenpäin.

"Suomi. Se kuulemma muistuttaa Karjalaa. Ja Juri rakastaa Karjalaa. Sen järviä, kallioita ja ilmaa. Sen mäntyjä, jotka kurottavat taivaaseen. Hiiteen kaikki muu! He aloittavat Tanjan kanssa elämän uudestaan Sonjan ja tämän perheen lähellä."

Kieli on vaikeaa, mutta opittavissa, paikallislehden ja tv-uutisten avulla. Juri ja Tanja ihmettelevät onneaan, taloa, jossa on puhtaat porraskäytävät, virtsattomia hissejä, siistejä nurmikkoja. "Lauste on taivas." 

Lähestytään meidän vuosiamme. Sonjan lapset syntyvät ja kasvavat, elämässä on naurua ja onnea. Juri seuraa lapsenlapsensa kanssa Chelsean ja Bayern Münchenin jalkapallo-ottelua tv:stä ja iloitsee uuden sukupolven vapaudesta, joka on niin toisenlaista kuin hänen nuoruudessaan. Hän on saanut lisää tietoa vanhemmistaan Pietarin Memorial-järjestöstä, joka tutkii Neuvostoliiton aikaisia ihmisoikeusrikkomuksia. Kaukaiselta historialta vaikuttava ajanjakso limittyy hämmentävästi nykypäivään.

"Juri Georgievits, Tanja Väinövna, on hyvä, että vihdoin löysitte tienne luoksemme. Aloitan ihan alusta, jotta ymmärrätte. En tiedä, kuinka paljon jo tiedätte. --- Juri ottaa paperit. Tanja kaivaa hänelle lukulasit laukustaan. Kirjaimet ojentuvat sanoiksi, sanat merkityksiksi, joita ei voi tässä heti ymmärtää."

Erään pariskunnan elämä päättyy Sandarmohiin Karjalaan, Äänisen liepeille. Tarkemmin, yli tuhannen suomalaisen ja yli 11 000:n kaikkiaan, jotka Stalinin aikaan haudattiin tuolle hautausmaaksi muuttuneelle kuivalle mäntykankaalle, kuten käy ilmi. Niin valtavaa, järjestelmällistä murhaa on vaikea hahmottaa, eivätkä sen tai edes sen häiveen kokeneet pääse siitä eroon koskaan. Mielivallan uhka on aina olemassa, vihjaa vaikuttava teos. Poistuuko pelko koskaan?

Kenelle: Karjalaisten ja inkeriläisten jälkeläisille, historiasta kiinnostuneille, kauniin kielen ystäville, surua sietäville.

Muualla: Tuijata näkee kielessä konstailemattomuutta ja tietynlaista venäläisyyteen yhdistämäänsä tunteikkuutta.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät. Atena 2020. Kansi Laura Noponen.